Minun on nyt vain kerrottava se minkä jo tiedät jos vain suostut muistamaan.
Teitä oli kaksi. Kannoin kahta lasta. Te synnyitte kun muuri murtui.
Kolmen viikon kuluttua syntymästänne me toimme teidät molemmat kotimme kynnyksen yli kahdessa pienessä kopassa, yhdessä yksi, toisessa toinen tyttö.
Te molemmat nukuitte.
Te molemmat hengititte.
Me annoimme teille nimet, sinusta tuli Aurelia ja hänestä Annabella. Te keräsitte painoa esimerkillisesti ja aloitte molemmat hymyillä kolmen viikon ja viiden päivän iässä. Te saitte neuvolakortit, kumpikin omanne, joihin seuraavina viikkoina, kuukausina ja vuosina kirjattiin täsmällisiä tosiasioita teistä. Tarttuu leluun, jokeltaa tavuja. Soseruokailu aloitettu. Nousee seisomaan. Ottaa askelia. Muutamia sanoja. Kiipeilee, juoksee. Kertoo asioita lausein.
Vaikka kuinka yritimme puhua hänestä, emme osanneet tehdä sitä niin että muisto olisi taltioitunut sinun mieleesi.
Suostutko uskomaan että me teimme kaikkemme jotta kykenisit muistamaan?
Sinulla oli sisar. Jos sinä et muista häntä, se ei johdu siitä että me olisimme isäsi kanssa valehdelleet sinulle. Me vain emme osanneet kannatella hänen muistoaan oikealla tavalla, kertoa häntä olemassaolleeksi yhä uudestaan ja uudestaan, niin kuin meidän olisi pitänyt. Me kyllä yritimme, sinun on uskottava minua. Me veimme sinua psykologille koko sen kammottavan vuoden ajan, ja sen jälkeenkin, mutta jokin meni pieleen ja sinun sisaresi muuttui sinun mielikuvissasi joksikin joka ei koskaan ollut ollut olemassa muuten kuin sinulle.
Teitä oli kaksi. Tiedän että muistat hänet, jos vain suostut muistamaan. Tiedän ettet ole unohtanut häntä.