22

Vuosi vaihtui. 1989. Meillä oli koti ja elämä, ja aloimme vähä vähältä toipua edellistalven menetyksistä. Olimme noihin aikoihin molemmat laiskoja kokkeja, kaikki muu oli tärkeämpää, ja siksi söimme mitä sattuu ja milloin sattuu. Ostimme kerran viikossa kauppahallista makkaran ja leipää ja juustoa, se sai riittää monena iltana teen kanssa illalliseksi.

Muistan sattumanvaraisia asioita, asioita joilla ehkä on merkitys tämän kertomuksen kannalta tai sitten ei: Muistan että sain vimman syödä berliininmunkin joka päivä kahvin kanssa yliopiston päärakennuksen kahvilassa. Muistan nälän, jonka luulin pitkään olevan toive muutoksesta, mutta ehkä minun ruumiini vain tiesi ennalta että tarvitsisin energiaa loppuvuoden varalle. Muistan että radiossa soitettiin Lambadaa ja minä vihasin sitä. Halusin elämälleni toisenlaisen ääniraidan ja aloin kuunnella Rauli Badding Somerjokea ja muutamia muita.

Kaikki oli kiihkeää ja totista ja riemukasta. Ja sitten. Maaliskuun kahdeskymmeneskuudes luulin saaneeni ruokamyrkytyksen sillä oksensin ilman ennakkovaroitusta Porthanian kulmalla. Ajattelin toki raskauden mahdollisuutta. Ja silti heti perään: En voi olla. En voi. Podin ruokamyrkytystä viikon, kunnes yhtäkkiä olin aivan varma, ja varasin ajan lääkäriin. Vanha gynekologi työnsi kaksi sormea sisääni ja tunnusteltuaan kohdunnapukkaani vahvisti uskomukseni.

Olin kauhuissani. Vaikka olimme päättäneet naimisiin mentyämme haluta lasta, kaduin. Ajattelin että elämäni oli ohi. Minua oksetti ja pelotti. Olin halunnut tätä ja en ollut halunnut. Olin ajatellut ettei se ehkä tapahtuisi kovin helposti. Itkin kävellessämme merenrannan kautta kotiin.

Kuukauden kuluttua olin jo hiukan tottunut ajatukseen vauvasta, kun aloin yhtäkkiä vuotaa verta. Matkustimme raitiovaunulla Naistenklinikalle. Kätilön kädet olivat lämpimät, ultrausgeeli kylmää. Kätilö paineli vatsaa ennen tutkimuksen aloittamista ja kertoi että verenvuoto oli melko tavallista, ei välttämättä lainkaan vakavaa. Sitten hän hymyili. Tiedättekö mitä, minäpä lyön vaikka vetoa että. Että mitä, että mitä, kysyimme molemmat ihmeissämme, pelko pyristeli meissä. Kätilö ei jatkanut lausettaan, painoi vain anturin vatsalleni. Pienen monitorin rakeisessa kuvassa nuken näköinen hahmo löi kättä nallen kanssa. Nukke ja nalle. Nalle ja nukke. Theo sanoi sen ensiksi ääneen:

– Niitä on kaksi.

Tai mitä sitä kaunistelemaan. Hän sanoi:

– Ei saatana, niitä on kaksi.

– Onnea, kätilö sanoi. – Ensimmäiset kolme vuotta voi olla raskasta, mutta lopulta ne pitävät toisilleen seuraa, niistä tulee hyvät ystävät.

Minua itketti, mutta jostain syystä kauhu purkautui ilmoille nauruna. Naurusta ei ollut tulla loppua. Nauroin niin että tutkimushuoneen kaakelit helkkyivät. Kätilö hymyili hyväksyvästi mutta kummeksuen. Theo ei voinut lakata kiroilemasta, vaikka hänkin hymyili jo. Nalle ja nukke. Nukke ja nalle. Kaksi. Teitä oli kaksi.

Toisaalla, kaukana maailma muuttui vain viikoissa tai jopa päivissä peruuttamattomasti: paradigmat murrettiin olkapäitä kohauttaen, väittämiä valtasuhteista tehtiin käyttökelvottomiksi kilometrikaupalla aivan kuin ne olisivat olleet piikkilanka-aitaa jota seremonioitta saksittiin palasiksi. Uutiset olivat vähittäisiä, sirpaleisia, pelkkiä selostuksia tapahtumista joiden painoarvo jäi huomaamatta. Tiananmen. Puolan vapaat vaalit. Unkarin vaivihkaa muuttunut politiikka.

Theo yritti saada Thomasin kiinni soittamalla Reginen vanhemmille monena eri iltana, mutta kukaan ei vastannut. Hän tiedusteli ystäviltään, mitä mieltä nämä olivat Tiananmenin tapahtumista. Voisiko samoin käydä muuallakin? Muuallakin: Itä-Saksassa. Jostain syystä Theo ei sanonut sitä ääneen. Samaan aikaan Unkarissa tehtiin vähäeleinen mutta kauaskantoinen päätös purkaa Itävallan vastainen raskaasti vartioitu raja-aita. Uutinen sivuutettiin maailmalla lakonisin lausein, eikä Theokaan tuntunut hätkähtävän sitä. Myöhemmin hän tosin sanoi, että juuri se oli ollut ratkaisevaa, eikä kukaan ollut tajunnut.

En kertaakaan kysynyt Theolta suoraan missä Thomas oli mukana. Miksi, en tiedä. Ehkä suojelin itseäni, Theoa, meitä, mielenrauhaani, vatsassani kasvavia vauvoja. Tiesin että jotakin oli meneillään, ehkä jopa aistin, että Thomas oli jonkinlaisessa vaarassa, mutta ajattelin, etten kestäisi kuulla asioiden tarkkaa laitaa. Silti tiesin. Tiesin siitä miten itsestäänselvästi Theo päätti lähteä Thomasin ja Reginen luo, kun kesäkuun alussa Thomas yhtäkkiä soitti. Muistan puhelun, Theon ällistyneet silmät, hänen saksankieliset lyhyet vastauksensa, kysymykset, tavan jolla hän vilkaisi minua kuin olisi toivonut etten olisi ollut kuulolla. Kun hän oli lopettanut puhelun, hän oli pitkään vaiti, ja sanoi lopulta että hänen olisi välttämättä lähdettävä. Kaikenlaista oli meneillään, asiat olivat monimutkaisia eikä hän oikeastaan voinut vain odottaa kotona.

Tietenkin annoin hänen mennä. Minäkin olisin hänen tilanteessaan tehnyt niin. Voin myöntää nyt, että ehkä olin salaa kateellinen hänelle. Minun piti hyväksyä osani. Minä olin nainen ja sidottu maahan, olin lyllertävä ankka ja minun piti löytää paikka jossa voisin hautoa tulokkaat valmiiksi sillä välin kun Theo sai elää.

Oloni muuttui päivä päivältä tukalammaksi. Kesäkuussa kykenin vielä hengittämään vaivatta, mutta heinäkuussa tunsin jo teidän potkunne kylkikaarissani. Puuskutin. En saanut enää itse kenkiä jalkaan. Pystyin syömään vain pieniä aterioita, sillä kokonaisen päivällisen syöminen aiheutti välittömän yökkäysrefleksin. En enää voinut nukkua muuten kuin selälläni, vaikka oikeastaan en kyennyt siihenkään: silloin kohtu painoi suurta sydämeen johtavaa verisuonistoa niin, että luulin tukehtuvani. Niinpä minä vain retkotin banaanin muotoisena, tyynyillä tuettuna hämärässä huoneessa vanhempieni luona ja katselin televisiota. Uutiset puuroutuivat yhdeksi suureksi päläpäläksi, josta erotin silloin tällöin avainsanoja. Liennytys sitä ja Gorba tätä. DDR, vaikea sanoa, ehkäpä, viidenkymmenen vuoden kuluessa, tai ei sittenkään, ainakin vielä sata vuotta! Ja entäpä Puola, kenties, kenties, mutta tuskinpa Romania sentään. Ei, ei koskaan Romania!

Jälkeenpäin tuntuu kuin kokonaiskuvan Euroopan tilanteesta olisi voinut sittenkin tavoittaa televisiouutisten äärellä. Mutta silti kohta koittavan muutoksen mittavuutta, suoranaista rytinää, ei missään ennakoitu ääneen. Jos maailman valtiomiehet eivät tajunneet mitä oli tapahtumassa, jos tutkijat eivät nähneet sitä, miten minä olisin voinut?

Theo lähetti muutaman postikortin, etsiytyi viikon jälkeen puhelimen ääreen ja soitti. Hän oli ollut huolissaan siitä pääsisikö lainkaan Itä-Berliiniin parin vuoden takaisen leimaselkkauksemme vuoksi, mutta huoli oli ollut turha. Mitään merkintöjä papereihin ei ilmeisesti tuolloin ollut tehty. Hän kertoi vähänlaisesti siitä miten he kuluttivat päivänsä enkä minä halunnut kysellä. Minua ärsytti jo etukäteen kaikki mitä hän saattaisi sanoa: hän oli jättänyt minut yksin hautomaan, ja se, mitä kaikkea jännittävää, mullistavaa ja poikkeuksellista hän ystävineen parhaillaan koki, oli hänen asiansa. Olin typerys, olin oman suuttumukseni sokaisema. Hän kertoi että oli saanut myytyä muutaman artikkelin Helsingin Sanomiin, ja minä ihmettelin hänen röyhkeyttään. Oliko hän vain soittanut ja sanonut kirjoittavansa siitä ja siitä aiheesta?

Paisuin. Söin litran jäätelöä päivässä. Litran herneitä. Litran mansikoita. Kilon suklaata. Mitään ei tapahtunut, ei minulle.

Heinäkuun lopulla Theo tuli takaisin ja me vietimme muutaman onnellisen viikon maalla. Ostin mintunvihreät sandaalit. Ylvästelin rantakivikossa narubikineihin sonnustautuneena. Kannoin sisälläni kahta planeettaa, olin tieteiselokuvien äiti Maa: sisälsin tutkimattomia ja mahtavia sivilisaatioita. Kirjoitin mökin pöydän ääressä vahakangasliinalle asetellulla kirjoituskoneella feministisen esseen ajan sisäkkäisyydestä, ajattelin että siitä voisi tulla tieteenalat ylittävä gradu. Ostin turkoosin kesämekon jossa oli rimpsuja helmassa. Theo keräsi minulle joka aamu kupillisen ahomansikoita mökkitien pientareelta. Valokuvissa minulla on aina mansikanpunainen suu.

Te kasvoitte tasaisesti, yhtä matkaa, käsi kädessä. Vilkuttelitte meille aina tavatessamme. B oli joka mittauksella hiukan pienempi kuin A, muttei hälyttävästi.

Elokuun alussa Thomas soitti taas Theolle. Tiesin että Theo suostuisi kaikkeen mitä Thomas häneltä pyytäisi. Puhelun jälkeen Theo kertoi että lähtisi heti seuraavana aamuna. Asiat olivat edenneet taas hämmästyttävällä tavalla, niin hän sanoi. Thomasilla oli ensi käden tietoa. Mitä tahansa saattaisi nyt tapahtua.

Vakuuttelin pärjääväni, vaikka muistan, etten todellisuudessa ollut lainkaan varma, miten kestäisin yksin. Olin vihainen lähinnä itselleni, koska en osannut kertoa miten paljon tarvitsin Theoa. Ja samalla olin vihainen hänelle, koska hän ei tajunnut kuka tarvitsi häntä eniten.

Elokuun alku oli pitkä, hohkaavan kuuma ja yksinäinen. Tapasin joitakuita ystäviäni. Theo soitti pari kertaa ja kulutimme puhelut katkeilevaan keskusteluun. Kerroin että kaksonen A potki enemmän kuin B. Kerroin että lääkärit olivat hiukan huolissaan B:stä. Kerroin että olin tehnyt voileipien syöntiennätyksen. Hän kertoi että he suunnittelivat automatkaa Unkariin. En uskaltanut sanoa että olin alkanut tuntea voimakkaita kivistyksiä ylävatsallani, että liikkuminen oli yhä vaikeampaa, että aamuisin minun oli vaikeaa päästä ylös sängystä.

Elokuun puolessavälissä jouduin sairaalaan. Yritin soittaa Theolle Reginen vanhempien luo, mutta Reginen isä kertoi että Theo ja Thomas olivat matkustaneet jonnekin, kaikki oli kummallista eikä mistään saanut tarkkaa käsitystä, niin Reginen isä sanoi. Kerroin hänelle että vauvat saattaisivat syntyä koska tahansa, liioittelin hiukan, ja pyysin häntä välittämään viestin Theolle, jos hän vain suinkin pystyisi. Silti meni useampi päivä ennen kuin Theo soitti. Hän oli tietenkin huolissaan, mutta kun hän kuuli, että lääkäreiden varovaisen arvion mukaan vauvat saattaisivat hyvinkin jatkaa kasvuaan vatsassani, jos vain makaisin sitkeästi ja päättäväisesti, hän lopulta ehdotti, ettei tulisi aivan vielä kotiin vaan jäisi seuraamaan tilannetta. Hän sanoi rakastavansa minua enemmän kuin koskaan, ja minä kuulin hymähtäväni. Todellisuudessa olin raivoissani.

Syyskuun alussa Theo soitti monena päivänä. Hän oli kiihdyksissään ja riemuissaan. Kaikki oli uskomatonta, hän sanoi, niin helvetin saatanan perkeleen uskomatonta ettei minulla ollut mitään tajua siitä, todella, hän sanoi ja minä makasin ja kuuntelin ja makasin ja painoin korvani tyynypuhelimeen, ajattelin että voisin itsekin kiroilla, puhua vaikkapa vitusta, sillä minun kohdunsuuni tilannetta arvioitiin joka päivä, kokonainen lääkäreiden ryhmä puhui minun vitustani miitingeissään, eikö se ollut jotakin se, mutta Theo ei kuunnellut, hän oli hengästynyt, tajusinko minä että tästä saattaisi tulla jotain unohtumatonta, tällä olisi oikeasti väliä, ei helvetti miten uskomatonta kaikki oli, päivä päivältä ihmeellisempää, kerta kaikkiaan, ihmisiä tuli koko ajan lisää, hän näki sen kaiken, näki sen tapahtuvan, hän vain katsoi ja tunsi katsovansa historiaa silmästä silmään, nämä olivat hänen täsmälliset sanansa, historia, tapahtumaisillaan, hän oli ehdottanut laajahkoa artikkelia aiheesta Suomen Kuvalehteen, ne olisivat hulluja jos eivät ottaisi sitä, sillä kukaan Suomessa ei tällä hetkellä ollut niin perillä asioista kuin hän Thomasin ansiosta oli, hän oli näköalapaikalla, ja näkymä oli saatananmoinen, ja tiesinhän minä että hän rakasti minua, kaikki oli kaunista ja hän rakasti minua ja hän tulisi kyllä kotiin jahka, jahka. Niin, jahka.

Kun maailma muuttui, minä makasin sängyssä kykenemättä nousemaan. Virtsasin alusastiaan. Se oli kaameaa ja silti minä totuin. Minun vertani otettiin joka päivä näytteitä varten, minua siirreltiin ja ultrattiin ja paineltiin ja tutkittiin, ja olisi ollut kaikkien kannalta parasta jos olisin kyennyt olemaan hengittämättä ja vähintään yskimättä, nauramisesta puhumattakaan. Ei minua kyllä erityisemmin naurattanutkaan.

Jossain vaiheessa pyysin Seijaa tuomaan kirjoja, lähdeteoksia. Pyysin saada kymmenen muistikirjaa ja yhtä monta kynää. En voinut naputella edes pientä matkakirjoituskonetta, ei yksinkertaisesti ollut sellaista pöytätasoa jonka olisi voinut virittää sänkyyn niin että mahani olisi mahtunut sen ja käsieni väliin. Lopulta tajusin että vatsa itsessään oli mitä mainioin kirjatuki, ja niinpä jatkoin mahtipontisen graduaiheeni jäsentelyä. Muistiinpanot muuttuivat elokuun lopussa itse tekstiksi, ja lokakuussa, juuri ennen teidän syntymäänne, minulla oli miltei valmis käsinkirjoitettu gradu.

Lokakuun viidentenä Theo soitti taas.

Thomas oli kuollut. Hän ei saanut sanottua muuta. Vain että kukaan ei tarkkaan tiennyt mitä oli tapahtunut. Hän lisäsi tukahtuneella äänellä, että nyt hänen oli aika tulla kotiin. Hän tulisi kotiin niin pian kuin mahdollista.

Olin lamaantunut.

Kuollut? Miten, missä ja miksi? Katsoin televisiota, enkä saanut asioista käsitystä. Surin Thomasia, uutinen oli niin yhtäkkinen ja käsittämätön, mutta vielä enemmän pelkäsin Theon puolesta. Televisiossa ei puhuttu mitään väkivaltaisuuksista. Ihmisiä kokoontui yhteen päivä päivältä enemmän, siinä kaikki. Eurooppa pidätti henkeään. Jossain kaukana juuri virkaansa valittu Bush pidätti henkeään ja valmisteli omanarvontuntoista juhlapuhetta vaikka Reagan oli pitänyt puheen jo etukäteen: Mr. Gorbatshov, tear down this wall. Ja jossain herra Gorbatšov katseli sitä kaikkea tyynenä eikä kukaan tiennyt mitä hän ajatteli.

Theo saapui lokakuun toisella viikolla. Hän näytti ryvettyneeltä ja surkealta. Unohdin viikkokausia paisuttelemani suuttumuksen surun edessä. Hän kävi läpi joka ikisen päivän. Pitkään kaikki oli ollut niin kaunista että sitä oli vaikea kuvitella saati kertoa sitä jälkeenpäin. Mutta miksi helvetissä sen oli pitänyt päättyä sellaiseen turhuuteen. He olivat matkustaneet Dresdeniin. He olivat olleet juhlimassa, ja kieltämättä he olivat juoneet, mutta eivät missään tapauksessa siinä määrin että heidät olisi pitänyt pidättää. Silti Thomas oli viety, jonnekin. Ja nyt. Jostain syystä. Ei mitään niin juhlavaa kuin uhri tai marttyyri, pelkästään jotakin niin turhaa kuin päävamma epäselvissä olosuhteissa, ehkä jopa itse aiheutettu. Mitä tuhlausta. Kokonainen elämä. Miksi jotkut vain lähtivät lomalle, pääsivät rajan yli helposti vaikkeivät edes olleet varsinaisesti suunnitelleet pakoa, ja toiset, ne jotka olivat ahkeroineet eniten, kuolivat, eivätkä edes arvojensa vuoksi vaan vain sattumalta? Puhuessaan Theo piti kättään minun vatsallani. Te potkitte, vuorotellen. Osasin erottaa kumpi oli kumpi. Ensin potki B, ylempänä, maksan tietämillä, kohti kylkiluita, sitten A, alempana, oikealla. Sitten oli taas B:n vuoro.

Me teimme sovinnon surun vuoksi. Me odotimme uutisia Thomasista, mitä tahansa tietoa, selitystä. Kukaan ei soittanut. Kukaan ei kirjoittanut. Selitystä ei yksinkertaisesti ollut.

Eräänä aamuyönä se sitten alkoi. Tuntui kuin tyttö A olisi iskenyt nyrkkinsä kohdunsuuhun. Oli marraskuun yhdeksäs, kuten tiedät. Kaikki kävi nopeasti, niin nopeasti että jälkeenpäin minun piti kelata ajatuksiani takaisinpäin ja elää yhä uudestaan mielessäni syntymänne hetki.

En muista synnytyksestä muuta kuin kiireen ja ponnistusvaiheen kirvelevän kivun. Edellisten viikkojen tapahtumattomuuteen verrattuna kaikki kävi suorastaan liian vauhdikkaasti. Te synnyitte kolmentoista minuutin välein.

Muistan tyttö A:n itkun. Sen miten kätilö nosti A:n peppu edellä ylös, korkealle ilmaan. Tyttö A, hän sanoi, tervetuloa maailmaan.

B:tä odotettiin hetki. Sitten maa alkoi taas järistä ja ponnistin. B syntyi ääntä päästämättä. Olin kauhuissani hiljaisista sekunneista. Sitten, lopulta, kurlaava ääni ja rääkäisy: hengitystiet olivat täynnä lapsivettä, mutta hän hengitti.

Sinä hengitit. Sinä olit tyttö B.

Tyttö A, kovaäänisempi, hankampi elämälle, niin kuin silloin ajattelin vaikken halunnut ajatella, tyttö A, valmiimpi maailmaan, oli Annabella.

Theo puristi minua kädestä ja itki. Minä olin vain hölmistynyt ja häkeltynyt, liian helpottunut itkemään.

Siinä te olitte, kaksi samanlaista, kaksi eriä.