Minun on myönnettävä eräs kipeä seikka. Aivan niin kuin sinä sanoit: Olen avioeromme jälkeen antanut ymmärtää, ettei isäsi kestänyt arkea, että elämän jokapäiväinen tympäännyttävyys nujersi hänet. Se ei ehkä ole totta. Olen vääristellyt totuutta omiin tarpeisiini. Ainakaan se ei ole totuus hänestä isänä. Theo oli alusta asti, heti synnytyssalissa, hyvä teidän kanssanne. Hän sai teidät syliinsä ennen minua. Hän tiesi heti miten pidellä teitä. Hän se oli, joka opasti minua vauvanhoidossa kun minä lopulta nousin jalkeille.
Itse olin ensimmäisinä kuukausina pelkästään sekaisin ja pakahtumaisillani. Miten minusta oli yhtäkkiä tullut kolme? Koko olemukseni rääkyi tätä kysymystä kilpaa teidän kanssanne. Minua oli kursittu kokoon synnytyksen jälkeen niin etten oikeastaan kyennyt ensimmäisten viikkojen aikana kävelemään. Siispä vain voihkin ja makasin, ja aika ajoin yritin astella ympäriinsä epävarmoin askelin, kanniskelin mukanani puhallettavaa uimarengasta.
Vastasynnyttäneet naiset ovat huokoisimpia kaikista ihmisistä. Ehkä vain kuolemaisillaan olevat vanhukset jakavat saman tunteen siitä että on yhtä aikaa moniaalla, tuolla, tässä, tuossa ja tuossakin.
Surin osaamatta kertoa mitä oikein surin. Surin aikatasojen menetystä: Ensin elää tätä aikaa ja kantaa samalla sisällään tulevaisuutta, ja sitten synnyttää tulevaisuuden läsnäolevaksi, omaksi elämäkseen, ja siirtyy jälleen yksinkertaisen ajan piiriin. Plop vain, ja suurenmoinen futuuri on omillaan. Murehtii ja kaipaa aikatasojen moninaisuutta takaisin ja tuntee syyllisyyttä murheestaan, onhan juuri saanut terveen lapsen, kaksi tervettä lasta! Ja silti, surun keskellä: syvin onni katsella vastasyntyneitään, mitata ja merkitä muistiin jokainen pieni piirre, vielä muotoutumattomat nenät, intensiiviset pöllönpoikasen katseet kun vauvat hamuavat rintaa, marttyyrimaiset itkut kun vaippa on liian märkä, kohdetta hakevat silmät, pyöreät vatsat, molempien pakahduttava niskauntuva, puhumattakaan untuvasta olkapäillä. Käy sekunti sekunnilta ja minuutti minuutilta läpi mielikuvia monistumisen hetkestä. Silloin olin vielä yksi, ja sitten, plop, todellakin, pelkkä plop, ja olin kaksi. Eikä siinä vielä kaikki! Sitten se alkoi alusta ja plop, olin kolme.
Menin usein tuuletusparvekkeelle noina ensimmäisinä viikkoina muka ”haukkaamaan happea”, todellisuudessa siksi, että olisin saanut hetken aikaa olla yksin. Lyllersin parveketasanteelle ja ajattelin: Olen äiti, helvetti soikoon! Ja kaiken lisäksi minulla on kaksoset! Hengitin pakkasilmaa ja tunsin oloni hiukan kevenneen. Tunnustin pimeydelle oman pimeyteni, huokaisin, poltin tupakan, sillä niin minulla oli silloin tapana tehdä.
Theo ei hapuillut tai arkaillut. Hänen ainoa surunsa tuona syksynä oli Thomas. Hän katseli muurin murtumista televisiosta ja luki muutoksen päivistä sanomalehdestä. Hän katsoi sitä kaikkea etäältä, hoki saatanaa ja perkelettä. Uskomattomin oli tapahtunut, eikä Thomas saanut nähdä leikin kaltaista dominoefektiä, maa toisensa jälkeen, aita aidan, portti portin. Oli kuin sattuma olisi halunnut tehdä Thomasin muistosta pilkkaa: tämä tapahtuu hänestä huolimatta eikä hänen vuokseen. Theo hoki näitä ajatuksia; koko muuri näytti kulissilta ja mullistava uutinen pelkältä koululaisten näytelmältä.
Kotona Theo oli noina viikkoina täysin läsnä. Ehkä se, mitä Thomasille oli tapahtunut, vaikutti Theoon niin että hän teki suorastaan raivokkaan päätöksen: hän olisi hyvä isä, erinomainen. Ja niin hän oli. Ensimmäisinä kuukausina hän hoiti oikeastaan kaiken. Hän vaihtoi jokaisen vaippanne, kävi kaupassa, valmisti ruuat, asetteli teidät lattialle äitiyspakkauksen makuupussin päälle, jumppasi teidän pikkuruisia jalkojanne ja käsiänne ja houkutteli esiin hymyjä. Yhtäkkiä se oli täysin luonnollista. Hän oli ollut poissa, mutta nyt hän oli palannut.
Theo kehitti kotona heti ensimmäisinä päivinä nerokkaan tyynnyttelytaktiikan sille teistä joka joutui odottamaan kun toinen pestiin ja vaihdettiin kuiviin. Silloin vauvan kanniskelu ei ollut mikään ideologia. Theo yksinkertaisesti tarvitsi kätensä vapaaksi, ja niinpä hän sitoi vaatekomerosta löytämänsä pitkän kaitaliinan ympärilleen ja asetti toisen teistä sen suojaan. Katselin hänen toimiaan ällistyneenä – saatoin kysyä kymmenen tai kaksitoista kertaa, pitihän hän huolen siitä että vauva sai henkeä – ja tajusin että Theo oli luonnonlahjakkuus vauvojen kanssa.
Minä itse olin ensimmäiset nukantuoksuiset kolme kuukautta parahteleva, nyyhkivä, säikky ja arka. Makasin vain sohvalla ja imetin, uikutin, söin suklaata ja tapailin uutta sanaa: äiti, äiti, olen siis äiti. Ajattelin olevani kammottava, naurettava äiti. Tätä ei voinut perua, enkä tietenkään halunnutkaan. Halusin osata, mutten osannut. Olin kömpelö, olin kaikkien oppikirjojen älä tee näin -äiti. Olin hyvä vain imettämisessä.
Kerran, kun Theo oli ulkona, te kakkasitte yhtä aikaa, ja tiesin etten selviytyisi yksin vaipanvaihdosta ilman että lopulta kaikki itkisivät, joten jätin teidät makaamaan lattialle ja menin tuuletusparvekkeelle tupakalle. Poltin tärisevin käsin kaksi tupakkaa, ajattelin että olin ansainnut kaksi, kaksi kahdesta vauvasta, ja soimasin itseäni. Ansainnut? Tupakkaa? Synnyttämisestä? Äitiydestä? Sellainen minä olin. Kaiken lisäksi olin myös ylihuolehtiva. Toruin alinomaa Theoa siitä miten hän puki teidät ja miten hän asetteli teidät vaunuihin, liian monta kerrosta vaatteita tai liian vähän, kypärälakki väärin, pienten suiden päällä. Väärin väärin väärin. Kun te aloitte juoda maitoa myös pullosta niin että minä pääsin välillä istumaan kirjastoon graduni äärelle, opastin kuin jokin lastensuojelun ylipäällikkö miten Theon tuli teitä syöttää, vaikka kaiken aikaa tiesin ja näin että Theo hallitsi kaiken paremmin kuin minä.
Kun olin yksin teidän kanssanne, lauloin vapisevalla äänellä pienen pieni veturi aamulla kerran. Kuulin kauhistuttavan epäuskon äänessäni. Miten ikinä onnistuisin luotsaamaan teidät tasapainoiseen aikuisuuteen kun en uskonut hetkeäkään että saisin pidettyä teidät hengissä edes kevääseen? Theo taas suunnitteli sitä kun täyttäisitte kolme ja teidät voisi viedä jalkapallokouluun, sitä kun oppisitte istumaan paikoillanne ja kuuntelemaan kun hän lukisi teille Astrid Lindgrenin lastenromaaneja. Hän ei haparoinut kanniskellessaan teitä, vaan ohjasi teidät lempeästi ja määrätietoisesti aina uuteen kehitysvaiheeseen, lauloi Hämä hämä häkkiä, Leipuri hiivaa ja Lounatuulen laulua, muisti kaikkien laulujen sanat.
Jonakin yönä, kun valvoimme yhdessä teidän untanne, Theo sanoi:
– Tiedätkö, minusta on viime vuosina tuntunut että kaikki kuolevat minun ympäriltäni.
Hän naurahti. Tajusin, että hän yritti kätkeä pahimmat pelkonsa hilpeyteen.
– Joskus minä herään yöllä, hän sanoi, – herään ja katselen kun te kaikki kolme nukutte. Ajattelen että olen menettänyt niin paljon, että jossain joku saattaa tuumia että voisin menettää vielä lisää. Sitten ajattelen että olen menettänyt liikaa, että nyt ainakaan kukaan ei voi mennä enää minulta kuolemaan. Ei kukaan teistä. Ei enää.
Halasin häntä. Rutistin häntä liian lujaa, kuin olisin ollut putoamaisillani. Kuulin kuiskaavani hänelle:
– Me emme kuole sinulta, kukaan meistä ei kuole.
Sinä syksynä kun täytitte vuoden, Theo otti vastaan hänelle tarjotun viran Tilastokeskuksesta. Kun kuulin virasta, kysyin mahdollisimman hienotunteisesti miksei hän halunnut käyttää perintöään. En ollut koskaan maininnut asiasta. Minulle oli selvää, että halusin ansaita oman elantoni, mutta hän itse olisi voinut koska tahansa päättää omistautua tutkimukselle ja ajattelulle. Tiesin että hän oli sijoittanut rahat osakkeisiin, joiden kurssia hän kyllä näytti seuraavan kiinnostuneena, ikään kuin olisi ottanut osaa hauskaan mutta yhdentekevään peliin. Hän puisteli ehdotukselleni tiukasti päätään: niihin rahoihin hän ei aikoisi koskaan koskea.
Hän oli uteliaan innostunut työstään, ei niinkään sen sisällöstä kuin roolistaan palkkatyöläisenä. Hän kyllä ilmoittautui jatko-opiskelijaksi joka vuosi ja aika ajoin palasi väitöskirjansa pariin. Toisinaan hän tarjosi esseen kaltaisia kirjoitelmiaan lehtiin, ja joskus niitä julkaistiin. Toisinaan hän sai pohdinnoistaan innostunutta palautetta. Silti hän tyytyi tavalliseen työhön. Mediaanista tuli meidän vitsimme. Hän tuli kotiin muuttuneena keskiluvuksi, kauppakassit käsissään.
Hänen onnensa olitte te. Aina kun näin hänet teidän seurassanne, aina kun katselin teitä kolmea salaa ovensuusta kylvyssä tai siinä leikissä jossa heiteltiin sohvatyynyjä, näin että hän ei kaivannut minnekään toisaalle. Hän oli lopultakin astunut luolasta aurinkoon.