He ajavat halki maan ja toisen pienellä autollaan. On kuuma, ja he pysähtyvät vain jos on pakko. Heillä on kiire mutta kukaan ei kerro takapenkillä istuvalle Joachimille miksi. Lomamatka, kiire, ristiriita hiertää Joachimin mielessä kuin hiekanjyvä kengässä. Kuoppaisten teiden varsilla on pysäköintikaistaleita siellä täällä, ne ovat täyttyneet lomalaisten autoista, moottorit savuttavat, katku kantautuu puiden yläpuolelle. Kuinka kauan vielä, kuinka kauan? Joachim on kysynyt tätä vanhemmiltaan kaksisataakuusikymmentäviisi kertaa.
Monet heidän perheystävistään ovat pakanneet mukaansa paljon enemmän tavaraa kuin tarvitsisivat kahden viikon lomalle. Kenellä on käyttöä talvivaatteille elokuussa! Myös heidän autonsa on täynnä kirjoja ja vaatteita ja keittiövälineitä ja valokuvia.
Joachim ei tiedä muuta kuin sen ettei tiedä mitään, ja menee vuosia ennen kuin hän oppii että tämä on sitaatti filosofien filosofilta. Nyt hän on lapsi ja on elokuu 1989 ja häntä viedään minne viedään, ja kaipa se sopii hänelle. Hänellä on autokokoelma mukanaan, ja hän pohtii lasten asioita, kuten sitä moneenko saa valvoa ja saako hän uida niin paljon kuin haluaa, saako hän ostaa jäätelöä kaikilla niillä säästöillä jotka on ansainnut auttaessaan äitiä kotiaskareissa ja mahtaakohan hän tutustua johonkuhun uuteen kaveriin, poikaan tietenkin, sillä hän ei halua leikkiä tyttöjen kanssa. Hän on yhdeksän, maailma on hänelle vielä selvärajainen: tytöt, pojat, aikuiset. Hän ei ole vielä koskaan rakastanut ketään tyttöä tai naista. Menee vielä neljä vuotta ennen kuin hän saa ensisuudelman. Mutta nyt Joachim on tässä. Hän on tällainen: ruskeat samettihousut ja punainen paita. Hänen nimensä on Joachim ja se lausutaan Joachim, ja hänen mielestään se on oikein kelpo ja hyvä nimi. Äiti tosin olisi halunnut hänen nimekseen Hermann. Onneksi isä sai tahtonsa läpi! Onneksi!
Joachim. Joachim. Joachim.
Kukaan ei osaa vastata Joachimille, saako perillä jäätelöä ja jos saa niin kuinka monta eri makua. Kukaan ei osaa vastata eikä haluakaan. He ajavat ja ajavat. Joachim on levoton, mutta koska hän on yhdeksän, hän ei osaa erottaa levottomuutta nälästä tai innostuksesta.
Frieda istuu Joachimin vieressä. Friedalla on jo rinnat, ja Joachimilla on tapana joskus katsella Friedaa ovenraosta kun tämä harjaa hampaitaan kylpyhuoneessa. Kerran Joachim näki vilahduksen Friedasta ennen kuin tämä puki alusvaatteet päällensä ja erehtyi pitämään sitä hiilenmustaa raitaa Friedan jalkovälissä nokitahrana, ja ajatteli kiinnostuneena, että Friedapa on ollut huolimaton peseytyessään! Kun Joachim tajusi että se oli untuvaisenmustaa karvoitusta joka ei pesemällä lähde, hän meni komeroon jossa äiti säilyttää lakanoita ja hinkkasi pikkukaluaan harjanvarteen tietämättä miksi hänen piti tehdä niin.
Voi Joachim! Likainen pieni poika. Kultainen pieni poika. Syntisi eivät ole syntejä mutta kukaan ei kerro siitä sinulle, nämä asiat on oivallettava itse.
Takaisin tähän, autoon: Heillä kaikilla on kuuma ja he kysyvät alinomaa toisiltaan koska oikein ovat perillä. Frieda sanoo dramaattisesti olevansa niin pitkästynyt että voisi kuolla, ja Joachim ajattelee pikkuvanhasti että kaikki on hyvin jos hän vain onnistuu pitämään oudon huolen aisoissa, vaikka oikeastaanhan Joachim ei edes tunnista huoltaan, onhan hän vasta yhdeksän ja hänelle on olemassaolevaa ainoastaan kaikki se mikä hänen puolestaan on nimetty. Loppu on arvailua, unelmia, televisiosta tai poikakirjoista omittua, kaverin kertomaa, Friedan kertomaa, eikä Joachimin pitäisi uskoa mitä Frieda hänelle sanoo sillä Frieda valehtelee ja liioittelee koska haaveilee niin paljon jostakin muusta että on valmis keksimään todellisuuden aivan toisenlaiseksi. Jossain muussa ajassa sitä kutsutaan luovuudeksi ja se kaupallistetaan. Nyt, täällä, matkalla suuren tuulisen järven rannalle, se on pelkkää uteliaisuutta.
Frieda kuiskaa Joachimin korvaan myrskyvaroituksista, siitä mitä heidän on tehtävä pimeän tullen, huhuista, kaikenlaisista puheista, ja koska heidän perheensä autorähjän moottori on äänekäs ja rätisevä radio mölyää vielä omiaan, he voivat olla olla varmoja etteivät vanhemmat kuule. Äiti ja isä vaihtavat katseita kun radiossa kerrotaan lomailijoiden ryntäyksestä, ja vaikka he luulevat etteivät Frieda ja Joachim näe, Joachim kyllä näkee, ja ensimmäistä kertaa Joachim ajattelee että ehkä aikuisillekin todellisuus on tuntematon: arvailujen, matkimisen, epäröinnin ja äkkinäisten päätösten sekamelska.
Kansainvaellus, isä sanoo. Joku voisi luulla että tässä paetaan eikä matkailla, isä jatkaa. Äiti hyssyttelee ja Frieda tuhahtaa. Frieda on iässä jossa kokeillaan erilaisia tuhahduksia äitiä vastaan, vuoroin vihaisia, vuoroin ivallisia, vuoroin voitonriemuisia: mitä minä sanoin, äiti on mahdoton!
No niin, he ajavat, ajavat. Nyt he ovat jo Unkarissa ja seutu on muuttunut. Olisiko kukaan heistä uskonut että täällä kasvatetaan paprikan lisäksi viiniköynnöksiä. He ajavat ja ajavat, heidän pitäisi ajaa vieläkin nopeammin, etteivät he jäisi ruuhkaan. Kun tulee pimeä ja ruuhka teillä yltyy, jonot alkavat madella.
Lopulta he saapuvat perille. Pilvet vyöryvät heidän ylitseen, kaukana salamoi. Täällä on niin paljon väkeä etteivät kaikki mahdu leirintäalueelle. Frieda ja Joachim saavat oman sisäänkäynnin ja toisen päädyn pikkuruisesta mökistä. Vanhemmat majoittuvat omaan päätyynsä.
Joachimilla on kumma tunne. Aivan kuin hän olisi sairastumassa oksennustautiin jonka tulosta tietää tunti ennen ensimmäistä ryöppyä: tämä ei mene ohi.
Mutta mitä oikein tapahtuu kun levottomuus pääsee valloilleen? Joachim miettii tätä kun odottaa unta, eikä hän tiedä. Se ei voi olla katkeraa lientä niin kuin oksennus. Se ei voi olla hyöky joka peittää kaiken alleen niin kuin vedenpaisumus. Se on… se on… ei, Joachim ei keksi. Hän makaa valveilla ja laskee sydämenlyöntejään. Jostain kuuluu laulua, Joachimin lapsuudesta tuttu melodia, joka yöllä kuulostaa vain pelottavalta. Joachim valvoo ja valvoo ja Frieda nukkuu jo vaikka juuri Frieda oli se joka halusi että jotakin hämmästyttävää tapahtuisi, Frieda oli se joka tuhahti aivan äsken, heittäydyttyään sängylle, ettei haluaisi tuhlata sekuntiakaan nukkumiseen. Joachim kuuntelee vanhempiensa ääniä ohuen lautaseinän takaa. He puhuvat, kohta jo riitelevät, Joachim erottaa vain muutamia selviä sanoja, mutta äänensävystä ei voi erehtyä. …liian vaarallista… …pakko… entä jos… …voi onnistua… …sinä et voi vain… …sitten yksin… …älä luule että… …katsotaan… …odotetaan mitä…
Kun Joachim nukahtaa, hän näkee unta erilaisista hyöyistä, ihmisten hyöyistä, veden, oksennuksen, hiekan, veren. Kerran hän näki verensyöksyn, ainakin hän luulee että se oli verensyöksy. Nainen lihakaupan edustalla oksensi verta ryöppynä ja Joachim on aina siitä saakka pelännyt sen tapahtuvan itselleen tai perheenjäsenelleen. Hän on sekä ajatellut sitä että yrittänyt olla ajattelematta. Mitä enemmän hän on yrittänyt olla ajattelematta sitä, sen pakonomaisemmin hän on joutunut ajattelemaan sitä. Hän on ratkaissut asian mielestään hyvin: hän ajattelee naista ja verensyöksyä kerran päivässä pelkäämättä, ja lopun aikaa ei ollenkaan. Silti verensyöksy toisinaan tulee Joachimin uniin. Seinän takana vanhemmat riitelevät yhä, vapaus, tämä on yksi sanoista jonka Joachim kuulee eikä hän oikein ymmärrä sen merkitystä, vapaus merkitsee hänelle kesäloman ensimmäisiä päiviä tai sitä kun hänellä on muutama kolikko enemmän kuin yleensä ja hän voi ostaa sekä suklaata että limsaa, sitä että voi olla monta tuntia kavereiden kanssa ulkona eikä tarvitse tulla kotiin ennen iltaa, ja silti, kun tulee kotiin, sitä että ylipäänsä on koti ja sisar ja isä ja äiti joka on jättänyt voileivän keittiön pöydälle odottamaan. Joachim näkee unta kauheuksista, kaiken sekoittumisesta, veren syöksystä ihon ulkopuolelle ja ihmisten sinkoutumisesta ja sulautumisesta toisiinsa, puiden kaatumisesta ja asioista jotka eivät ole yhtä eivätkä toista vaan kaikkea, kaikkea.
Sinä olet yhdeksän, poikapieni, sinun ei tarvitsisi pelätä, kunpa elämä olisi sellaista ettei yhdeksänvuotiaiden tarvitsisi muuta kuin leikkiä. Joachim, tulet huomaamaan, että aikuisena asiat näyttäytyvät vähemmän kammottavina, paitsi joskus sunnuntai-iltaisin, alkuyöstä, kun omia kauhujaan ja seiniään ja ihmisiään ja tilannettaan ei pääse pakoon.
Ja nyt Joachim nukkuu, lopultakin, unia näkemättä. Hän nukkuu aamuun saakka ja aamu on aurinkoinen.
Aamupäivällä he pelaavat kaikki yhdessä minigolfia niin kuin Joachim toivoi. Hän voittaa eikä häntä haittaa se että hän tietää muiden häviävän tahallaan. Frieda nauraa. Äiti ja isä nauravat. Joachimista tuntuu että koko maailma nauraa, tienoo, taivas, kaikki nämä ihmiset, kaikki nämä. Myös unkarilaiset rajavartijat, joita on täällä paljon, nauravat. Niin kuin nauravat neuvostoliittolaiset sotilaat, joita on kokoontunut tänne koska – ja tämä on isän kertomaa Joachimille – tilanne on monimutkainen muttei mitenkään huolestuttava. Keine Sorge! Tästä hetkestä Joachimilla on valokuva. Frieda hymyilee. Ja toinen valokuva: Frieda katsoo kameraan, linssin läpi, suoraan Joachimiin, Joachimin jokaiseen vuoteen tästä eteenpäin, jokaiseen Joachimiin, nuoreen, aikuiseen. Myöhemmin Joachim tarkastelee valokuvaa ja tajuaa että hänelle Frieda on aina ja ikuisesti tuo saavuttamaton ja utuinen nuori tyttö joka on niin pitkästynyt että voisi kuolla. Joachim ajattelee että hänen lapsuutensa on lukittu tähän kuvaan. Hän suree. Hän vihaa. Hän kaipaa. Hän ei voi käsittää. Ja kuitenkin, hän vain elää ja elää ja elää, jatkaa hengittämistä, heräämistä aina uuteen päivään, koska niin ihmiset keskimäärin tekevät, vaikka mikä olisi, kunnes kuolevat.
No niin, Joachim siis voittaa minigolfissa ja sanoo avuliaana että voi opettaa muillekin puttauksen ylämäkeen, siihen tarvitaan juuri oikea määrä voimaa. He syövät lounasta ulkona, paitsi ettei sitä tänä aikana ja tässä hetkessä, tämän järven rannalla, kutsuta lounaaksi vaan evästauoksi. He käristävät makkaraa ja isä siivuttaa vehnäleivän päälle toista unkarilaista makkaraa. Juustossakin on makkaranpaloja, kaikessa on paprikaa, eikä Joachim ole hetkeen syönyt mitään yhtä hyvää. Nuotio, minigolf-voitto, ehkä se, että päivä on pyyhkinyt yön huolet näkymättömiin: Joachim on huippuonnellinen. Sikaonnellinen. Älyn onnellinen. Hitsin onnellinen.
Hän toteaa pojanmielessään että aamupäivät ovat hänen suosikkiaikaansa. Menee vielä vuosia ennen kuin hän tajuaa että pimeän pelko asuu hänessä syvällä, hän menee terapiaan, Wienissä, kuinkas muuten, teatteriopintojensa loppuvaiheessa kun kirjoittaminen ei suju. Hänen ikiviisas terapeuttinsa pakottaa hänet tulemaan vastaanotolleen kello 17.45 kolme kertaa viikossa, ja Joachim tekee niin, vihaa elämäänsä, elää elämäänsä, suorittaa opintojaan, rakastuu joihinkuihin tyttöihin ja juopottelee ja vetää käteen ja sen sellaista, mutta saapuu kolme kertaa viikossa terapeuttinsa vastaanotolle raivoissaan tai epätoivoisena tai tuskastuneena tai orastavaa iloa tuntien. Menee kaksi vuotta ennen kuin Joachim alkaa puhua pimeänpelostaan, eikä terapeutti sano mitään, Joachimin on keksittävä asia itse, tehtävä työläät yhteenlaskut: Frieda + pimeä + levottomuus + pakkoajatus verensyöksystä + ihojen rajapinta + muuri + pako. Ja vaikka Joachim käy kuinka monta kertaa, tuhansia kertoja, doktor Hermannin luona jonka nimi todella on Hermann, ikään kuin äiti olisi saanut keksiä terapeutin ja kiusallaan antanut tälle suosikkinimensä – vaikka Joachim nimeää pelkonsa, hän ei tyystin pääse niistä, mutta yhden asian Joachim oppii. Hän oppii tekemään peloistaan taidetta, ja kenties joku jossain voisi nimittää toipumiseksi sitä että osaa tuoda näyttämölle kaiken sen mitä on joskus pelännyt, toivonut ja rakastanut. Enää tulisi ratkaista onnellisuus. Sitä hänen teatteriesityksensä eivät kykene ratkaisemaan, niin kuin ei kyennyt terapeuttikaan eivätkä ne naiset joiden avulla ja välityksellä ja kustannuksella Joachim on onnea etsinyt. Onni ei toden totta ole satama johon saavutaan, mutta senhän Joachim tietää, sen hän on pistänyt roolihenkilönsä suuhun jossakin monista näytelmistään. Silti. Silti. Onni ja onnellisuus säilyvät mysteereinä, Joachim säilyy mysteerinä itselleen, ja mitäpä muutakaan hän voisi kuin jatkaa töitä ja elämää ja sellaisen kohdan etsimistä hetkien jatkumosta tai vuosien päällekkäisyydestä missä hänellä olisi hyvä olla.
Mutta yhdestä asiasta Joachim on varma: tuona aamupäivänä, kun eväät syötiin nuotiolla ja kaikessa mitä hän söi oli paprikaa ja makkaraa, hän oli onnellinen. Se oli Friedan elämän viimeinen aamupäivä, Joachimin loppuelämän ensimmäinen, jos kliseet sallitaan, ja miksipä niitä ei sallittaisi.
Iltapäivällä Joachim ottaa nokoset vihreä pikkuauto kainalossaan sillä hän ei täällä, juuri nyt, välitä siitä että häntä kutsutaan mammanpojaksi. Hän näkee ihania unia suklaajäätelöstä. Välillä hän raottaa silmiään ja näkee miten Frieda sovittaa ylleen monta eri vaatetta. Shortsit eivät ole hyvät, ei mekko, eivät housutkaan. Niin kuin oikeasti olisi olemassa asu joka muuttaisi kaiken, tekisi kaikesta mahdollista. Ja ehkä onkin. Ehkä tyttöjen uusi minä on sellainen, Joachim ajattelee pikkuvanhassa pojanmielessään: eräänlainen näytös itselle ja muille. Tarkemmin ajatellen sovinistinen ajatus: se että tytöt tekisivät itsensä vaatteilla. Mutta sovinismia ei ole olemassa täällä, tuulisen järven rannalla, eikä Joachim tuota sanaa vielä tunne.
Soviteltuaan aikansa vaatteita Frieda sanoo vaateliaasti että tietää nyt venesataman sijainnin ja veneiden tuntivuokran. Sinun on lähdettävä mukaan, Frieda vaatii. Joachim ei uskaltaisi. Voi pientä poikaa. Jospa vain tietäisit. Mene, mene nyt kun vielä voit nähdä sisaresi ilmeet, kun vielä voit katsella häntä muutenkin kuin vain kuvasta, Joachim.
Lopulta Joachim suostuu. Jos Frieda pakottaa, mitä muuta hän voi tehdä?
He kävelevät paahteisella kylänraitilla. Taloja, tanssipaviljonki ja lisää omakotitaloja, leirikeskus ja taas taloja. Ei juurikaan tunnu siltä että historiaa tehtäisiin aivan lähellä, aivan tuota pikaa. Ei historia tunnu historialta tapahtumishetkellään, tässäpä lause jota Joachim voi käyttää kun palaa myöhemmissä töissään näihin elämänsä ja kokonaisen aikakauden ratkaisunhetkiin. Tai ehkä tämä on lattea lause. Ehkä Joachimin olisi syytä välttää näitä lauseita. Joachimin olisi nimenomaan varottava monistamasta tällaisia lauseita näyttämölle, ja varsinkin oltava yllyttämättä näyttelijöitä laulamaan tätä lausetta kuorossa. Joachimin kannattaisi antaa lauseen vain tulla ja mennä niin kuin myöhemmin tunteiden jotka piinaavat häntä: syyllisyys, häpeä, syyllisyys, häpeä, katumus, katumus, katumus.
Vielä he kävelevät, matkaavat peräjälkeen kohti venesatamaa. He sanoivat äidille ja isälle vain käyvänsä jaloittelemassa. Ja sehän on totta, he kävelevät, he promenaadaavat tai pasteeraavat, Frieda on oppinut tällaisia sanoja ties mistä ja Joachim toistelee niitä kuin niiden sisältämän kulttuurin voisi oppia hokemalla, ulkoluvulla.
Ulkoa oppimisessa Joachim on hyvä, sivumennen sanoen. Joachimilla on liimapää. Niin isä on hänelle sanonut. Isä on juristi, joten isä kyllä tietää ulkoa opiskelusta ja yksityiskohtien muistamisesta. Joachim on ottanut tämän määreen itsestään totena, niin kuin lapset tekevät, hän on siis liimapää, hän on liimapää siinä missä kerran meinasi olla varas, kun häntä epäiltiin lompakon pihistämisestä ystävänsä luona ja hän meinasi alkaa uskoa tähän määreeseen vain koska se oli aikuisen hänelle asettama. Joachim ei halua olla varas. Liimapää ehkä. Ei varas. Ei raiskaaja. Ei murhaaja. Ei häviäjä. Ei pelkuri. Liimapää? Ehkä. Tässä kävellessään Joachim ajattelee, että joskus hänestä tulee mies ja miesten tehtävä on suojella naisia, joku on hänelle tämänkin opettanut, ja tämän hän uskoo kunnes hänet haastetaan teatterikoulussa hiukan ennen kuin hän aloittaa psykoanalyysin. Mutta siihen on vielä kauan. Nyt Joachim on Joachim, poika jonka tehtävä on pelastaa Frieda. Yksin hänen, sillä hän on ainoa joka tunnistaa Friedan salatuimmat toiveet.
Niin. Mikä on Friedan toive? Mistä hän haaveilee, kun on niin pitkästynyt että voisi kuolla? Joachim tietää. Kun isä ja äiti empivät, Frieda on jo päättänyt. Frieda aikoo toimia, ja etsii vain oikeaa tapaa, oikeaa väylää, ihmistä joka kertoisi miten ja missä ja mitä sitten kun.
Perillä venesatamassa Frieda kysyy saavatko he valita minkä tahansa veneen. Heille osoitetaan kiikkerää muovista hökötystä, airot muovia nekin. Voi teitä! Älkää nyt, pienet typerykset! Mutta he sanovat hyvä on, hyvä on, myös Joachim, vaikka kyräilee ympärilleen ja etsii katseellaan pelastusrengasta. Sellaista ei ole.
Frieda loikkaa veneeseen ja Joachim astuu perässä. Frieda tarttuu airoihin jotka oikeastaan ovat kaksi surkeaa melaa. Joachim istuu kokassa ja tuntee miten vesi liplattaa veneen alla. Pieniä laineita, ei merkkiäkään myrskystä.
He soutavat pitkään. Soutavat liian kauas. Kaikki, aivan kaikki on Friedalle uhmaa. Hän haluaa avarammille aloille, ja juuri nyt soutaminen vastaa tähän hänen tarpeeseensa. Joachim pyytää Friedaa kääntymään, sitten vaatii ja lopulta itkee. Voi, poikakulta! Itku ei auta nyt, ei tämän jääräpään kanssa joka sattuu olemaan sisaresi. Jos Joachim on liimapää, Frieda todella on jääräpää, niin heitä on aina nimitetty. Hellästi, mutta vastalauseita sallimatta.
Ja kas, nyt toinen airoista liukuu hankaimestaan ja tipahtaa veteen. Se jää kellumaan heidän ulottumattomiinsa. Joachim parahtaa, häpeää parahdustaan, hän on lapsi, rääpäle, eikä hän nyt edes viitsi esittää muuta, mutta silti hän häpeää. Frieda sanoo ups ja naurahtaa, ikään kuin tämä järvihätä olisi kiintoisa leikki. Joachim nousee huojuen seisomaan huterassa veneessä. Poikahyvä, varo ettet tipahda! Et halua kuolla tänään etkä tänne. Se on totta. Joachim ei halua kuolla ollenkaan. Hän ottaa jäljellä olevan airon ja alkaa meloa venettä kohti pudonnutta airoa joka yhä seilaa vedessä. He eivät saa airoa kiinni, eivät tietenkään. Ja kuin sadussa, matkan varrelle sirotellut vihjeet ukkosmyrskystä käyvät toteen, sillä nyt myrskyvaroitusjärjestelmä käynnistyy.
Valot kaukana vastarannalla alkavat välkkyä, näillä seuduilla tuuli luoteesta kaakkoon vyöryttää ukkospilvet nopeasti järven ylle ja kuluu vain minuutteja kun jo alkaa salamoida.
Laineet lyövät nopeasti kiikkerän paatin yli. Voi lapset, lapset! Älkää nyt menkö kuolemaan! Voi Joachim, Joachim! Missä neuvokkuus? Eikö liimapäässäsi ole yhtään keinoa tällaisen tilanteen varalle?
He huutavat apua, he huutavat toisilleen, kysyvät mikä on apua unkariksi, eikä kumpikaan muista.
Eräs Viktor näkee heidän hätänsä. Hän näkee ensin veneen vaalean hahmon ja sitten kaksi elämöijää, ja tajuaa, että veneessä on lapsia. Vai onko hänen nimensä sittenkin István? Vai peräti László tai Miklós niin kuin maan päämiehellä? Sovitaan että Viktor.
Hyvä on, Viktor näkee Joachimin ja Friedan ja vaikka hänkään ei mielellään lähde järvelle myrskyllä – hän nimittäin asuu näillä seuduilla ja tietää sään arvaamattomuuden – hän toimii nopeasti, työntää veneen vesille ja soutaa apuun.
Kuka Viktor on? Hän on yhdeksäntoistavuotias ja kouluja käymätön. Kauneus on hänen pääsylippunsa parempaan elämään, hän on jalon näköinen, kuin aristokraatti, vaikka osaa vain juuri ja juuri lukea. Hän on saanut lyhyen koulutuksen rajavartiointiin edellisen talven aikana ja nyt hänet on komennettu tänne ”mahdollisten levottomuuksien” varalta. Hän on vartaloltaan kuin patsas, oikea jumala nuoreksi mieheksi, ja ehkäpä siksi hän on tottunut saamaan kaiken. Ihmiset, keskimäärin, liittävät yhteen kauneuden, totuuden, hyvyyden ja luotettavuuden. Kaunis on uljasta ja kunniakasta, ajatteli myös se rajavartiolaitoksen piirijohtaja joka uskoi Viktorin vartioitavaksi kokonaisen rantasektorin, ja niinpä Viktor on saanut kokemustaan ja koulutustaan suuremmat saappaat: hänen ei tarvitse juuri tänään vastata toimistaan kenellekään muulle kuin itselleen. Entäpä rakkaus? Mitä Viktor tietää rakkaudesta? Toistaiseksi hänen ainoa oppinsa on ollut se, että jos haluaa tytön, tämän voi saada.
Kun Viktor näkee Friedan, hän haluaa tämän, ja päättää myös saada. Hän huomaa kyllä että Frieda on nuori, aivan niin kuin näkee että Joachim on vasta lapsi, pelkkä pojanrääpäle. Hän ehtii riuskoilla vedoilla heidän luokseen minuutissa tai kahdessa.
Viktor on pelastaja. Myös Frieda erehtyy pitämään Viktoria pelastajana ja sokaistuu tietenkin tämän kauneudesta joka näyttää jaloudelta joka näyttää vapaudelta. Voi Friedaa, hän on nimensä painoinen, tai pikemminkin yhtä kepeä kuin nimensä, niin usein hänen nimisensä ovat jääneet Viktorin kaltaisten nuorten miesten jalkoihin, tallotuiksi, tukehdutetuiksi, himojen ja päättämättömien halujen uhreiksi. Kaiken aikaa kaikkialla on meneillään tämä sama näytelmä, jossa joku nuori mies, vaikkapa nyt Viktor, haluaa, muttei tiedä mitä, kunnes löytää tytön, vaikkapa nyt Friedan, ja päättää kaikella elämänvimmallaan haluta juuri tätä tyttöä ja haluaa niin paljon että tulee tukehduttaneeksi, tai ei tajua ettei halunnutkaan Friedaa vaan jotakin Friedan ohi, ja tukehduttaa siksi, halutessaan jotakin mitä piti hetken aikaa vielä suurenmoisempana kuin Frieda tai frieda tai friede, haluaa jotakin taistelemisen ja kunnian arvoista jolle Frieda tai frieda tai friede uhrataan, ja taas toteutuu sama tragedia joka ennustettiin ikiaikoja sitten, sama surkea tarina, joka toistuu yhä uudestaan ja uudestaan. Sellaista on historia, jos nyt vedetään hiukan mutkia suoraksi, ja Joachimin on syytä olla tarkkana: tätäkään ei kannata monistaa kulisseihin näytelmän iskulauseeksi.
No mutta. Vielä Viktor, Joachim ja Frieda ovat Balatonin ulapalla ja sankarin paikka tarinassa on vapaana. Viktor vetää veneensä lasten veneen viereen ja kehottaa Joachimia ja Friedaa nousemaan kyytiin. He tottelevat ja ihastelevat tätä nuorta miestä. Viktor ottaa köyden veneensä pohjalta ja solmii sen lasten veneen kokkaan, ja soutaa heidät kaikki maihin.
Laiturilla Joachim ja Frieda itkevät ja nauravat ja katselevat Viktoria ujosti alta kulmain, kösönöm muistuu heidän mieleensä juuri oikealla hetkellä. Aikuinen kysyisi nyt missä ovat heidän vanhempansa, tiedustelisi voiko viedä heidät perheensä luokse, huomaisi että myös Frieda, niin kuin Joachim, on aivan lapsi, tuskin neljää vuotta pojanrääpälettä vanhempi, mutta Viktor on yksi niistä joita tapaa historian käännekohdissa, niitä jotka joko yksin tai suurena joukkona, silkkaa turhautuneisuuttaan tai näköalattomuuttaan tai vain uteliaisuuttaan tai ehkä himokkuuttaan eivät välitä sellaisista asioista kuin vastuu, ja siksi Viktor katsoo Friedaa Joachimin ohitse ja kysyy mitä tämä aikoo tehdä illalla. Frieda ei vielä tiedä, ehkä hän aikoo istua nuotiolla ja pelata minigolfia, ehkä hänen pitäisi tehdä niitä asioita joita kolmetoistavuotiaat tytöt tekevät perheidensä parissa, mutta juuri siksi, että hän on kolmetoista, hän tähyää aina ja alituiseen jo toisaalle, toisiin todellisuuksiin, ja sanoo ettei tiedä ja kysyy, mitä Viktorilla olisi mielessä. Viktor hymyilee jumalanhymyään. Tule sitten viettämään iltaa minun ja kavereitteni kanssa, me kokoonnumme metsän laitaan. Viiniä ja tanssia, sen sellaista, ei mitään hienoa kylläkään. Frieda nyökkää: kyllä hän voi tulla.
Viktor hymyilee onnellisen näköisenä. Jos Viktoria katsoo nyt, näyttää siltä ettei hän missään olosuhteissa kykene pahaan. Kauneus, hyvyys, totuus, kunnia. Ei Joachimkaan ajattele että Viktor kykenee. Mutta hän aavistaa, että Viktor aikoo esitellä Friedalle jotakin mitä nimitetään aikuisuudeksi, eikä hän pidä ajatuksesta. Viktor lupaa saattaa Joachimin ja Friedan takaisin leirintäalueelle, ja Joachim nyrpistää nenäänsä, vaikka hänen polvensa tutisevat vieläkin. Joachim ilmoittaa Viktorille suureen ääneen että he osaavat kyllä reitin takaisin, painelee edeltä. Viktor saattelee heidät Joachimin sanoista välittämättä. Matkan aikana Joachim salakuuntelee Friedaa ja Viktoria. Viktor kysyy kömpelöllä saksan kielellään, onko Frieda nähnyt lentolehtisiä joita viime päivinä on kaikille alueella lomaileville jaettu. Tietääkö Frieda mitä rajalla tapahtuu huomenna keskipäivän aikaan? Mitä Frieda aikoo tehdä? Aikooko Frieda jättää niin poikkeuksellisen mahdollisuuden käyttämättä? Mitä Friedan perhe aikoo tehdä? Viktor kysyy ja Joachim kuulee kysymyksen täysin selvästi.
Totuus on, että Joachim tietää mitä he aikovat mutta Frieda ei. Tässä murhenäytelmässä Joachimilla on sangen klassinen tiedonvälittäjän ja tiedonjakajan rooli, sillä kun tarina yltää loppuhuipennukseensa, tämä onneton poika tietää sekä sen mitä äiti ja isä ovat suunnitelleet että sen mitä Frieda on suunnitellut mutta ei osaa kertoa kenellekään tiedostaan. Se jos mikä on tragedian ydin: lapsi joka tietää liikaa, lapsi joka merkitsee tiedon rajat, vapauden ja vastuun rajat, eikä edes kysyttäessä osaa avata suutaan ja paljastaa tietoaan. Joachim pieni, olet traagikko vailla vertaa. Olet traagikko tässä elämäsi kantahetkessä ja kantanäytelmässä, ja olet traagikko nimenomaan siksi, että olet tarkkaavainen ja niin arka, koska sekä tiedät että et tiedä, koska täydennät tarinan aukkoja nojautuen pieniin pojanuskomuksiisi. Olet traagikko siksi ettet haluaisi kenenkään matkustavan länteen, et perheesi etkä sisaresi. Mitä sinä haluaisit tehdä? Haluaisit palata kotiin, pikkupojantodellisuuteesi, pikkuauto- ja pikkuleipätodellisuuteesi. Oikeastaan olet siis pieni konservatiivi, ja sinun konservatiivisuutesi pettää sinut, sillä ratkaisevalla hetkellä sinä lasket kaiken aivan väärien olettamusten varaan.
Tämän Joachim tietää ja tämän mukaan hän toimii: Eilen illalla Friedan jo nukahdettua Joachim on kuullut ohuen lautaseinän läpi äidin ja isän keskustelut, kiistan siitä uskaltavatko he lopultakaan ajaa koko perheen voimin Soproniin, Itävallan rajalle, sillä uutiset ja huhut tietävät kertoa että raja avataan paneurooppalaisen juhlan nimissä hetkeksi ja että kaikki, aivan kaikki, myös DDR:n kansalaiset, saavat matkustaa rajan yli länteen. Äiti ei uskaltaisi ottaa riskiä, mutta isä haluaa. Äiti ja isä ovat kiistelleet myös siitä josko vaikkapa Joachim ja isä lähtisivät ja Frieda ja äiti jäisivät kuulostelemaan tilannetta. Lopulta he ovat päättäneet: kaikki pakataan mukaan, kaikki lähtevät. Päätös ja kiista päätöksen edellä ovat suistaneet Joachimin pelon valtaan. Tokihan hän tiesi, että jotakin on meneillään. Hän tiesi sen siitä mitä he ovat pakanneet mukaan ja siitä miten jo viikkojen ajan isä ja äiti ovat puhuneet heidän ystäväperheilleen. Mutta Joachim ei ole aivan ymmärtänyt mitä mahdollinen ”siirtyminen toiseen lomapaikkaan” tarkoittaa. Syynä ymmärtämättömyyteen saattaa olla sekin, että isä on vuosikymmenien aikana oppinut puhumaan asioista kiertoilmauksin. Hän on kaiken aikaa sanonut, että kenties hekin käyvät ajelulla, ajelevat katsomaan nähtävyyksiä nyt kun he jo ovat tien päällä. Kaiken kaikkiaan isän hermostuneisuus ei ole linjassa hänen lupsakoiden lausuntojensa kanssa, ja Joachim on kyllä pannut sen merkille. Frieda sen sijaan ei ole näiden viikkojen aikana huomannut mitään. Hän on niin kapinansa pauloissa, niin vasta löydetyn nuoruutensa sokaisema, että uskoo, että jos joku täällä suunnittelee kumouksellisia asioita, pakoa tai muutosta tai kertakaikkista silmänkääntötemppua, tuo joku on hän itse, ja yksin hän. Joachim tietää Friedan luuloista, ja Joachim tietää isän ja äidin suunnitelmista. Tässä ahtaassa kohdassa hän yrittää hengittää ja saada selvää siitä mikä on oikein ja hyvää. Voi sinua, Joachim! Sinun on oltava hyvin väsynyt kaiken tämän tietämyksesi painosta.
Näin kaikki siis käy: Kun Joachim kuulee kylänraitilla kävellessään miten Viktor ehdottaa Friedalle järjestävänsä tämän Soproniin jos tämä vain haluaa, Joachim voisi varsin hyvin keskeyttää Viktorin ja kertoa, ettei Viktorin tarvitse tehdä minkäänlaisia järjestelyitä, sillä heidän perheensä on jo suuntaamassa pienen autonsa keulan kohti Sopronia huomenna. He ovat jo tehneet päätöksen rajanylityksestä. Joachim ei kuitenkaan sano mitään. Hän kuulee Friedan ja Viktorin puhuvan eikä sano mitään, jatkaa vain matkaa ja potkiskelee kiviä kengänkärjillään. Joachim pelaa jonkinlaista peliä, kenties jopa itseltään salaa. Voi Joachim! Hän laskeskelee ehkä, että jos Frieda ei ilmaannukaan aamulla paikalle, kukaan perheestä, ei isä, ei äiti eikä hän itse, haluakaan matkustaa rajalle ja rajan yli, vaan kaikki jäävät etsimään Friedaa. Ja ehkä Joachim ajattelee myös, että Frieda ei itse lopulta kuitenkaan uskalla lähteä Viktorin matkaan, vaan valitsee hänet, Joachimin, koska he ovat sentään perhettä.
No niin, vielä hetken ajan Frieda ja Joachim ovat lapsia. Aurinko paistaa taas, tuuli on laantunut ja ukkonen väistynyt. He palaavat leirintäalueelle, kuivattelevat vaatteitaan pienen mökkinsä terassilla. Äiti lukee kirjaa ja hymisee niin kuin aina kun on tyytyväinen, isä ihmettelee paikallisia sääolosuhteita ja veistelee tekemisen puutteessa pientä puupalikkaa. Isä ei ole lomaihmisiä, eikä tämäkään ole loma, jos hän on rehellinen itselleen. Tämä on lomanäytelmä jonka sisään on piilotettu uuden elämän mahdollisuus. Mutta yhä edelleen hän puhuu huomisesta kuin he olisivat menossa katsomaan nähtävyyksiä, ehkä luostaria tai maaseutua kukkuloiden taakse, viinialueita, paprikaviljelmiä. Frieda tuhahtaa ja kääntää päänsä. Minä vihaan paprikaa, Frieda sanoo. Isä mulkaisee tytärtään, ja jos Joachim katsoo tarkkaan, hän voi nähdä isän ilmeen takana kauhua siitä että suunnitelma saattaa epäonnistua oikuttelevan tyttären vuoksi. Joachim ottaa usein sovittelijan roolin. Lapsirukka, poikapieni, suloinen tummasilmä-Joachim. Jotakin sanoakseen Joachim julistaa nyt heleällä ja hiukan liian kovalla äänellä, äänellä jolla puhutaan kun tiedetään että huoneen tapetteihin on kätketty salakuuntelulaitteita: ”Minä rakastan paprikaa.”
He ovat tässä, lautamökkinsä terassilla kaikki, eikä täällä ole salakuuntelulaitteita, vain huhuja ja lentolehtisiä ja paljon rajavartijoita metsän reunassa siinä kohtaa missä on myös pieni huvipuisto. Ei olisi syytä esittää, ei kenellekään.
Silti. Joachimin heleä pojanääni, urhea ja aukoton esitys: ”Minä rakastan paprikaa.”
Huvipuisto? Joachim on nähnyt sen tulomatkalla. Hän haluaa mennä Friedan kanssa karuselliin. Niin he menevätkin.
Lapsuuden loppu: tämä karuselliajelu. Dramaattista mutta totta. Joachim muistelee vastedes tätä hetkeä usein ja hänen silmänsä kyyneltyvät itsesäälistä. Hän vihaa tästä lähin huvipuistoja yhtä paljon kuin vihaa talvisin alkuillan hämärää. Karuselliajelun aikana hän katselee Friedaa, rakastaa tätä, Friedan kiljumista ja paljaita sääriä, nyt Frieda on läpeensä tuttu, tällaisena, tyttönä, ja Joachim miettii miten saisi pidettyä Friedan aloillaan, aina, aina, aina juuri tällaisena. Ei se ole mahdollista, Joachim ajattelee pikkuvanhasti, sillä kaikki ihmiset kasvavat ja muuttuvat. Tätäkin toivettaan Joachim tulee muistelemaan kyynelten läpi. Seitsemän tunnin kuluttua Frieda on kuollut.
He viettävät huvipuistossa onnellisen kaksituntisen. Viktor ja kaksi hänen ystäväänsä, nuoria miehiä hekin, saapuvat paikalle kun Joachim ja Frieda ovat lähdössä. Joachim huomaa, että Victor on kertonut Friedasta muille. He kaikki mittailevat Friedaa katseellaan, katsovat tämän ruskettuneita sääriä ja takapuolta farkkushortseissa, tämän pieniä rintoja vaaleankeltaisen hihattoman paidan alla. Joachim yrittää ottaa näiden miesten katseen, omia sen ja katsoa sisartaan näin. Häntä alkaa hiukan pelottaa. Vierauden tuntu hiipii häneen ja hänen vatsaansa alkaa vääntää. Hän hokee Friedalle että heidän pitäisi jo mennä, että heillä on päivällissuunnitelmia. Frieda nauraa heleää naurua, aivan erilaista kuin muulloin. Joachim vilkuilee tielle, puiden latvoihin.
Pikku-Joachim, viaton kultapieni, et tiedä aikuisten maailmasta vielä mitään, et mitään näistä peleistä joita aikuiset pelaavat halun nimissä.
Friedakaan ei tiedä, hän vain luulee tietävänsä. Joachim tietää ettei Frieda tiedä. Hän tietää ja näkee taas enemmän kuin muut ja tulee vielä päivä jona hän kiroaa tietämisensä, mutta tulee myös päivä jona hän oppii että tarkkanäköisyydestä voi tehdä asumuksensa, eräänlaisen kodin. Vetoisan ja kaihoisan, mutta kodin yhtä kaikki.
Miten kaikki tapahtuu? Mikä on tapahtumien järjestys ja kuka on syyllinen, jos kukaan?
Ennen kuin he lähtevät kaikki yhdessä syömään läheiseen paviljonkiravintolaan, Frieda kertoo äidille ja isälle aikeistaan viettää iltaa uusien ystäviensä kanssa. Äiti ja isä eivät tietenkään pidä siitä että Friedalla on omia iltasuunnitelmia. He haluaisivat vain käydä syömässä yhdessä, paviljongissa on tarjolla paprikakanaa, gulassia, siinäkin rutkasti paprikaa, sekä Balatonjärven kuhaa – kenties paprikalla maustettua sekin. Äiti ja isä haluaisivat että koko perhe aterioisi yhdessä ja kävisi aikaisin nukkumaan, sillä huomenna on nähtävyyspäivä, kuten isä sanoo. Minä vihaan nähtävyyksiä, isä, Frieda sanoo. Joachim sovittelee: Minä rakastan nähtävyyksiä, isä. Isä on jyrkkä, hän seisoo kädet puuskassa ja katselee tytärtään vaitonaisena. Äiti on kiistatilanteissa suostuttelija, maanittelija. Lopulta Frieda huokaisee ja katsoo poispäin. Hyvä on, hän ei aio mennä juhlimaan uusien ystäviensä kanssa.
Joachim tietää heti, että Frieda valehtelee. Jos hän on jotakin isältä oppinut, niin sen, että voi sanoa yhtä ja tarkoittaa toista. Sanojen sisällä elää aivan toinen maailma, arvaamaton ja häilyvä.
He syövät ravintolassa Balatonjärven kuhaa eikä Frieda hetkeen sano vihaavansa yhtään mitään. Joachim ja Frieda saavat molemmat jälkiruuaksi suklaavanukkaat ja Joachim syö osan Friedan annoksesta, sillä tämä ei jaksa lusikoida omaansa loppuun. Joachim ajattelee rakastavansa elämää. Hän rakastaa elämää yhtäkkiä mutkattomasti ja kiihkeästi ja eheästi eikä mikään hänen elämässään enää aivan vastaa tätä tunnetta.
Joachim, kaikki on tässä. Vaali tätä hetkeä, palaa siihen, muistele sitä lämmöllä ja uskalla kaivata sitä, uskalla tuoda sen viattomuus ja vilpittömyys näyttämölle sitten kun on sen aika. Uskalla. Vain myöntämällä tämän hetken tärkeyden voit taistella kyynisyyttä vastaan, ja vaaran aikoina taistelu kyynisyyttä vastaan on ainoa millä on merkitystä.
No niin, no niin. On loppunäytöksen aika. He nousevat pöydästä ja ihastelevat auringonlaskua järven takana. Isä kokeilee sikarinpolttoa koska on hövelillä tuulella, vaikkei oikeastaan polta. Ostanpa nyt yhden koska niitä on tarjolla, isä sanoo.
Äiti ja isä kävelevät edellä käsi kädessä. Juuri ennen kuin he kaikki kääntyvät mökkipihaan Frieda kuiskaa Joachimille että hänen tulee olla niin kuin ei tietäisi mitään, että hänen tulee sanoa hyvää yötä äidille ja isälle, turvata Friedan selusta. Jos äiti ja isä jostain syystä avaavat ovensa ja koputtavat, Joachimin on avattava heille ja kerrottava että Frieda nukkuu jo. Joachim sanoo vaisun joon, vaikka ei todellakaan aio päästää Friedaa yksin ulos.
Millaiset ovat äidin ja isän hyvästit Friedalle? Pelkkä hyvää yötä. Hyvää yötä, eikä muuta. Tai sittenkin yksi lause. Isä sanoo: Nukkukaa hyvin, aamulla lähdemme liikkeelle jo varhain, on oltava ajoissa paikalla. Tämän suoremmin isä ei osaa asiaa ilmaista.
Oven sulkeuduttua Frieda odottaa puoli tuntia ja sovittaa kahta eri mekkoa ylleen, harjaa hiuksensa, puree huuliaan jotta niistä tulisi pulleammat ja nipistelee poskiaan jotta niille nousisi kutsuva puna, kikkoja joita Joachim pienessä pojanmielessään ihmettelee. Oikeastaan Joachim mököttää. Hän istuu sängyllä kourassaan yksi pikkuautoistaan ja tuijottaa sisartaan. Hän aikoo ängetä mukaan, mutta miten sanoa se? Hän aikoo tulla vahtimaan, katselemaan, ottamaan osaa.
Lopulta Joachim saa sanottua aikeensa ääneen. Alkaa kuiskiva sanaharkka. Frieda pelkää että äiti ja isä kuulevat, sanoo ettei Joachim missään tapauksessa voi tulla, ja Joachim sanoo ettei hän missään tapauksessa aio jättää tulematta, ja he inttävät ja inttävät kunnes Friedan on todella jo mentävä. Frieda laittaa kangastossunsa jalkaan ja avaa oven. Kuuluu oletettua äänekkäämpi naks, ja hetken aikaa molemmat odottavat, hipihiljaa. Juuri nyt kumpikaan ei halua, että äiti ja isä avaavat oman puolensa oven. Kun toinen ovi pysyy suljettuna, Frieda käännähtää äänettä kannoillaan ja lähtee kävelemään rivakoin mutta hiljaisin askelin kohti mökkipihan porttia ja risteystä. Joachim kipittää perään, pikkuauto yhä kourassaan. Koko matkan Frieda sättii Joachimia. Sinä pilaat kaiken, Joachim. Miksi minua on rangaistu pikkuveljellä joka ei pitäydy omissa asioissaan? Joachim ajattelee että hänen on nyt vain nieltävä syytökset, sillä kukaan paitsi hän ei voi suojella Friedaa, ei isä, ei äiti, ei opettaja Dietrich johon heillä on koulussa tapana tukeutua jos he kohtaavat ylitsepääsemättömiä kiistoja välitunnilla. Ei edes Saksan demokraattinen tasavalta ole heidän apunaan nyt, demokraattinen tasavalta josta heidät on opetettu puhumaan niin kauniisti. Joachim puristaa kädessään rakkainta pikkuautoaan, vihreää. Mitä tahansa tapahtuukin, hän ei aio päästää Friedaa silmistään eikä irrottaa otettaan pikkuautosta.
Juhlat ovat jo alkaneet. Metsänlaidassa nuotion ympärillä on niin paljon nuoria miehiä univormuissaan että Joachim alkaa täristä. Hän on tottunut siihen että viranomaiset tietävät ikävyyksiä. Kenet tahansa voidaan viedä kuulusteltavaksi. Ja jos ei osaa vastata oikein viranomaisten kysymyksiin, saattaa käydä niin kuin enolle: katoaa maisemista, yksinkertaisesti ja lopullisesti, eikä kukaan kerro mitä oikein tapahtui. Ehkä eno joutui jonkinlaiseen tietokilpailuun, eikä eno vain osannut, enoparka, kysymykset olivat liian vaikeita, ja se oli huono juttu, ja siksi kenenkään ei pidä enää puhua enon asioista, ei mainita enon nimeä eikä varsinkaan sitä ettei eno osannut vastata kysymyksiin. Siksi Joachim pelkää univormuja. Friedakin näyttää tärisevän, mutta eri syistä.
Joachim vieroksuu Friedan uutta olemusta ja etsii katseellaan jotakuta, johon voisi tukeutua. Frieda hymyilee.
Viktor nojailee kavereidensa kanssa hylättyyn puiseen kioskiin jossa joskus on myyty karamelleja ja lämmintä limonadia, mutta joka nyt on pelkkä luukullinen tönö. Muinaisen kioskin tiskille on asetettu mankka syytämään ilmoille musiikkia jollaista Joachim ei ole koskaan kuullut. Hän ei ole myöskään nähnyt näin paljon huojuntaa ja mölyä ja maahan roiskuvaa viiniä. Frieda ei ole tästä kaikesta millänsäkään, kohottaa vain leukaansa ja hymyilee entistä leveämmin, astelee Viktorin luo. Viktorin olemus sähköistyy kun tämä näkee Friedan. Sitten Viktor vilkaisee Joachimia ja sanoo huvittuneena: toit natiaisen mukanasi. Frieda kohauttaa olkapäitään, sanoo: äh, älä välitä hänestä. Frieda kääntyy Joachimin puoleen ja kysyy eikö Joachim voisi etsiä leikkikaveria. Joachim puistelee ensin päätään, mutta tajuaa sitten että kykenee ehkä pitämään Friedaa paremmin silmällä jos ei ole aivan tämän lähellä. Joachim menee ja juo kauniin vieraan naisen tarjoamaa mehua, kösönöm, hän sanoo ja hymyilee, vaikkei ymmärrä sanaakaan naisen puheesta. Nainen viittilöi Joachimia seuraamaan itseään, ja kestää hetken ennen kuin Joachim tajuaa että nainen haluaa esitellä hänet jollekulle. Naisella on itselläänkin poika. Myös tällä pojalla on pikkuauto mukanaan. Pojan nimi on Ferenc ja miksipä Joachim ei oikeastaan voisi hetken aikaa leikkiä pojan kanssa. He keksivät kyhätä pullonkorkeista ja kumilenkeistä ja kepeistä ritsat, he eivät tarvitse yhteistä kieltä, he pommittavat puun takaa pahaa-aavistamattomia juhlijoita korkeilla ja kaiken aikaa Joachim näkee miten Frieda hetki hetkeltä astuu lähemmäs Viktoria. Silti Joachim ajattelee yhä ettei Frieda voi vain jättää häntä yksin oman onnensa nojaan. Hän ajattelee että saa kyllä Friedan lähtemään juhlista kanssaan yhdellä sanalla sitten kun tahtoo.
Voi sinua, Joachim, tiedät niin paljon ja tiedät niin vähän.
He ajeluttavat Ferencin kanssa pikkuautoja kaatunutta puunrunkoa vasten. He juovat kilpaa viisi lasillista mehua ja Joachim saa maistaa Ferencin äidin tekemiä oudon jauhoisia pikkuleipiä joissa on keskellä hillosilmä. Välillä hän katsahtaa Friedan suuntaan: Frieda tanssii Viktorin kanssa, ja voi ei, nyt he suutelevat. Joachim kääntää häveliäästi katseensa. Voi ei, hän ajattelee, muttei vieläkään epäile että Frieda jäisi Viktorin seuraan.
Mutta sitten: Frieda astelee Joachimin luo ja vinkkaa häntä tulemaan kuiskausetäisyydelle. Frieda esittää Joachimille suunnitelmansa. Viktorilla on auto. Huomenaamulla kello se ja se Viktor aikoo ystävineen käynnistää autonsa ja suunnata nokan kohti Sopronia ja Itävallan rajaa. Frieda aikoo jäädä tänne yöksi, hän voi nukkua uusien ystäviensä kanssa, esimerkiksi tytön nimeltä Nóra vieressä. Friedan silmät liekehtivät. Hän tarvitsee Joachimin apua. Joachimin on kerrottava aamulla äidille ja isälle että Frieda on joutunut yöllä oksentamaan roskakoriin ja että hän makaa sängyssä eikä voi tulla ajelulle katselemaan nähtävyyksiä. Voitko luvata tämän, Frieda tiukkaa yhä uudestaan ja uudestaan: Luotan sinuun, Joachim.
Nyt Joachim tekee toisen kohtalokkaan virhepäätelmän. Hän laskee yksi plus yksi ja ajattelee, etteivät äiti ja isä halua matkustaa lainkaan ilman Friedaa. Että he haluavat etsiä tämän käsiinsä ennen kuin kääntävät auton keulan kohti rajaa. Siispä hän nyökkää Friedalle ja sinetöi sekä Friedan kohtalon että omansa.
Saatuaan Joachimilta myöntävän vastauksen pyyntöönsä Frieda patistaa Joachimin matkoihinsa. Joachim empii, tekee yhä laskelmiaan, katsahtaa Ferenciä joka seisoo etäämmällä ja pitelee hiukan neuvottomana käsissään molempien pikkuautoja kuin kannattelisi itse lapsuutta. Sitten Joachim sanoo Ferencille hyvää yötä omalla kielellään ja Ferenc vastaa unkariksi.
Kun Joachim kääntyy lähteäkseen, hän vilkaisee vielä Friedaa. Frieda juoksee juuri takaisin seurueensa pariin. Joachim tajuaa, että jonkinlainen käänne on tapahtunut. Millainen? Hän ei tiedä. Käänne ylipäänsä. Käänne, kerta kaikkiaan.
Miten Frieda kuolee? Kuoleeko Frieda jo Viktorin alle, tämän painavan ruumiin työntäessä häntä maata vasten, vai vasta myöhemmin, kenties vasta joutuessaan veden varaan? Kukaan niistä joita Friedan kuolema koskee ei saa tietää tätä tarkkaan. Mutta sillä hetkellä kun Frieda makaa maassa rusikoituna ja häväistynä ja tajuttomana, ellei jo kuolleena, hän ei ole niin yksin kuin Joachim myöhemmin epätoivoisimpina hetkinään kuvittelee. Joku, joku hyväntahtoinen, joku lohduttaja, on hänen kanssaan. Viktor on jo mennyt, ja silloin tämä joku, tai kenties jokin, ilmaantuu.
Tälle hyväntahtoisuudelle on monta nimeä, ja nyt, Friedan kuoleman hetkellä, se lohduttaa Friedaa sanoilla joita ei tarvitse ääneen lausua. Kuiskintaa? Ei. Kenties vain tuuli, puuska joka hivelee Friedan paljaita ja raapiutuneita ruumiinosia, hyminää joka välittää jotakin sellaista kuin että kultaseni, et ole yksin, kaikki kävi kovin äkkiä ja sinä kuolet, mutta asiat olisivat voineet mennä toisinkin. Sinä olit altis ja halusit jotakin uutta, ja aivan hyvin olisi voinut käydä myös niin, että sinä olisit huomenissa matkustanut Viktorin autonrähjällä kohti rajaa ja löytänyt uuden elämän. On uskottava siihen että alttius kannattaa, aina ja kaikkialla, vaikka toisinaan se johtaa kuolemaan ja tuhoon. No niin, rakas Frieda, niin kuin muutkin maailman friedat, kipu lakkaa, vuoto tyrehtyy ja kaikki tulee olemaan kauniimpaa kuin osasit kuvitella. Nyt sinä vielä pohdit luottamuksesi hintaa, omapäisyyttäsi, jos nyt kolmetoistavuotiaat niin korkealentoisia pohtivat, ja pohtivathan he. Pohdit omanarvontuntoasi, ja sinusta tuntuu että se on viety sinulta iäksi. Mutta älä huoli. Sinulla on lohtu tässä, nämä viimeiset minuutit kunnes kipu lakkaa. Lohtu ei ole kukaan erityinen hän tai minä, ei henkilö, ei edes tyttö joka näkee ja tietää ja vaeltaa vuosien halki. Osa sinusta selviää vaikka Viktorin kaltaiset, ymmärtämättömät, usein nuoret, joskus kouluttamattomat mutta toisinaan koulutetutkin, aina ajattelemattomat ja usein virkaintoiset, tuhoavat sinun kaltaisiasi, mutta tämä sinun ja sinuun uskovien on tärkeä muistaa: osa sinusta selviää aina, se osa sinusta vaikuttaa kaikkialla ja kaikkiin, eikö sen ajatteleminen olekin suurenmoista, Frieda?
Ja nyt Frieda kuolee. Hän kuolee saniaisen hivellessä poskea. Ei rujoa eikä herkkää eikä missään mielessä kaunista, pelkästään tosiasiallista: saniaisen lehti koskettaa hänen ruhjeista poskeaan sillä hetkellä kun hänen sydämensä pysähtyy.
Viktor on kavereineen jo toisaalla. He jatkavat juhlimista majapaikassaan kunnes aamuyön tunteina Viktor kertoo yhdelle tai kahdelle kavereistaan mitä tuli tehneeksi. Ei, hän ei kerro monille. Vain yhdelle. Kaveri, vaikkapa nyt Lázsló, sähisee ja kiroilee, voi sinua helvetti sentään, Viktor, olet pilannut kaiken, eihän tässä auta muu kuin peittää jäljet, vai haluatko sinä vankilaan, senkin hullu? Yhdessä he keksivät että voivat kantaa ruumiin järven rantaan, panna sen veneeseen ja työntää veneen vesille. Aallot hoitavat loput, tai ehkä heidän on kaadettava paatti itse, mutta aamulla näyttää siltä että tyttö on lähtenyt luvatta soutamaan keskellä yötä ja on tapahtunut onnettomuus.
Kun tämä keskustelu käydään, Joachim on juuri vaipunut rauhattomaan uneen, jossa hän kääntyy kerta toisensa jälkeen pois Friedan luota. Hän on jo tehnyt virheensä, hän on jo laskenut väärin yksi plus yksi.
Voi sinua, Joachim!
Myöhemmin, päivien kuluttua, Friedan ruumiin löydyttyä, myös Viktor on hetken järkyttynyt siitä mitä tuli tehtyä. Hän teki rikoksen, vaikkei haluaisi uskoa itsestään pahaa. Viktor ei aikonut, hän halusi, mutta ei kuitenkaan aivan tällä tavalla. On ilmiselvää, että Viktoria kaduttaa. Maailmanymmärtäjä ei kuitenkaan halua eritellä enempää Viktorin tunteita ja ajatuksia, sillä maisema on avautunut vuosien tieltä yksin Friedan vuoksi. Viktorista sanottakoon vain tämä: hänen kaltaisensa ja Friedan kaltaiset, jako heidän välillään tapahtuu vaivihkaa ja kenties sattumaltakin. Rajaviiva ei kulje miesten ja naisten välillä, ei tyttöjen ja poikien. Saattaisi hyvinkin olla niin, että Viktor olisi aivan toisenlainen nuorimies, kenties sellainen kuin Joachimista tulee. Mutta Viktor on Viktor, juuri tämä, tässä, ja nyt Viktor on tehnyt näin.
Kuulusteluissa hän sanoo ettei tiedä tytöstä mitään, että pelasti tämän ja tämän veljen aallokosta ukkoskuuron aikaan aivan niin kuin venevuokraamon omistaja todistuksessaan kertoi, vietti tämän kanssa hetken huvipuistossa, kutsui tämän juhliin, tanssi tämän kanssa nuotiolla eikä sen koommin nähnyt tätä ikinä. Hän ei tiedä tytöstä mitään eikä nähnyt tätä viimeisen tanssin jälkeen. Sanoessaan tämän Viktor pitää kättään univormunsa rintamuksella, sydämen paikkeilla. Häntä uskotaan, ja hän uskoo itsekin sanansa. Tapaus merkitään tapaturmaksi: jostain kumman syystä tyttö on lähtenyt juhlista yksin ja joutunut veden varaan, hukkunut. Piste. Asian ratkettua Viktor katselee kenkiään ja univormuaan illalla ennen nukkumaanmenoa, katsoo asettaan eikä itsekään tiedä miksi on yksi niistä. Oikeastaan hän uskoo siihen ettei hän varsinaisesti tehnyt tekoaan, hänhän on kunniallinen. Hänellä on vartijan univormu ja jalot piirteet, hän on pikemminkin pelastaja kuin rikollinen, eikä taatusti tappaja. Hän on niin kuin monet: hän ei varsinaisesti ollut paikalla, ja jos oli, se joka teki raakuudet ei ollut hän vaan joku joka muistutti häntä. Sellaisia ihmiset ovat. Sellainen Friedakin olisi tietyissä olosuhteissa. Vai olisiko? Kysymys kuuluu: olisiko jokainen sellainen, jos olosuhteet kävisivät tukaliksi? Olisiko Joachim itsekin sellainen? Tätä Joachim kysyy itseltään tulevina vuosina.
Aamulla Joachim herää ja muistaa mitä iltayöstä tapahtui, mutta ei tiedä mitä yöllä on tapahtunut. Hän kiroaa mielessään Friedan itsepäisyyttä.
Hän tekee Friedan sänkyyn laukuista ja kahdesta täkistä ihmisenmuotoisen mytyn, se olkoon ruokamyrkytyksestä kärsivä Frieda, jos äiti ja isä haluavat kurkistaa ovesta. Ja nyt he jo koputtavat. Ensin kerran, sitten toisen kerran: on aika lähteä, ette kai te enää nuku?
Joachim avaa oven tärisevin käsin ja kertoo surkean valheen pilaantuneesta paprikasta. Hän ei osaa valehdella ja ehkä haluaakin jäädä kiinni. Hän haluaa äidin ja isän kuulevan totuuden, koska ehkä kenenkään heistä ei tarvitse silloin matkustaa.
Isä raivostuu pöyhiessään peittoja Friedan sängyssä. Mitä täällä on meneillään, hän karjahtaa. Mitä? Mitä!!??
Joachim menee hetkessä sijoiltaan. Mitä, mitä??!! Isä karjuu taas ja Joachim vapisee.
Näin helposti hän murenee. Sulaa, liukenee, hapristuu ja kertoo kaiken. Kertoo missä Frieda on, matkalla, ehkä jo siellä Sopronissa vai mikä sen nimi nyt oli, autossa Viktorin ja muiden kanssa. Joachim sopertelee. Hän ei tiedä aikooko Frieda ylittää rajan vai mennä katsomaan rajaa ja juhlia, mitä ikinä siellä tapahtuu, jos ylipäänsä mitään. Joachim kertoo kaiken. Äiti alkaa itkeä ja isä on niin mykistynyt valtapiirinsä rajojen tultua näkyviin ettei hetkeen saa sanaa suustaan. Joachim levittää kaiken tietonsa heidän jalkojensa juureen ja painaa päänsä kuin koira.
Hän odottaa rangaistusta, lisää huutoa. Mitä tahansa voi nyt tapahtua.
Mutta mitään ei tapahdu. On aivan hiljaista.
Lopulta isä kysyy tiesikö Joachim että heidän kaikkien aikeena on ollut matkustaa rajalle, eikä pelkästään rajalle vaan myös rajan yli. Joachim nyökkää, sillä se on totta. Hän tiesi. Hän luki vihjeitä. Hän oli, on ja tulee olemaan vihjeiden lukemisen mestari ja laskelmoinnin suurtaituri, ja juuri siksi hän nyt on tässäkin pinteessä. Tätä hän ei sano ääneen.
Isä istuu Friedan sängylle ja äiti jatkaa hiljaista itkuaan ovella. Minuutit matelevat.
Lopulta isä huokaisee.
Ei kai auta muu kuin lähteä, isä sanoo.
Emmehän me voi, ilman Friedaa, äiti parahtaa.
Ei häntä kannata täältä etsiä. Jos kerran hänkin on matkalla rajalle, me varmasti tapaamme hänet siellä.
Oletko varma, äiti kysyy miltei kuiskaten.
Isä levittelee neuvottomana käsiään: mistä tässä tilanteessa voisi olla varma, ei mistään.
Taas Joachim on olettanut väärin, ja se paljastuu hänelle nyt.
He pakkaavat tavaransa ja vievät laukut autoon. Isä käynnistää auton. Nopeasti, nopeasti, äiti sanoo. Olisi hyvä jos me olisimme rajalla ensimmäisten joukossa, silloin voisimme ehkä löytää Friedan ja ylittää rajan yhdessä. Miten ihanaa se olisi, yhdessä.
Näissä ajatuksissa ja aikeissa he ajavat, nämä kolme jotka perheestä on jäljellä. He ajavat pohjoiseen, kohti rajaa, ja kun he saapuvat perille, he huomaavat, että sadat ovat tehneet saman päätöksen kuin he.
Friedaa he eivät tule löytämään. He eivät tiedä että Friedan ruumis ajelehtii kohti rantaheinikkoa.
Joachim istuu nyt takapenkillä yksin. Hän ajattelee että kaikki on hänen syytään. Hän on tehnyt väärin niin monella tapaa, mutta kenelle ja kuinka ja missä kohtaa eniten väärin? Hänellä on taas pikkuauto kädessään, sama vihreä, jolla hän leikki Ferencin kanssa eilen leirinuotiolla. Se näyttää nyt pelkältä kapineelta, ei lainkaan enää lelulta.
Joachim pidättelee kyyneleitä.
Älä itke pieni poika. Et vielä tiedä mikä sinua odottaa. Mutta kun ylitätte rajan, voit lausua hiljaa mielessäsi kolme kertaa frieda, frieda, friede, ja siten taata että sinun käy hyvin.