Mitä tahansa. Tauko, keskeytys. Lounas, ruokaa.
Aurelia haluaa ulos tehdäkseen jotakin tyystin tavallista, vaikkapa vain syödäkseen lounaan.
Torilla mummot nousevat busseihin vaivalloisesti eineksiä ja täysmaitoa rollaattorin korissa. Näky pakahduttaa aina. Tuokin tuossa: vihreä trenssi, sukkahousut joiden sävy on epäilemättä kameli. Kävelykengät, harmaat Eccot; Aurelian sydän on haljeta hellyydestä.
Ja sitten äidit ja vauvat, niin kuin nuo kaksi joiden ohi Aurelia nyt kävelee. Äidillä banaani- ja maitotahroja takkinsa hihoissa, lapsi vaunuissa nappisilmäisenä. Ja entäpä pulut, niiden nikotteleva kulku aukion poikki. Ja vielä kerjäläiset ja kerjäläisten pyynnöt, pliiz, pliiz, pliiz, niin kuin tuo nainen joka ei ole vain polvistunut maahan, vaan makaa anelevassa asennossa kuin joogi, miten kukaan voi kävellä naisen ohi musertumatta? Ja vielä juomamiehet joilla ei ole paikkaa minne mennä, saati aikomuksia, pelkkää örinää, toisinaan hymyjä nuorille naisille. Ja entäpä juomanaiset, naiset joilla ei ole haaveita. Miten onkaan että naiset vailla haaveita ja kotia ovat surullisimpia kaikista.
Kaikki tämä, torilla, bussien välissä, ja asemalla keskipäivän kakofonia ja kohina, latteus, kenellä reikä sukassa, kenellä selittämätön alakulo, kenellä ennennäkemätön draivi, kenellä loistofiilis, kaikki tämä pelastaa Aurelian teatterilta ja äidin kertomukselta. Asemahallin kukkakojussa nuupahtaneet ruusunnuput, iltapäivälehtien lööpeissä tähtöset joista kukaan ei ole koskaan kuullut, alakerran ketjukahvilassa tarjouksessa uutuus: kanelipyörre, joka oikeastaan on eilisen korvapuusti paloiteltuna paperikääreeseen ja koristeltuna ylijäämäkreemillä. Liukuportaat ylös, kahvikoneiden vihainen sihinä kahviloissa, toisiaan kohti pöytien yli kumartuvat päät.
Aurelia suuntaa kahvilaan jossa aikoo tilata salaattinsa täytteeksi katkarapuja ja artisokkaa, kastikkeeksi curryananasmajoneesia. Hän seisoo liikennevaloissa. Hän ylittää tien, avaa kahvilan oven, asettuu jonoon.
Mutta niin vain on, ettei Aurelia pääse karkuun.
Yhtäkkiä Aurelialle tulee taas voimakas tunne, samanlainen kuin aiemmin sairaalassa hänen seisoessaan isän sängyn päädyssä. Jokin kohoaa hänessä, ja sitten nyrjähtää sijoiltaan. Hän kaikkoaa itsestään, muttei täysin, vain askeleen tai kaksi etäämmäs. Hän katsoo ympärilleen, karistaa kurkkuaan. Hänen on yhtäkkiä kuuma, hiki hulvahtaa häneen niin kuin joskus kun voi äkisti pahoin. Sydämenlyönnit tuntuvat korvissa ja poskipäissä. Onko hän pyörtymässä? Oksentamassa?
Nyt se todella tapahtuu. Se sama. Nyt se tapahtuu vain perusteellisemmin, kertakaikkisesti, täydellisesti.
Aurelia näkee itsensä edessään. Hänen edessään on nuori nainen joka on hän, täsmälleen.
Nahkatakki, punainen kaulahuivi, sekainen pitkä tukka, tummanharmaat farkut. Tyttö vilkaisee häntä, näyttää katsovan ajatuksissaan hänen lävitseen.
Ja nyt tapahtuu vielä jotakin uutta. Toinen Aurelia puhuu. Toinen Aurelia puhuu kahvilan myyjälle vaikka Aurelia itse on hiljaa. Nyt toinen Aurelia nauraa, mille, jollekin mitä vieressä oleva mies sanoi. Toinen Aurelia flirttailee, vaikka Aurelia itse seisoo tässä, jonossa, on hiljaa, katsoo itseään.
Sitten toinen Aurelia katsoo Aureliaa suoraan silmiin: timanttiporakatse, säihkyvä, hänen omansa.
Aurelia on tulla sokeaksi oman kaikentietävän katseensa voimasta. Hän katsoo itseään silmiin ja hymyilee, vaikka eihän hän hymyile, vaan tuijottaa itseään kauhuissaan.
Tällainen ei ole mahdollista, minä olen tulossa hulluksi tai sitten todellisuus on vaihtunut. Tämä ei kerta kaikkiaan käy.
Aurelia ei huuda ajatustaan, ei sano mitään, vain ajattelee näin, paikoilleen nauliutuneena samalla kun näkee itsensä tilaavan salaattiinsa katkarapua ja artisokkaa. Hän kuulee pyytävänsä kastikkeeksi curryananasmajoneesia vaikka todellisuudessa hän seisoo jonossa ja odottaa vuoroaan.
Toinen Aurelia ottaa salaatin mukaan, sanoo kiitos hei, ei vilkaise enää Aureliaan, kävelee ovelle, avaa oven ja on poissa. Kolikot, jotka Aurelia oli varannut salaattia varten, putoavat hänen käsistään lattialle, kilahtelevat ja vierivät ympäriinsä.
Hän ryntää itsensä perään.
Ulkona Aurelia törmää vastaantulevaan mieheen, anteeksi, anteeksi. Hän näkee itsensä kiiruhtavan tien yli, kävelevän kohti tavarataloa. On mentävä, kiireesti, päin punaisia, jätettävä taakse tööttäilevät autot. Hän näkee avaavansa tavaratalon oven salaattikassi kädessään, näkee katoavansa talon uumeniin.
Nopeasti, nopeasti. On mentävä perään. Hän on karkaamassa itseltään, entä jos hän katoaa lopullisesti?
Kaiken yllä leijuu tuttuuden tunne, jota Aurelialla ei ole aikaa tarkastella. On kuin kaikki tämä olisi jo tapahtunut, täsmälleen samanlaisena, aiemmin, vuosia sitten.
Sisällä tavaratalossa Aurelia näkee itsensä astuvan hissiin. Ennen ovien sulkeutumista Aurelia huomaa hymyn. Hän hymyilee, itselleen. Toinen Aurelia katsoo häntä, kasvot kirkastuvat, hymy on puolittainen mutta siinä on viesti: minulla on sinulle asiaa.
Sitten ovet sulkeutuvat.
Aurelia ryntää liukuportaisiin, harppoo portaat ylös. Taas: anteeksi, anteeksi, anteeksi. Hänen on kierrettävä jokainen osasto päästäkseen ylöspäin, ja hän juoksee, törmäilee myyjiin, hutiloi mennessään, pudottaa kaksi silkkipuseroa henkaristaan niin että myyjä jää katsomaan hänen peräänsä. Anteeksi, anteeksi. Toinen kerros, kolmas. Hän kompuroi portaissa, on vähällä kaatua, iäkäs herrasmies tarttuu häntä käsivarresta ja hän säilyttää tasapainonsa. Neljäs kerros, viides, eikä vieläkään vilaustakaan. Paitsi nyt: hän näkee itsensä astuvan ulos hissistä. Paperinen salaattikassi on kadonnut, hän on ehkä jättänyt sen hissiin, jos sitä koskaan olikaan.
Hän näkee itsensä kävelevän lamppuosaston ohi, kohti seinää jossa on näytteillä peilejä. Muisto syöksyy häneen. Hänellä oli tapana seistä peilin edessä ja lausua jotakin.
Kutsusanoja? Houkutussanoja?
Oli aika jolloin toinen Aurelia oli hänelle tuttu, ties kuinka monta vuotta, läpi hänen lapsuutensa ja halki esiteinivuosien, vielä teini-ikäisenäkin Aurelia kutsui toista Aureliaa saapumaan, teki sen peilin edessä taikasanoilla jotka vain itse tiesi. Miten hän on voinut unohtaa sen? Niin: Ei hän oikeastaan ole unohtanut. Hän ei vain ole halunnut vuosikausiin ajatella sitä.
Aurelia kiiruhtaa itsensä perään.
Katossa on kirkkaita spottivaloja, seinillä peilejä, niin että todellisia ihmisiä on mahdotonta erottaa heijastumilta. Yhtäkkiä Aurelia on monistunut tuhansiksi Aurelioiksi. Mistä hän enää erottaa itsensä ja sen toisen? Aurelia vilkaisee ympärilleen. Aureliat peileissä vilkaisevat ympärilleen. Aurelia riisuu punaisen kaulahuivinsa. Aureliat peileissä riisuvat punaisen kaulahuivinsa.
– Kuka sinä olet, Aurelia kysyy, eikä häntä yllätä, kun Aureliat peileissä kysyvät täsmälleen saman kysymyksen.
Aurelia odottaa hetken hievahtamatta, aivan hiljaa. Nyt toinen Aurelia alkaa puhua. Ääni on niin tuttu, että on häkellyttävää miten Aurelia on ylipäätään voinut sen unohtaa:
– Joskus sinä kutsuit minua joka päivä, ja minä tulin aina kun pyysit, ja katosin kun halusit. Nyt minä olen tullut takaisin.
Aurelia vapisee, mutta toinen Aurelia ei välitä siitä.
– Ne sanat jotka löysit Joachimista, ne ovat myös sinun sanojasi. Tiedät kyllä: Me jouduimme vain lähtemään. Meidän oli pakko, ja niin me teimme, vaikka kaiken aikaa minä ajattelin häntä.
Peili-Aurelia jatkaa yhä vain, vaikka Aurelia ei kestäisi kuunnella:
– Tiedät myös mistä ovat peräisin ne lauseet jotka ovat viime aikoina pyrkineet sinusta ilmoille. Voit koska tahansa seurata niitä. Me voimme lausua ne yhdessä nyt jos haluat.
Aurelia nyyhkäisee ja huomaa puistelevansa päätään. Hän ei haluaisi. Häneen sattuu. Silti hän tuntee huultensa liikkuvan. Hän kuulee äänensä, ja peili-Aurelia yhtyy hänen sanoihinsa heti kun hän aloittaa:
– Sinä päivänä me leikimme länttä ja itää, me olimme nälkäisiä ja me hoimme kaikenlaisia hassuja lauseita, hikkori tikkori toikki, me saimme omenamehua mutta sitä ennen loikimme ympäriinsä, ole sinä länsi niin minä olen itä, mutta kumpi oli kumpi, me hyppelimme ja kinastelimme ja leikimme länttä ja itää.
Toinen Aurelia astuu ulos peilistä, vaivatta, ikään kuin ylittäisi vain pienen kynnyksen, ja sulkee Aurelian syliinsä. Tämä kaikki on yhtä aikaa lohdullisinta ja kauheinta mitä Aurelia osaa kuvitella.