Kirkas marraskuun iltapäivä: halkeama talven kynnyksellä sateisten päivien jälkeen. Aurelia kävelee vailla suuntaa, päättää jäädä hetkeksi Kämpin terassille. Tilanne, tämä täydellinen epäonnistuminen, vaatii epäilemättä cocktailin. Hän tilaa margaritan. Suolareunus ilahduttaisi häntä ellei hän olisi valunut tyhjiin kaikista tunteista.
Kaikki on ohi. Kaikki on menetetty.
Huomenna on hänen syntymäpäivänsä, 9.11., ja hän on luvannut antaa vielä tänään Ilta-Sanomille haastattelun. Lehteä kiinnostaa eniten hänen sketsihahmonsa, jonka äänellä hänen on varmasti sanottava lause tai kaksi. Silti hän on suunnitellut uppiniskaisesti puhuvansa myös raja-aidoista.
No niin. Näytelmää ei ole. Historiaa ei ole. Tulevaisuutta ei ole. Ei ole enää muuta tointa kuin hengittäminen.
Lokki seisoo puistossa patsaan päälaella, ihmiset jatkavat kulkuaan kokouksiinsa, puliukko kaatuu kasseineen nurmikolle, ja Aurelia vain hengittää.
Lasitetun terassin ovesta astuu kaksi tuttua hahmoa. Aurelia huomaa ensin isän, ehkä siksi, että mies sairaalavaatteissa keskellä kaupunkia on varsin hätkähdyttävä näky. Veronika taluttaa isää majesteetillisena ja huikaisevan pitkänä: kuin patsas, fosforinhohtoinen.
Isä askeltaa epäröiden, niin kuin vain mies joka on maannut miltei kolme kuukautta sängyssä. Isä katselee ympärilleen uteliaan kauhistuneena kuin olisi syntynyt aivan äsken. He istuutuvat Aureliaa vastapäätä.
Veronika puhuu taas, aivan kuin ei olisi koskaan hiljennyt:
– Eikö ole hienoa! Hän on jalkeilla! Minä sanoin että hän pystyisi ja niin hän nousi! Jouduin suostuttelemaan pitkään, mutta lopulta sain hänet uskomaan että käveleminen vaatii vain hiukan luottamusta.
Isä hymyilee ällistyneenä, liikutuksen vallassa. Ja nyt isä puhuu. Isä ei enää tarvitse Veronikaa tulkikseen, ollaan niin lähellä rajaa. Hän osoittaa riemastuneena lokkia patsaan päälaella.
– Katsokaa, miten ilahduttavaa! Kuin asetelma. Minä olin unohtanut että täällä ulkona kaikki on näin tahattoman kaunista. Sinfoniallista vailla sinfonian jähmeyttä. Runollista vailla runouden muodollisia vaaranpaikkoja.
Aurelia halaa isää, isä kietoo käsivartensa Aurelian ympärille, syleilee häntä lujaa. Aurelia ei tohdi katsoa isää silmiin. Tietävätkö ihmiset lähdön hetkellä olevansa lähdössä, vai onko hyvästelijöiden piilotettava heiltä tahdikkaasti viimeisen kohtaamisen lopullisuus?
– No niin, rakkaat tyttäreni, minulle luvattiin calvadosta, joisin mieluusti yhden niin kuin meillä oli puhe. Sitten voimme rakentaa yhdessä sen minkä aioimme.
– Rakentaa? Aurelia kysyy hölmistyneenä.
Veronika puuttuu puheeseen.
– Isä ehdotti Torniin kiipeämistä, tai mille tahansa näköalapaikalle, mutta minulla on vielä radikaalimpi idea. Minusta meidän olisi syytä pinota kaikki isää koskettanut ja liikuttanut ja kaduttamaan jäänyt, koota kaikki se yhteen ja samaan kohtaan.
– Ja sitten? Aurelia kysyy epäröiden.
– Ja sitten me kiipeämme kaiken sen laelle ja tarkastelemme näkymää.
– Eräänlainen yhteenveto, isä sanoo. – Pidän ajatuksesta, vaikka aivan viime aikoina olen pohtinut ettei minun olisi pitänyt elää yhteenvetoa varten, kun minulla vielä oli todellisia hetkiä.
Aurelia myöntyy, vaikkei aivan tiedä mitä isä ja Veronika tarkoittavat. Ensin hän kuitenkin tilaa isälle calvadoksen.
Aurelia kertoo isälle näytelmästä. Aluksi hän uskoi jokaista Joachimin sanaa, mutta nyt sanat leijailevat tyhjinä Aurelian ympärillä ja teatterin portaisiin on hieroutunut harmaata pölyä joka on muurikulissista peräisin. Herr H puhuu videonauhalla yhä edelleen, mutta kukaan ei kuuntele, ihmiset ovat jo matkalla toisaalle. Työryhmällä on möhkäleitä, muuria, sementtipölyä ja valtava määrä piikkilankaa sekä kaikenlaista sälää, riitasointuja, puolittaisia oivalluksia, tyngiksi jääneitä keskusteluita ja muutama ylöskirjattu periaate jotka kaikki hyväksyivät. Heillä ei ole mitään mikä hengittäisi omillaan, ei mitään mikä kiitäisi pimeydessä, tähtien välisyydessä, alati laajenevassa kaikkeudessa, ei mitään suurenmoista eikä hengästyttävää, ei mitään ehtymättömän kaunista ja silti pelkkää.
Isä näyttää kuuntelevan Aurelian kuvausta tarkkaan.
– Tiedätkö, olen jo pitkään ajatellut että taiteilijana sinä pelkäät liikaa.
– Niin mitä, Aurelia kysyy.
– Korkeinta nuottia. Häpeilemättömintä korkeinta nuottia. Miksi pelätä sitä taideteoksessa kun elämä taatusti pitää huolen siitä että ihminen tulee lyödyksi maanrakoon kerta toisensa jälkeen? Mikä estää käymästä patetiaa päin, ylevää päin, juhlimasta niitä, juhlimasta puhdasta tunnetta, jotta tästä matelemisesta täällä olisi edes hetken ajaksi tiristettävissä esiin jonkinlainen merkitys?
Aurelia ajattelee Teklaa. Tekla sanoisi taas VMP. Tekla alkaisi puhua siitä miten elämänkaltaisuus, ajankulu, keskeneräisyys ja sattumanvaraisuus tulisi liittää osaksi itse teosta.
Isä näyttää siltä että haluaa vielä jatkaa.
– Muistatko sen kun kaksoistornit sortuivat? No, olit lapsi. Mutta minua tapahtuma järkytti syvästi. Ei niinkään iskun uhriluku, vaan teon symbolisuus ja retoriset jälkiseuraukset.
Isä naurahtaa.
– Kuvittele, minun vuosikausia hiomani ajatukset mitätöityivät yhdessä hetkessä. Todellisuus muutti suuntaa. Tajusin sen jollain tasolla heti, vaikka varsinaisesti oivalsin sen vasta myöhemmin, kun paatos yltyi. Se, mitä vuosikymmen aiemmin oli laskettu pakosalle, ei saanut jalostua ja kehittyä. Vapaus valjastettiin osaksi sotaretoriikkaa. Pahinta oli, että äkillinen muutos, jonka kauaskantoisuus paljastui vasta vuosien kuluessa, muistutti typerää Hollywood-elokuvaa jossa kaikki oli liian kohdallaan. Liian mahtipontista. Liian juhlallista. Liian ehdotonta. Ne miehet matkustajakoneissa olivat vakavuuden arkkitehteja. Ne omivat ylevän ja tosissaan olemisen, ikään kuin näyttivät teollaan kaikille: katsokaa, tämä on totta, ei tuo teidän hyörintänne. Ja sitten yksi Oidipus, joka halusi olla Leader of the Free World vaikkei sellaista ollut tarvittu hetkeen, viritti retoriikkansa samalle taajuudelle heidän kanssaan, oikeutti ylevällä vapauspuheella sotaretkensä. Eurooppa seurasi ennen pitkää perässä, ja tätä nykyä meillä on valtavasti paatoksen hyväksikäyttöä ja tyhjää mukaideologista argumentointia eikä tilaa keskustelulle. Historia ei loppunut vaan alkoi alusta banaalimpana kuin kukaan osasi kuvitella. No, tämä on vain yksi näkökulma, minun omani. Mutta usko kun sanon: Taiteilijoiden pitää anastaa juhlallisuus takaisin. Mene suin päin korkeinta säveltä kohti, Aurelia. Kohoa ja kohota, laula tai soita se. Jos sinä et sitä toteuta, joku rikollinen tai tyranni tekee sen kyllä.
Aurelia nyökkää, vaikka hänen pitäisi mainita, että koko projekti on oikeastaan jo hylätty. Että epäonnistuminen on jo myönnetty: näytelmää ei ole. Hän ei sano sitä ääneen. Isän on hyvä pitää uskonsa häneen.
Aurelian juoma on juotu, isä on saanut annoksensa, ja Veronika viittilöi jo puistoa kohti: heidän on syytä mennä, isän jäämistön pinoaminen saattaa viedä kauemmin kuin he osaavat aavistaakaan.
He kävelevät puistoon. Aurelia ajattelee, että kuka tahansa tuntisi sääliä ja kauhua jos katsoisi heitä nyt: valopatsaan kaltainen nainen, tämän rinnalla lihallinen muunnelma samasta teemasta ja heidän välissään vauhkon onnellisen näköinen mutta näivettynyt keski-ikäinen mies, jonka sairaalapyjamanhousut lepattavat tuulessa. Kuka tahansa säälisi heitä, katsoisi heitä inhoten ja kiittäisi onneaan että saa kulkea heidän ohitseen. Mutta kukaan ei kiinnitä heihin huomiota.
He menevät marraskuun karheuttamalle nurmikentälle ja ryhtyvät toimeen. On rakennettava hartaasti. Pohjalle sijoitetaan tämän miehen suurimmat pettymykset, niin yksityiset kuin yhteiskunnallisetkin. Kerros toisensa päälle, tiili tiilen, askelma toisen. Tämän miehen pahimmat virheet, tässä, jyrkkinä ja ehdottomina, seinänkaltaisina. Luonnoksiksi jääneet hankkeet, yritykset vangita teorioihin todellisuuden monimutkaisuus. He kipuavat ylemmäs sitä mukaa kuin rakennelma valmistuu. Ja kaiken päälle he levittävät pettymystä sekä alakuloa kuin märkää sementtiä.
Askelma askelmalta he nousevat rakennelman laelle.
Huipulta he löytävät suurimman surun, jota tämä mies ei osannut surra menettämättä otetta elämästä. Hän ei osannut elää ja muistaa, elää ja surra, elää enemmän kuin surra, kaikesta huolimatta. Isä taputtelee surukerroksen tiiviiksi. Aurelia yrittää lohduttaa isää: olit tarpeeksi hyvä, teit sen minkä osasit, eikä muuta voi pyytää. Silti isän muurin pintakerroksesta tulee läpäisemätön ja vankka.
Seinämä on korkea. Suorastaan vuori. Hämmästyttävän jylhä. Yksikään Kiipeilykeskuksen haaste ei vedä tälle vertoja. Heidän kivuttuaan hivenen vaivalloisesti seinämän päälle Veronika asettautuu isän vierelle ja tukee tätä, ettei isä vain putoaisi.
Isä hengähtää maiseman äärellä.
– Kappas, täältähän todella näkee aivan kaikkialle, kaikkialle menneeseen.
– Mitä minä sanoin, Veronika sanoo. – Kaunista ja kauheaa, eikö totta?
– Minun tekisi mieli itkeä mutten oikein tiedä, itkisinkö kaipuuta vai tätä kauneutta, isä sanoo.
Isä näyttää tähyävän jonnekin kauas. Aurelia tietää mitä isä yrittää katseellaan etsiä. Lopulta isän silmät näyttävät kyyneltyvän.
– No niin, tuolla minä olen. Näen sen nyt selvästi.
Isä osoittaa meren suuntaan ja jatkaa:
– Tuolla on vuosi 1992 ja se päivä, tuolla olette te, Berliinissä, ja tuolla minä, Dresdenissä, näen kaiken tästä oikein hyvin. Tuolla minä olen uppoutuneena omiin hankkeisiini, typeriin, toissijaisiin hankkeisiin. Katsokaa nyt minua. Ja nyt se tapahtuu, kaikkein kauhein, näen senkin. Mutta sitä minne sinä, Annabella, menet, sitä minä en sentään täältä näe. Mutta tuolla minä olen, enkä menettämisen hetkellä edes tiedä että menetän kaiken. No niin. Nyt se on jo tapahtunut. Nyt on jo ilta. Ja minä olen yhä toisaalla, yhä tuolla, näettekö?
Isä huokaa syvään, sulkee silmänsä. Veronika silittää isän selkää. Aurelia kurottaa kätensä ja asettaa sen isän käden päälle. Isä sanoo:
– Asia on niin, että minä todella kuvittelin, että jos vain pääsisin käsiksi Thomasin papereihin, hänen jälkeensä jättämiin päiväkirjoihin, löytäisin jotakin kestävää ja hienoa. Enkä minä tietenkään löytänyt mitään. Join kitkerää kahvia kuolleen ystäväni entisen tyttöystävän pöydän ääressä ja me puhuimme joutavuuksia, enimmäkseen toistemme ohi, emme katsoneet toisiamme silmiin, ja sitten minun oli aika lähteä, ja minä viivyttelin kaupungilla, koska halusin olla hetken yksin. Muistan juoneeni oluen, olin levoton, turhautunut, samaan aikaan kuin, samaan aikaan, samaan aikaan…
Veronika pyyhkii hellästi kyyneleet isän poskilta.
– Joko olet muuten pohtinut, mitä aiot sanoa minun muistopuheessani? isä kysyy. – Nyt jos koskaan sinun olisi syytä miettiä sitä. Voimme tehdä puheen yhdessä.
Isä vilkaisee merelle, meren taakse, sinne missä näki itsensä hetki sitten Dresdenissä. Sitten isä lausuu tasaisella, maltillisella äänellä:
– Hän, tämä mies jonka nimi oli Theo, miten mahtipontinen nimi miehelle, yritti pettymysten, menetysten ja epäonnistumisten jälkeen opetella sietämään elämän epätäydellisyyttä, ja jos hän, tämä mies, olisi saanut jatkaa yrittämistä pidempään, hän olisi oppinut. Hän näki että jotkut olivat uutterampia ja kärsivällisempiä kuin hän itse, jotkut sietivät turhautumista ja ihmiselämän vajavaisuutta ja puolittaisia kompromisseja, säröjä ja halkeamia paremmin kuin hän, ja hän katseli niitä ihmisiä ja ajatteli että kas, tuon on oltava onnea, tuollaisen ahkeruuden ja käytännöllisyyden. Niin: voit sanoa että minä olin mies joka oli juuri oppimaisillaan onnelliseksi. Siinä se. Siinä kaikki. Piste.
Aurelia ei osaa edes itkeä isän julman itseanalyysin äärellä.
– Sanotko sinä siis ettet koskaan ollut onnellinen?
Isä hymyilee hiukan kivulloisesti.
– ”Juuri oppimaisillaan onnelliseksi”. Ajallisuuden näkökulmasta se on lähes sama asia.
Isä tähyää yhä edelleen merelle, meren taakse.
Aurelian mieleen pulpahtaa ikivanha muisto, jotakin suloista, kokonaisvaltaista, jotakin mikä sisälsi sadepäivän olohuoneen ikkunan takana, sohvan, jäätelöä, keksejä, leikin joka jatkui ja jatkui.
– Mitä me leikimmekään aina silloin ennen? Mikä oli se leikki jonka päätteeksi sohvatyynyjä heiteltiin?
Isä hymyilee.
– Paras mahdollinen maailma. Se oli ihana leikki.
– Minä halusin leikkiä sitä siksi että siinä sai sotkea, sai laittaa kaiken uusiksi.
– Miten se menikään?
– Me vain keksimme kaiken tyhjästä, kaikkea sai tehdä, ainakin alussa, kuten läikyttää limsaa ja läntätä keksejä mattoon, ja heitellä toista tyynyillä, mutta samaan aikaan piti keksiä lakeja sille miten yhteinen elämä olisi miellyttävämpää, Aurelia muistelee. – Melko nopeasti ilmeni ettei sotkeminen kannattanut, tai muukaan anarkia.
– Mutta ei liikaa lakeja! Piti varoa keksimästä älyttömiä säädöksiä, pikkutarkkoja ja kohtuuttomia, mahdottomia noudattaa. Minulla taisi olla jokin valtio-opillinen taka-ajatus, isä naurahtaa.
– Ja me elimme onnellisina siinä maailmassa.
– Ja sinä olit sen maailman kuningatar, sinulla oli vessapaperirullista tehty kruunu.
– Ai oliko se monarkia?
– Ei vaan tasavalta jonka älyllisessä johdossa oli parhaat argumentit keksivä vessapaperikuningatar.
– Sitten kun me emme enää keksineet miten jatkaa, tuhosimme kaiken, heittelimme kruunua ympäriinsä ja ratsastimme suurilla sohvatyynyhevosillamme halki uuden maan.
He ovat pitkään hiljaa. Veronika silittää isän poskea.
– Isä, meillä jäi juttu kesken, Aurelia sanoo. – Sinun olisi pitänyt kertoa minulle vielä niin paljon. En tiedä miten osaan yksin. En tiedä uskallanko. En tiedä mihin kaikki johtaa. Tarvitsisin vielä sinun opastustasi.
Isä näyttää yhtäkkiä vakuuttuneelta ja varmalta. Isän ympärillä leijailee lopullisuuden tuntu.
– Älä pelkää korkeinta nuottia, siinä kaikki, isä sanoo.
Isä halaa Aureliaa vielä, samoin Veronikaa. He istuvat rakennelman huipulla hetken hiljaa.
Sitten Aurelia ja Veronika laskeutuvat alas maanpinnalle. Isä jää istumaan yksityiselle tasanteelleen: näköala on niin poikkeuksellisen huikaiseva.
Aurelia tuntee kyynelten valuvan poskiaan pitkin. Veronika sen sijaan hymyilee.
– Hei sitten, isä, Aurelia sanoo.
– Tervetuloa, isä, Veronika sanoo.