Torstaina Joachim lähettää produktion yhteiseen keskusteluryhmään viestin että myös lauantai on harjoituspäivä. ”Kokeillaan jotakin aivan muuta. Tavataan huomenna Länsisatamassa kello yhdeksän, lautta lähtee kymmeneltä.”
He kaikki kokoontuvat perjantaiaamuna lähtöterminaaliin, jossa tunnelma on jo katossa tai lattiassa katsantokannasta riippuen.
– Perusmeininki, Tekla sanoo luotuaan silmäyksen aulaan ja aikoo ottaa aamusiiderin. Aslak on jo juonut tuopillisen.
Tämäkin kuuluu Aslakin näyttelijäntaitoihin: hämmentävä kameleonttimaisuus. Muovituoppinsa äärellä häntä ei erota savolaisesta bussituristista.
Lavastaja juo espressoa myhäillen.
– Mitä sinulla on tuossa Ikea-kassissa? Tekla kysyy lavastajalta ja osoittaa tämän jaloissa loikovaa sinistä muovimyttyä.
– Ehdotelma vapauden paradoksiksi, lavastaja sanoo hymyillen, eikä kukaan edelleenkään tiedä onko hän ivallinen vai hyväntahtoinen, vai viljeleekö vain omaa huumoriaan.
Joachim puuttuu puheeseen:
– Tarkoitus on tämän matkan aikana päättää näyttämökuvan suuntaviivoista.
Aslak rykäisee ja ottaa kulauksen oluestaan. Ville juttelee paikalle osuneen tuttavansa kanssa eikä kuuntele. Piritta katsoo toisaalle ja Aurelia näkee miten Piritta kantaa laserhoidettujen ikinuorten kasvojensa takana kaikkien muiden mielialoja.
Heiltä tullaan pyytämään yhteisselfieitä. He hymyilevät niin että tuntevat kivun kihelmöivän poskipäissään, ja he sallivat kuvien singahtaa tykättäviksi ja arvosteltaviksi rinnakkaistodellisuuteen. Katsokaa keihin me törmättiin! Loistofiilis! Viikonloppuvapaa!
Joachim on rentoutuneempi kuin teatterilla, jopa hilpeä.
– Tämän matkan tarkoitus on tavallaan näyttää teille, tai meille kaikille, mitä vapaus ei ainakaan ole, Joachim sanoo.
Kestää hetken ennen kuin kukaan uskaltaa nauraa.
– Kippis sitten vaan, Tekla tokaisee lopulta ja kohottaa päärynäsiideriään.
Kaikki etenee tyypillisesti. He siirtyvät lauttaan massan mukana. He järjestäytyvät hytteihin ja seuraavat, miten laiva lipuu hitaasti irti satamasta. Bingo alkaa saman tien, samoin meriaamiainen sekä yleinen vikittely ja vouhotus. Lastillinen kylpylään matkaajia valtaa suurimman aulan nojatuolit ja kaljamahamiehet kääntyvät pois vaimoistaan. Kaikkien on saatava tax freesta jotain, mitä tahansa, nokkakärryt säästetään Tallinnan-tuliaisille mutta täältä haetaan lakupiippuja ja king size -suklaalevyjä ja ripsiväriä ja nuoruusseerumia kaksi yhden hinnalla, samoin Pisang Ambonia.
Aurelia, Tekla ja Piritta suuntaavat meripaviljonkiin ja ostavat buffet-aamiaisen, he nauttivat savulohta ja tuoremehua ja kahvia ja leivoksia ikkunapöydässä. Aurelian valtaa turvallinen tuttuuden tunne. Jotakin tällaista. Juuri tällaista. Vuosia sitten.
Hän muistaa isän katseen yhtäkkiä tarkalleen, unelmoivan ja onnellisen hymyn. Siihen riitti merinäköala. Siihen riitti matkallelähdön suoma mahdollisuus, alkuhetket, odotus. Heidän Volvonsa oli autokannella ja he olivat kesälomalla. He olivat onnellisia, sillä elämä avautui heidän edessään ikkunankarmien kehystämänä ja silti suunnattomana.
Aurelia tuntee Veronikan taas ilmaantuvan. Veronika istuu hänen edessään tyhjällä tuolilla ja katselee häntä tiiviisti silmiin. Veronika ei sano mitään, tuijottaa vain.
Jostain kuuluu Nuoruustango. Kun karaoke kerran alkaa, se ei taukoa ennen määränpäätä.
Heillä on palaveri kongressihuoneessa jonka nimi on Laguuni. Se sijaitsee laivan keulassa ja sen seinänkorkuisista ikkunoista avautuu tyyni meri. Lavastaja ja videosuunnittelija ovat levittäneet materiaalinsa pöydälle. Videosuunnittelija testaa lähikuvaa erilaisista muovileluista elokuun kullanhohtoista kaurapeltokuvaa vasten.
– Joo kyllä. Kyllä tämä saattaisi toimia.
Huoneen etuosaan on viritetty kolme valkokangasta. Aurelia istuu sohvalla ja kuulee lavastajan ja ohjaajan keskustelevan siitä asettaako etualalle My Little Pony jonka joku pieni tyttö halusi ja sai ensivisiitillään lännessä. Asettaako poni keskelle näyttämöä, tuodako se lähikuvaan, monistaako poni Herr H:n muurin murtumista katselevien neuvottomien kasvojen peitoksi?
– Onko se kuitenkin liian tyypillistä? lavastaja kysyy leppoisaan, ketään syyttelemättömään tyyliinsä. – Ja kun siihen päälle tulee vielä viittaus leluteollisuuteen ja vapauden kaupallistamiseen. En tiedä. Jotenkin liian ilmeistä. Olen tässä ajatellut että entä jos vain avataan näyttämön takaosa ja tuotetaan valoilla kuilumainen efekti. Kirkkaus, jota on vaikea katsoa, tiedätkö.
– Se taas on liian teologista, Joachim sanoo.
– Eikö utopioissa noin ylimalkaan ole kysymys juuri teologiasta? lavastaja kysyy, enemmän usuttaakseen Joachimia ajattelemaan kirkkaammin kuin varsinaisesti haastaakseen tämän.
He ovat käyneet loputtomiin keskusteluja, joihin jokainen osallistuu päivän vireystilansa mukaan. Tänään Aurelia vain istuu sohvalla ja antaa yhden lavastajan ja videosuunnittelijan taustalle monistaman lauseen syöpyä mieleensä: Wir sind das Volk. Mitä isä ajattelee tästä lauseesta, Aurelia huomaa pohtivansa.
Ville ja Aslak kinastelevat yhä Honeckerin hahmosta. Aslak tarjoutuu esittämään Herr H:n monologin jossa tämä puhuisi ase kädessään sairaalan ikkunasta samalla kun ihmiset marssisivat toisaalle, hän suostuttelisi kansaansa maltillisesti, mutta hänen aseensa olisi ladattu.
Ville tuhahtaa Aslakin visiolle:
– Muista että jos Honecker puhuu kansalaisilleen vasta muurin murtuessa, hän puhuu vallasta syöstynä johtajana, impotenttina. Jos haluat puhua johtajan suulla niin sinun on oltava Egon Krenz. Mutta kieltämättä Honecker sopii sinulle paremmin.
Piikittely näiden kahden välillä jatkuu ja jatkuu. Tekla ei enää jaksaisi kuunnella.
– Voisitteko te kaksi mennä vaikkapa laivan diskoon miekkailemaan kulleillanne, että voimme jatkaa teatterin parissa, en kestä tätä pissauskilpailua kevääseen saakka ilman erätaukoja.
Ville muuttaa keskustelun suuntaa: hän haluaisi tuoda näyttämölle Stasin kuulusteluhuoneen, ja vain sen. Ville haluaisi olla Stasin piinaaja. Hän haluaisi tehdä näytelmästä tutkielman ihmisen häikäilemättömyydestä suljetussa tilassa. Hänen mielestään heidän kaikkien pitäisi ennen muuta kiduttaa toisiaan ahtaiden, muurinkaltaisten kulissien ympäröiminä samalla kun näennäisen lempeä isähahmo katselee heitä: perheen ja ihanneyhteiskunnan mahdottomuus ja valhe samassa kuvassa.
Illalla, uuvuttavien jankkauspalaverien jälkeen, päivällistä syötyään, he istuvat baarissa ja maistelevat gintonicejaan, paitsi Piritta, joka juo Pellegrinoa, ja lavastaja, joka siemailee päivän kuudettakymmenettä espressoaan. Kuinka paljon kofeiinia ihminen voi imeä itseensä ja säilyttää maltillisuutensa, ystävällisen virneen kasvoillaan ja arvoitukselliset välikommentit? Lavastaja on niitä miehiä jotka tsunamissa tai tulipalon sattuessa laittavat kätensä puuskaan ja sanovat: ”Tässäpä tämä sitten.”
Aurelia ajattelee pökerryttävän mietteen: millaista olisi elää tuon miehen tyttärenä? Tai itse asiassa: millaista olisi elää lavastajan kaltaisena miehenä? Täydellinen tyyneys. Ei vihaa, ei rakkauttakaan. Ei tunteen tunnetta.
Aurelia ei uskalla juoda GT:tä loppuun. Hän pelkää, mitä tapahtuu jos hän humaltuu. Mitä Veronika tekee hänelle silloin? Paiskaa mereen? Vapauttaa hänet ruumiistaan, lopullisesti? Hän ei luota Veronikaan. Veronika on vuoroin hänen opastajansa ja suojelijansa, vuoroin vastustaja. Hän on varma, että Veronika kykenee tappamaan hänet jos haluaa.
Viereisessä pöydässä epätoivoinen äiti yrittää syöttää kaksivuotiaalleen iltapuuroa muovisesta oluttuopista: ystävällinen baarimikko on antanut äidille tuoppiin kuumaa vettä johon sekoittaa puurojauhe. Lapsi karjuu haluavansa Harri Hylkeen diskoon, eikä häntä vaienna minkäänlainen vakuuttelu siitä ettei Harri Hylje ole täällä, tämä on aivan toinen laiva.
Aslak on tuhdissa humalassa, nytkähtelee viskinsä ylle kyyristyneenä. Kestää hetken että Aurelia tajuaa Aslakin nauravan.
– Huomenna hän tulee, Aslak kuiskaa.
– Kuka? Tekla kysyy väsyneenä. – Kuka, mikä? Vapausko?
Ville repeää nauruun. Hänkin on lopulta antanut myöten alkoholille ja holtittomuudelle. Risteily pitkästyttää häntä, aivan kuten näytelmäkin. Hänen Stasi-ideansa on hylätty. Hän on tässä näytelmässä statisti, sivustakatsoja.
Nyt Ville nauraa ensimmäistä kertaa oikeasti. Kaikki aiemmat Villen naurunremahdukset ovat olleet pelkkää teatteria. Nyt hän nauraa kuin lapsi, kimakasti hihittäen kuin haluaisi estellä holtitonta iloaan purkautumasta ilmoille. Hän on yhtäkkiä poika joka saa hepulikohtauksen biologian tunnilla kun opettaja sanoo ”emätin.”
– Waiting for Harri Hylje, Ville kätkättää.
Aslak nauraa nyt jo niin että on tikahtua ja pudota tuoliltaan. Myös Joachim nauraa. Joachimin nauru on väsynyttä, epätoivoista, mutta eräänlaista iloa sekin. Lopultakin nämä kolme miestä, Aurelia ajattelee, löytävät yhteyden, ystävystyvät, estojensa ja arvoarvostelmiensa tuolla puolen, humalatilan sakeassa ytimessä. Seuraavaksi miehet varmasti sopivat saunaillasta, jossa ensi vuoden todelliset teatteritaiteelliset hankkeet pannaan alulle, Aurelia ajattelee. Piritta tuijottaa miehiä kyllästyneenä, haukottelee ja sanoo menevänsä nukkumaan.
Joachim pyyhkii silmiään. Jos nyt istuutuisi pöytään, olisi vaikea päätellä onko hän itkenyt vai nauranut.
– Aurelia, jos sinulla on hetki niin voisimme jutella kahden kesken, sopiiko, Joachim pyytää.
Kulmat kohoavat, tietäväisiä katseita vaihdetaan. Aurelia ei jaksa välittää, nousee vain ja seuraa Joachimia.
He etsiytyvät aulaan. Meno on yltynyt täälläkin. Karaokesta kuuluu myrskyn jälkeen on poutasää. Kolme skinheadia itkee halausmuodostelmassa. Yksi lojuu lattialla ja hokee äitiä. Vaimot rähisevät miehilleen, jotka istuvat vaitonaisina penkeillä. Miehiä on vähemmän kuin vaimoja: osa heistä on sammunut hyttiin. Ne harvat lapset, jotka vielä ovat hereillä, pitelevät vatsaansa roskisten äärellä tai murjottavat ja katselevat pimeää merta.
Joachim istuu nojatuoliin. Luovuttaneena, kaikkensa antaneena, Joachim on yhtäkkiä löytänyt oudon hilpeyden. Hilpeys pukee Joachimia, saa tämän vaikuttamaan miehekkäältä. Outoa. Viehättävää.
– Tämä koko projekti voi olla kammottava epäonnistuminen, myönnetään se nyt, Joachim sanoo naurahtaen ja laittaa käsivarret puuskaan. – Miten minä olinkin alussa niin naiivi? Ajattelin, että me yhdessä saamme aikaan jotakin meitä itseämme suurempaa. Mutta nyt näyttää siltä ettei kukaan työryhmästä halua astua ulos omasta roolistaan. Jokaisella on intressinsä, ja on tietenkin minun vikani, etten kykene saamaan näyttelijöistäni irti enempää. Aslak nyt esimerkiksi…
Aurelia keskeyttää Joachimin:
– Älä nyt. Meillä on koossa jo vaikka mitä.
Joachim puistelee hymyillen päätään.
– Ei, kun tarkoitan että minun on tiedettävä. Tässä vaiheessa haluan tietää kuinka äärirajoilla sinä olet. Haluatko olla mukana tässä, jos tämä. Niin. Jos tästä tulee tyhjä esitys? Parasta vain myöntää jo nyt, että tällaisena monet hahmot ovat tuhtia paskaa. Lähtökohta oli liian abstrakti, ja nyt meillä ei ole mitään.
– Mitä sinä oikein yrität sanoa?
– En tiedä. Sinä teet Friedan niin helvetin hyvin. Minä uskon sinun Friedaasi. Minähän suorastaan vapisen kun katson sitä. Mutta onko meillä muuta kuin hänet? Jos olemme täysin rehellisiä. Onko meillä muuta?
Ehkä Joachimin sanojen takia Aurelia kuulee Veronikan taas puhuvan jossain korvansa takana. Aurelia katsahtaa ympärilleen. Ei ketään. Veronikan äänen kuuleminen on viesti. Nyt jos koskaan Aurelian on kerrottava Joachimille. Hänen on kerrottava kaikki minkä hän tietää Veronikasta. Hänen on kerrottava, että koko elämänsä ajan hän on sekä myöntänyt että torjunut asian, sekä muistanut että kieltäytynyt muistamasta. Veronika, Annabella, mutta pikemminkin Veronika, sillä ajatus Annabellasta on tehnyt liian kipeää.
Aurelia tietää, että kertomalla voi myös pilata kaiken. Entä jos veronikataika haihtuu, jos Aurelian kyvykkyys ehtyy, hahmot loittonevat häneltä ja hän on pelkkä tyttö joka kanniskelee mukanaan vastausta vaille jääviä kysymyksiä? Silti hänen on otettava riski. Hän kumartuu Joachimin puoleen, tuoksuetäisyydelle, hengitysetäisyydelle, ja kertoo kuiskaten viime kuukausien tapahtumat, sen että he kantavat Joachimin kanssa samaa kipua, sen että hänkin kuulee jatkuvasti kannoillaan äänen, ja vasta hiljattain hän on myöntänyt kenen ääni se on.
Joachim, joka nyt todella on pelkkä Joachim, asettaa kämmenensä hänen harteilleen ja kuuntelee keskeyttämättä alusta loppuun. Sitten Joachim sanoo että tiesi tämän alusta alkaen. Tiesi vaikkei tiennyt.
He istuvat hetken vaiti. Joachim laskee kätensä Aurelian reidelle ja Aurelia ujuttaa kätensä Joachimin käteen. Karaokessa on siirrytty suorasukaisempaan materiaaliin: Itkisitkö onnesta jos panisin sua kunnolla.
On jo yö. Aurelia makaa valveilla vuoteessaan ja odottaa että Tekla palaisi hyttiin. Hän ei saa unta ennen kuin tietää ettei ovi enää käy. Kello on 1.26 kun Tekla lopulta tulee. Tekla ei näytä olevan kovin humalassa, vaihtaa sujuvasti ylleen ohuen yöpaidan, käy pesemässä hampaansa ja kasvonsa. Aurelia teeskentelee nukkuvaa, miksi, hän ei tiedä.
Tekla sammuttaa pienen kylpyhuoneen valon.
– Nukutko? Tekla kysyy.
– En.
Aurelian suureksi hämmästykseksi Tekla tulee viereen. Teklan vartalo on lämmin ja pehmeä. Hän kietoutuu aivan kiinni Aureliaan.
– Voi olla että tämä koko näytelmä menee päin helvettiä, Tekla kuiskaa. – Luuletko että ohjaaja tajuaa sen?
– Kyllä Joachim tietää että tämä voi mennä pieleen.
– Älä sure, Tekla sanoo sitten hellästi. – Ehkä kaiken on määrä murtua, aivan niin kuin Joachim äsken vihjasi.
– Mistä sinä muka tiedät mitä Joachim äsken sanoi, salakuuntelitko sinä meitä?
– Minä kuulen kaiken, Tekla sanoo. – Kuulen aina kaiken.
Tekla suutelee Aureliaa ennen kuin Aurelia ehtii tajuta mitä tapahtuu. Hän sulkee silmänsä, suudelma herättää hänessä näköaistimuksia, värikkäitä saarekkeita ja loimua.
Aurelia kohottautuu istumaan. Kun hän katsoo tarkkaan, hän näkee hämärässäkin, että Tekla nukkuu viereisessä sängyssä. Tekla on syvässä unessa, ja hahmo jota hän äsken luuli Teklaksi, on Veronika, yksin Veronika.
Ehkä minä näen unta, Aurelia ajattelee. Ehkä minä olin äsken hereillä kun Tekla oli tässä, ja nyt minä uneksin. Tai ehkä kaikki on kaiken aikaa unta, koko minun elämäni.
Veronika kumartuu hänen puoleensa ja kuiskaa:
– Jos uskallat, voit ottaa minua kädestä ja minä näytän sinulle meidät kokonaan.