Nyt minä kerron. Nyt, lopultakin, kerron sen mikä minun olisi pitänyt kertoa jo vuosikymmeniä sitten, sen mistä en olisi koskaan saanut lakata puhumasta, jotta olisit aina itse muistanut kaiken niin kuin se tapahtui.
Berliini rämisi ja kolisi, puhkui savua ja aamuisin usvaa, joka nousi helteen liejuksi lämmittämästä joesta.
Helle oli kuin tulikuuma kansi kaupungin yllä. Kaikkialla rakennettiin, mutta kahtiajaon aika ja jopa sodanaikaisten pommitusten jäljet olivat vielä nähtävillä. Muuri törrötti paikoillaan, vaikka ihmiset saivat taas kulkea vapaasti. Olimme matkalla vanhalla Volvollamme, jonka penkit muuttuivat kesäisin pahankatkuisiksi niin että piti hengittää suun kautta. Me möimme sen auton seuraavana vuonna.
Ensin laivalla Tukholmaan, sitten Ruotsin halki kohti Göteborgia, lautalla lahden yli Tanskaan ja taas autolla etelään. Olimme yötä Göteborgissa ja Hampurissa, mutta ajomatkat venyivät silti kahdeksantuntisiksi, niin että te kaksi pitkästyitte.
Lukemattomia voileipiä ja laivalta ostettuja karkkeja, jotka liiskautuivat auton penkkeihin ja teidän froteeshortseihinne. Helsingborg, Hampuri, autobahn etelään, kaakkoon. Muistan auringonlaskut, loputtoman tien, asteittaisen ränsistymisen kun lähestyimme entistä Saksojen rajaa. Kaikki oli muuttunut mutta kylät ja pikkukaupungit eivät olleet pysyneet mukana, saati tiet, rakennukset. Ihmiset asuivat nyt yhdessä ja samassa Saksassa, mutta heidät erotti yhä pukeutumisen perusteella toisistaan.
Saavuimme Berliiniin myöhään yöllä. Anke oli meitä vastassa. Halasimme pimeällä kadulla hivenen kömpelösti. Te olitte nukahtaneet tunteja sitten, pysyitte vain vaivoin jaloillanne kun herätimme teidät. Menneet vuodet, kaiken tapahtuneen paino, sai meidät kääntämään katseemme hämillisesti katukiviin. Anke avasi meille oven tuttaviensa tyhjillään olevaan asuntoon. Hän asui itse korttelin päässä. Kannoimme teidät suoraan sänkyyn. Vaihdoimme hetken kuulumisia keittiössä, karttelimme kipeitä aiheita, kukaan ei maininnut Thomasia, vaikka kaikki ajattelivat häntä. Anke sanoi että Regine asui nykyään Dresdenissä. Anke oli kyllä kertonut Reginelle että me olimme kaupungissa, mutta hän ei ollut varma oliko Regine tulossa kesällä lainkaan Berliiniin.
Aistin Theon jännittyvän heti kun Anke mainitsi Reginen. Regine oli tuntenut Thomasin kaikkein parhaiten. Tiesin että Theo haluaisi tavata Regineä ja puhua Thomasista jos Regine vain suostuisi.
Muistan nuo päivät yhtenä ja samana hohkaavan kuumana suppilona. Mehujäätä, kävelyä joen varressa, rakennustyömaita, vilvoittelua Länsi-Berliinin puolella KaDeWe-tavaratalon leluosastolla. Te halusitte matkamuistot, Annabella sai nallen, sinä pienen pupun.
Keinumista, kävelyä käsi kädessä, molemmin puolin yksi pieni käsi, kitinää, janoa, mehutetroja, rakkoja varpaissa, tunteja maauimalassa, riemunkiljahduksia, iltaisin punoittavat posket ja sikeä uni, johon tipahditte kuin tainnutettuina. Muistan miten valtasimme aina kadun koko leveydeltään, kaksi aikuista ja kaksi lasta.
Ne olivat onnellisia päiviä. Jokaisessa hetkessä niiden jälkeen, saunassa kesällä, talviaamuna muiden vielä nukkuessa, hiihtolenkillä keväisessä metsässä, tiskatessa eilisen astioita juhlien jäljiltä, on ollut häiveitä noista päivistä Berliinissä. Olen yrittänyt muistaa jokaisen sanan, jokaisen ilmeen, jokaisen aterian, jokaisen jäätelön ja kahvikupillisen, kattojen yllä pääskyset, nurmikko puistoissa jo karheana, teidän ruskettuneet säärenne ja naurunne joka kiiri lehmusten yläpuolelle pääskysten siipiin kun juoksitte toisianne karkuun. Taivas oli iltaisin jo syväsävyinen, painava lähestyvästä syksystä. En tunnistanut onneani, olin milloin janoinen, milloin pitkästynyt, milloin tuskastunut lomaan ja toimettomuuteen. Olin malttamaton, podin koti-ikävää. Olin hölmö. Kaikki, mikä oli arvokasta, oli minulla siinä, vielä hetken aikaa siinä. Tein suunnitelmia syksyksi, kirjasin aikomuksiani ylös mustakantiseen vihkoon josta sittemmin tuli pitkäksi aikaa henkeäni ylläpitävä esine, ahmin myöhemmin päivämääriä, huolettomia merkintöjä, hutaistuja lyijykynäpiirroksia teidän vielä palleroisista karkuun juoksevista hahmoistanne. ”28.7. aamupäivä: mehua ja pullaa bäckereissa, ilmassa ukkosta, tytöt iloisia, ei riitaa.” Aivan kuin nuo sanat olisivat sisältäneet salaisen koodin, luin niitä yhä uudestaan ja uudestaan, aivan kuin olisin voinut niiden avulla löytää tunnelin, jonka päässä Annabella odottaisi, urheana mutta nälkäisenä, polvessaan haava mutta muuten vahingoittumattomana, lettinauha kadoksissa.
Sen päivän aamuna Anke koputti oveemme ja sanoi että Regine oli soittanut ja kertonut että aikoi matkustaa loppukesäksi Italiaan. Jos Theo haluaisi tavata ja käydä läpi Thomasin papereita, hän voisi tulla tapaamaan Regineä Dresdeniin, mutta tapaamisella oli kiire: Regine aikoi lähteä matkaan jo seuraavana päivänä.
Theo katsoi minua kysyvänä. Entä jos hän vain kävisi Dresdenissä. Hän näytti anelevalta, ikään kuin olisi halunnut vedota minuun: kyllähän minä tiesin että tämä oli tärkeää. En tietenkään estänyt häntä lähtemästä, ja niin me muutimme suunnitelmia.
Muistan että olin koko aamupäivän ärtynyt. Tunti vaihtui toiseksi ja kinastelin teidän kanssanne sisällä. Asettelin voileipiä ja mehupulloja koriin, banaaneja, aurinkovoidetta. Kokonaisen kakun jonka olin leiponut edellisenä iltana teidän mentyänne nukkumaan vanhan keittiön ikivanhassa kaasu-uunissa. Muistan, miten laitoin suklaalevyn viileää mehupulloa vasten, jotta se ei sulaisi ennen eväiden syöntiä. Suklaan sulaminen tuntui suurimmalta mahdolliselta onnettomuudelta tuona päivänä.
Meidän oli ollut määrä mennä Tiergartenin puistoon, kävellä, löytää täydellinen puolivarjo suuren puun alta. En jaksanut ajatusta kuumasta metromatkasta yksin teidän kanssanne, ja niinpä jäimme Kreuzbergiin.
Kreuzbergin kaakkoisrajalla oli ennen idän ja lännen raja. Spreejoen sivu-uoma, kaupunginosan oma kanava, laskee kohti töyrästä, joka kaikessa vaatimattomuudessaan oli aikaisemmin kahden maailman raja. Ennen yhdistymistään Spreehen kanava haarautuu, toinen osa kääntyy jyrkästi koilliseen ja toinen jatkaa kaakkoon. Muuri kulki siinä kohtaa joenpenkereen mukaisesti etelästä koilliseen siten että vehmas ja katveinen puistoalue jäi lännen puolelle.
Olen käynyt tuossa puistossa myöhemmin kymmeniä ellen satoja kertoja. Me olemme käyneet siellä yhdessäkin. Silloin kun pääsit ylioppilaaksi, sinä kesänä. Minua jännitti viedä sinut sinne, olet niin itsepäisesti kieltäytynyt muistamasta. Ajattelin, että paikanpäällä saattaisit kuitenkin muistaa. Tarkkailin sinua kun kävelimme kanavaa pitkin. Pysähdyimme kahvilaan, tilasit apfelschorlen, joit matkan aikana pelkkää apfelschorlea ja minä katsoin sinua salaa järkyttyneenä: muistin itseni vuosien takaa, muistin täsmälleen tuon päivän janon, jonka sammutin apfelschorlella. Miten olin unohtanut niin tärkeän yksityiskohdan? Jos olin unohtanut sen, mitä muuta olin voinut unohtaa? Jotain vielä tärkeämpää? Jotain, mikä tarjoaisi vastauksen kaikkeen?
Katsoin sinua ja ajattelin miten sinusta olikaan tullut minun näköiseni. Jatkoimme matkaa, mutka lähestyi, muinainen idän ja lännen raja, tuuheapensainen puistikko, kohta jossa kanava yhtyy jokeen ja tekee jyrkän käännöksen.
Halusinko minä sinun muistavan? Siksikö minä olin ehdottanut matkaa Berliiniin, siksikö me olimme kävelleet koko matkan ajan samoja katuja, jopa käyneet sen talon edessä jossa olimme silloin asuneet? Halusin, tietenkin. En ole koskaan ymmärtänyt, miten sinun mielesi toimi niinä vuosina Annabellan jälkeen. Aluksi kieltäydyit uskomasta että hän on todella mennyt. Sitten kieltäydyit uskomasta että hän oli koskaan ollut muuta kuin sinun oma salaisuutesi. Kuka tietää, ehkä meidän olisi isäsi kanssa pitänyt pyrkiä samaan, sillä epäilyksettä se oli sinun pelastuksesi, sinähän selvisit meistä parhaiten.
Kävelimme siis kanavan vartta, käännyimme vasemmalle. Sinulla oli sellainen kartta joita myydään Checkpoint Charlien edustalla rihkamakojuissa, kartta joka näyttää entisen muurin sijainnin. Tutkit sitä kiinnostuneena. Odotin, odotin. Lähestyimme tuttua penkkiä, se oli edelleen paikoillaan. Katsoit vastarannalle, ihmettelit ääneen sitä miten lähellä rantaa talot olivat. Kuuntelin sinua sydän roihuten. Mikään sinussa ei viitannut siihen että olisit muistamassa. Et sanonut edes, että paikka oli jotenkin tuttu. Mitä sitten tapahtui? Istuimme penkille, jalkani tärisivät, katsoimme vastarannalle. Minulla oli hetkeni, se kesti sekunnin tai kaksi. Avasin jo suuni aloittaakseni, mutta mikä olisi voinut olla ensimmäinen sana niin isossa kertomuksessa? Tiedätkö… Et arvaakaan… Muistatko…
En löytänyt ensimmäistä sanaa. Sitten, melko pian, sinä kysyit jatkaisimmeko matkaa. Niin me teimme. Kävelimme eteenpäin, ylitimme sillan ja katselimme hetken vastarannalla olevassa puistossa sijaitsevaa vartiotornia. Sitten ylitimme joen ja menimme East Side Galleryyn ja olimme kuin ketkä tahansa turistit. Illalla söimme tryffelipastaa ja joimme punaviiniä. Tulimme hiukan humalaan, nauroimme. Söimme jälkiruuaksi taivaallista suklaakakkua. Sinun silmäsi välkehtivät kynttilänvalossa, sanoit että tunsit olosi rohkeaksi, mikään ei pelottanut sinua, ja minä katselin sinua ja ajattelin että ehkä sinä todella olit perinyt Annabellalta jotain, sinussa oli kahden sydämen paino ja kahden nuoren sielun kaukokaipuu.
Seuraavana vuonna menin Berliiniin yksin. Tein kaiken niin kuin yleensä. Yleensä istun tutulla penkillä, oli vuodenaika mikä hyvänsä, satoi vettä tai lunta, paistoi aurinko tai kuu. Annan koiranulkoiluttajien ohittaa minut. Jos koirat haluavat nuuskia minua, annan niiden tehdä sen. En katso ketään silmiin, en halua jakaa kaipuutani kenenkään kanssa. En näe häntä enkä kuule, mutta tunnen hänet lähelläni. Hän on yhä pieni tyttö. Hän istuu viereeni, ei sano mitään. Istun siinä niin kauan kuin voin tuntea hänen läsnäolonsa. Joskus joku ohikulkija kysyy voinko huonosti, tarvitsenko apua. Jos tuntematon avuntarjoaja on ystävällisen näköinen, olen vähällä kertoa kaiken. Miten vuosia sitten menetin tyttäreni tässä puistossa, toisen kahdesta, ja miten tuo nopea tapahtuma, ehkä viiden minuutin mittainen, jälkiselvittelyineen tunnin mittainen ja poliisiasemavierailuineen kolmen tai neljän tunnin mittainen, muutti kaiken, hajotti perheen, lopetti kokonaisen aikakauden. Mutta koskaan en ole kertonut kenellekään, olen vain sanonut: kiitos huolenpidosta, voin aivan hyvin, istun vain tässä hetken.
Sanoin aamulla ennen Theon lähtöä Dresdeniin, että minun on hankala vahtia teitä kahta. Muistan sanani täsmälleen: Tytöt juoksevat aina eri suuntiin. Minä en pysy yksin heidän perässään.
Nuo lauseet ovat vainonneet sekä minua että häntä.
Mutta ensin oli vain hellepäivä, varjossakin tukalaa. Meillä oli kaksi palloa, leija, nalle ja pupu mukanamme. Me söimme eväät viltin päällä. Kovakuorista leipää, makkaraa, rasvaista juustoa, mehua, suklaata, joka kaikesta varjelusta huolimatta oli ehtinyt sulaa, minulle kahvia. Sitten söimme kakkua. Ounastelin päänsärkyä, olin aavistuksen tuskastunut, jouduin väittelemään Annabellan kanssa siitä saisiko hän mennä rantaan.
Elämän dramaattisimmat tapahtumat ovat yleensä tapahtumahetkellään epädramaattisia. Siksi ihminen kuluttaa koko loppuelämänsä muistellen yksityiskohtia, kangaskenkää joka jäi jälkeen. Dramaattisten tapahtumien alla taivas ei mene pilveen, ukkonen ei jyrise. Linnut eivät vaikene ja herahda lentoon varoittavana parvena. On vain mehulasi joka ojennetaan, huolimattomat lauseet jotka lausutaan olan yli, lapsi joka saa tikun sormeensa pajukorista, toinen joka jankuttaa yhä uudelleen haluavansa mennä rantaan, toppuuttelevat sanat, odota hetki, kulta hoidetaan ensin tämä. On mehiläisen surinaa, etäällä innosta haukkuva koira, naurua, lehtipuiden havinaa ja hellepäivän raukeaa toimettomuutta. Suussa apfelschorlen maku, joka vielä on raikas mutta tulevina tuskastuttavan odotuksen päivinä muuttuu mädän omenan mauksi. On penkki jolle äiti ja toinen tyttäristä istuutuvat, kultapieni, anna kun äiti katsoo. On selkä joka käännetään hetkeksi. Kaiken kaikkiaan: on täydellinen, onnellinen kesäpäivä yksinkertaisine murheineen. On päivä kuin maalaus, josta pieni tyttö astuu ulos koskaan palaamatta.
Annabella oli riehakkaalla tuulella. Hän säntäili ja halusi koko ajan nähdä jotakin uutta, jotakin toista, toisaalla. Äiti, äiti? Äiti! Äiti! Hän jankutti, joi mehua ja söi puolikkaan voileivän. No niin, hän sanoi, mennäänkö jo rantaan. Äiti, äiti? Hänen pieni sormensa osoitteli ja hän esitti kysymyksiä joihin minulla ei ollut vastauksia. Sinä olit sinä päivänä rauhallisempi, istuit kiltisti viltillä, söit hyvällä halulla leipää, joit mehua, halusit suklaata ja toisen palan kakkua.
Annabella lallatteli, luritteli, riisui toisen kenkänsä, upotti varpaansa karhean nurmikon alla olevaan kuivaan multaan.
Äitii, äitii, äitii.
Äiti, entä jos minä etsin Aurelialle keltaisimman keltaisen? Suurimman ja keltaisimman, entä jos etsin sen?
Ja sitten tikku. Korin kahva oli vanha ja siitä irtosi tikku, se upposi sinun sormeesi ja uikahdit.
Kuinka kauan olin Annabellaan selin? Ehkä kaksi minuuttia?
Jälkeenpäin olen ajatellut kahden minuutin kestoa. Miten lyhyt hetki. Olen katsonut rannekellon sekuntiviisaria ja ajatellut, miten nopeasti kaksi minuuttia kuluu. Harvoin siinä ajassa ehtii tapahtua mitään elämää mullistavaa. Kaksi minuuttia? Esimerkiksi vessakäynti. Kaksi minuuttia. Metron odotus. Kaksi minuuttia. Hampaiden pesu. Kaksi minuuttia. Pienen tytön katoaminen ikiajoiksi.
Sain lopulta tikun pois sormestasi. Kun käänsin pääni sanoakseni Annabellalle että nyt voisimme mennä kaikki yhdessä rantaan, hän oli jo kadonnut.