Kun yritän muistella sitä millainen sinä olit niinä vuosina kun varsinaiset virheet tehtiin, kun me epäonnistuimme Annabellan muiston vaalimisessa, niinä vuosina kun sinusta tuli sinä, huomaan että minun on vaikea muistaa. Miksi? Olinko niin omien tunteitteni vanki, etten nähnyt sinua?
Olin varma että myöntyisit muistamiselle, kun tätini kuoli sinä vuonna kun täytit kuusi ja matkustimme hänen hautajaisiinsa. Saattoväki oli osin sama kuin Annabellan muistotilaisuudessa, äitini, isäni, sisareni ja heidän lapsensa. Tarkkailin sinua hautajaisten aikana. Kun kävelimme arkun perässä haudoille, ajattelin että saattaisit muistaa. Kun söimme hirvipaistia ja kermakakkua, ajattelin että kysyisit. Kun lauloimme varjoisat veet, niin varjoisat veet, olin aivan varma että voisit muistaa. Nyt jos koskaan me puhuisimme, minä kertoisin kaiken taas, illalla, kun kysyisit, kun me kävisimme nukkumaan.
Mutta sinä et kysynyt. Enkä minä kertonut.
Äitini ja sisareni ottivat asian esiin myöhään illalla, kun istuimme vanhan keittiönpöytämme ääressä niin kuin ennen. He tiedustelivat yhtäkkiä, puhutko sinä koskaan Annabellasta. Puhuimmeko me hänestä ylipäänsä? Olivatko nämä hautajaiset nostaneet surun uudelleen pintaan vai oliko se pinnassa aina, varjona, mukana jokaisessa hetkessä. Muistan, että aloin vapista holtittomasti enkä saanut sanaa suustani. Äitini halasi minua ja sisareni sanoivat ettei meidän tarvitsisi keskustella asiasta jos se oli liian vaikeaa. Emme ole puhuneet Annabellasta sen jälkeen. Ikään kuin kykenemättömyyteni puhua tuolloin olisi ollut viesti heille, viesti joka levisi koko suvun tietoisuuteen: tästä asiasta tulee vaieta. Vahingossa luotua sääntöä rikottiin vain kerran, sinun ylioppilasjuhlissasi, kun sisareni Eija sanoi yhtäkkiä kesken kakun leikkaamisen: ”Ajatella, jos te molemmat olisitte tänään täällä.” Muistan häkeltyneen ilmeesi. Muistan ajatelleeni: kun me matkustamme kesällä Berliiniin, minä vien hänet sinne ja kerron.
Kun menit kouluun, tapasit Sannan, Neean ja Beatan, josta tuli paras kaverisi. Lakkasit puhumasta mielikuvitusystävästä. Hymyilit paljon, itkit vain vähän. Opit rakastamaan matematiikkaa ja liikuntaa ja syömään haarukalla ja veitsellä, kantamaan kotiavainta kaulassa. Joulukuvaelmassa esitit yhtä tietäjistä ja sanoit ettet ollut kovinkaan kateellinen Beatalle siitä että hän sai olla Maria.
Kävimme varmuuden vuoksi edelleen psykologin luona. Piirsit aurinkoja ja pilviä, piirsit hevosia ja tyttöjä joilla hymy ulottui korvasta korvaan. Kysyttäessä kerroit että elämä on hauskaa ja että koulussa parasta oli lasagne ja Beata ja matematiikka. Sanoit ettet pelännyt mitään paitsi jonkin verran hämähäkkejä.
Kun puhuimme terapeutin kanssa kahden, hänen arvionsa oli, että uusi elämänvaihe on ehkä auttanut sinua trauman käsittelyssä.
Tuli kevät, tuli mustarastaan laulu. Theo sai taas merkittävän apurahan ja otti vuoden virkavapaata jatkaakseen väitöskirjaprojektiaan. Hän luki ja kirjoitti jonkinlaisen vimmaisen velvollisuudentunnon ajamana. Ikään kuin hän olisi itseltäänkin salaa ajatellut, että kahlaamalla teorioitten läpi hän voisi löytää perimmäisen syyn kaikelle, surullekin. Iltaisin hän oli mietteliäs, aivan kuin olisi kaiken aikaa juuri keksimäisillään jotakin suurta, juuri keksimäisillään.
Hän sai väitöskirjansa esitarkastukseen seuraavana syksynä, ja keväällä 1998 hän väitteli. Hänen tutkimusaiheensa oli rohkea. Hän puhui huolitelluin lausein liberalismista rauhanprojektina historian lopun jälkeisessä maailmassa ja valotti käsityksiään ideologioiden kamppailun päättymisen jälkeiseisestä matalapaineesta. Tyhjiö, ideologinenkin, täyttyy aina, hän sanoi maltillisesti ja jatkoi: Se voi täyttyä myös puheella joka näyttää ideologialta. Sitten hän esitteli näkemyksiään retorisen valeideologisuuden vaaroista. Katselin häntä ja ajattelin, että hänen kasvonsa kantoivat yhä hänen valoisinta ilmettään, sitä johon olin rakastunut. Hän kykeni loihtimaan sen esiin jos halusi. Vastaväittäjä pani hänet lujille, mutta hän puolusti tutkimustaan tyynesti, ja väitöskirja hyväksyttiin kiittävin arvosanoin. Silti hänen kulmiensa välissä oli viikkokausia ryppy: koko tutkimuksen kysymyksenasettelu olisi pitänyt osata ajatella kumouksellisemmin, hän sanoi, vielä radikaalimmin mutta samaan aikaan laaja-alaisemmin.
Suru asui meidän jokaisessa päivässämme. Se sijaitsi pään pois kääntämisissä, tauoissa. Vaiteliaissa illoissa ja mykissä aamuissa. Me emme varsinaisesti lopettaneet puhumista Annabellasta, ja ainakaan me emme lakanneet muistamasta. Mutta meillä oli helpompaa jos häntä ei mainittu.
Se, että suru oli meille huone jossa vierailimme yksin, teki meistä toisillemme kohteliaita välin pitäjiä. Odotimme oikeaa hetkeä, voimaa riuhtaista itsemme irti kaikesta tutusta.
Ajattelin jokaisena kesänä puolinaisesti mansikoita pakastaessani että pian olisi hyvä kysyä sinulta mitä Annabellasta muistit, mitä hänestä nykyään ajattelit. Pian. Huomenna, ensi viikolla, ensi kuussa, vuosipäivänä heinäkuun kahdeskymmenesyhdeksäs. Pian, ei vielä tänään, ei nyt.
Pian. Pian. Pian minä kysyn. Pian minä kertaan kaikkein kipeimmät asiat sinun kanssasi. Niin olen ajatellut nyt jo miltei kaksi vuosikymmentä.