Me erosimme vasta kesällä 2001. Olit täyttämässä syksyllä kaksitoista. Me matkustimme isäsi muuton ajaksi Tukholmaan. Kävimme Gröna Lundissa ja Skansenilla, söimme paljon karkkia. Leijonien äärellä kerroin sinulle että edessä olisi avioero. Sanoit joo, katsoit leijonia, et minua. Hihkaisit kun urosleijona tuli esiin ja otti muutaman laiskan juoksuaskeleen.
Matkasta on valokuvia. Niissä sinä hymyilet kameralle, enkä minä jälkeenpäin kuvia katsellessani osaa nähdä silmissäsi huolta tai pelkoa tai pettymystä. Ehkä osasit jo silloin näytellä. Tiesit, että näytelmässä jossa lapsi saa hattaran ja niin monta kierrosta huvipuistossa kuin haluaa, on syytä hymyillä.
Tuli heinäkuu ja me harjoittelimme elämään kaksin. Theo oli matkoillaan koko kesän. Hän oli vienyt keittiön pöydän mukanaan, joten me söimme kaikki ateriamme ulkona, ravintoloissa tai puistoissa piknikviltin päällä, sateen sattuessa kotisohvalla. Istuimme sohvalla myös iltaisin, sinä toisessa ja minä toisessa päässä, ja jaoimme suklaalevyn. Meillä oli rattoisaa. Sait nukkua vieressäni, ja aamuisin me paistoimme valmispatonkeja ja croissantteja ja rouskutimme niitä vuoteessa, sinä luit sarjakuvia, minä sanomalehteä.
Syksyn alkaessa pääsimme Theon kanssa sopuun huoltajuudesta. Jäisit asumaan minun kanssani, mutta vierailisit hänen luonaan joka viikonloppu. Olit aluksi poissa yhden yön ja lopulta kaksi peräkkäin. Ainoastaan noina kaikuvanyksinäisinä ensimmäisinä viikonloppuina olin onneton. En halunnut olla se nainen joka menee yksin taidenäyttelyyn ja vilkuilee enemmän miehiä kuin maalauksia. Aloitin salaa väitöskirjan vain jotain tehdäkseni.
Kysyin sinulta silloin tällöin, miten teillä meni kaksin. Kaikki oli päällisin puolin hyvin: Olit kylläinen ja puhdas ja iloinen saapuessasi sunnuntai-iltana reppu selässä kotiin. Kerroit että olitte käyneet hampurilaisella ja elokuvissa, että sunnuntaiaamuna hän oli nukkunut pidempään kuin sinä, muttei se haitannut mitään, olit katsonut televisiosta piirrettyjä ja löytänyt kaapista kaakaojauhetta. Olit yrittänyt tehdä suklaata sekoittamalla sitä toiveikkaana margariiniin.
Tuli syyskuun 11. päivä. Menit seuraavaksi viikonlopuksi isällesi niin kuin oli sovittu, vaikka kuulin puhelimessa hänen äänestään että hän oli tolaltaan. En antanut epäilyjeni näkyä, suukotin sinua ja sanoin tulevani hakemaan sunnuntaina.
Lauantai-iltana soitit. Tavoistani poiketen olin ulkona, joimme Seijan kanssa viiniä ja olimme uppoutuneet keskusteluun. Kello oli jo yli kymmenen, ja hätäännyin. Kuulostit huolestuneelta. Kerroit empien että te ette olleet tehneet mitään, että isäsi ei ollut suostunut tekemään muuta kuin katsomaan televisiota. Uutisia. Kun yhdet uutiset päättyivät niin toiset alkoivat. Aina vain uudet uutiset joissa koneet törmäsivät torneihin. Välillä olitte katsoneet Simpsoneita, mutta sitten uutisten erikoislähetys oli taas alkanut ja te olitte katsoneet tornien sortumista nyt jo niin monta kertaa ettet oikein uskaltanut mennä nukkumaan.
Kysyin olitko saanut syödäksesi. Kerroit että olit kysynyt saatko ottaa isäsi lompakosta rahaa ja käydä McDonald’sissa, ja hän oli antanut luvan. Olit ostanut Happy Mealin ja isällesikin kerrosaterian, varmuuden vuoksi. Hän ei tosin ollut suostunut koskemaan annokseensa.
Kysyin, pelottiko sinua. Et vastannut. Mietit ehkä mitä sanoa. Tiesin ettet halunnut tuottaa isällesi mielipahaa. Tein päätöksen sinun puolestasi: ”Kerro hänelle, että tulen pian.”
Muistan ärtymyksen. Lähdin hakemaan sinua hänen luotaan raitiovaunulla, katselin nopeasti kaupungin ylle pudonnutta syyspimeää ikkunan takana. Muistin yhtäkkiä keskustelumme vuosien takaa, ensimmäiseltä kesältä.
Olin kysynyt Theolta maatessamme keskellä yötä iho ihossa kiinni, mitä hän pelkäsi eniten. Hän ei ollut suostunut vastaamaan ennen kuin oli kuullut, mikä oli minun suurin pelkoni.
Lapsen menettäminen, minä sanoin empimättä.
Eihän sinulla ole lasta, hän sanoi, nuori typerys.
Sitä, että saan lapsen ja menetän sen, tarkensin. Miten helposti sanoin tuon lauseen, täysin viattomana, tuntematta sen syvyyttä.
Hän puolestaan sanoi:
Pelkään eniten sitä, että muutun kliseeksi.
Kysyin, mikä hänen mielestään oli kliseen määritelmä. Eikö ollut niin, ettei ihminen koskaan voinut olla klisee, että klisee oli ihmisen tekemää teosta koskeva ongelma, romaania, elokuvaa, maalausta tai ajatusta. Sanoin, ettei voi synnyttää lasta ja sanoa sen tyypillisen vauvamaisuuden äärellä: mikä kliseinen vauva. Joten kysyin, mielestäni aivan aiheellisesti, eikö hänen pelkonsa ollut turha.
Keskustelussamme oli lempeä sävy, enkä osannut aavistaa että se määrittelisi meidät kaksi ikiajoiksi.
Hän tarkensi ajatustaan: hän pelkäsi ennen muuta sitä, että ajatus jostakin säihkyvästä alkuperäismaailmasta oli illuusio, alati ulottumattomissa, etteivät ihmiset koskaan tajunneet olevansa kopioita jostakin suuresta ja paremmasta ja että me kaikki vaeltaisimme ikiajat toistemme parissa tietämättä kopioluonnettamme itse.
Muistan lempeän kiistamme jatkuneen loputtomiin. Muistan penänneeni häneltä yhä edelleen: jos ajatus originellista on illuusio, me emme voi olla kopioita.
Hän: äh, sinä et tajua.
Ja minä: äh, sinä et tajua.
Rämpytin hänen ovikelloaan vihaisena. Sinä tulit avaamaan. Huoli kasvoillasi suli hymyksi. Olit pakannut reppusi valmiiksi. Pyysin sinua menemään alas jo etukäteen. Theo raapi pöllämystyneenä päätään ja sanoi että oli ollut monta päivää aivan sekaisin, yrittänyt käsittää tapahtuneen katsomalla uutisia yhä uudelleen.
– Tajuatko että kaikki, aivan kaikki on muuttunut. Tornien mukana romahti koko idea siitä, mitä minä olen kehitellyt. Kaikki pitää ajatella uusiksi.
Hän oli äimistynyt, aivan kuin olisi itse vain täpärästi pelastunut raunioista.
Sanoin hänelle sen minkä tiesin loukkaavan häntä eniten, vaikka syytökseni oli valhetta. Tiesinhän että hän oli aina ollut hyvä isä, usein niin paljon parempi vanhempi kuin minä. En kuitenkaan voinut ilkeydelleni mitään. Sanoin, että minulle sopisi hyvin jos hän aikoisi viettää koko loppuelämänsä uskottelemalla itselleen olevansa traaginen ihminen, jonkinlainen aikakauden alakulon kantakuva, mutta silloin veisin tyttäreni toisaalle kasvamaan. Jos hän aikoisi olla mukana elämässämme, hänen olisi todellakin koottava itsensä tai hänestä tulisi oma painajaisensa, viikonloppuisä joka ei muistanut ruokkia lastaan saati laittaa tätä nukkumaan siksi että maailma sai hänet toistuvasti pois tolaltaan, eikä edes maailma sinänsä vaan se, etteivät hänen käsityksensä maailmasta koskaan vastanneet todellisuutta.
Hän katsoi minua hetken aivan hiljaa, enkä kyennyt tulkitsemaan mitä hän ajatteli.
Sanoin vielä:
– Sinusta on tulossa klisee, sitähän sinä olet aina eniten pelännyt.
Hän katsoi minua vakavana.
– Jos ajattelet noin, niin hyvä, sittenhän me olemme tasoissa pelkoinemme.
Ällistyin. Emme koskaan olleet puhuneet asioista näin suoraan. Me olimme ihmisiä jotka eivät ladelleet ilkeyksiä päin naamaa. Olimme selän kääntäjiä, etääntyjiä.
– Ja sekös sinua riemastuttaa, sain sanottua.
Yllätyksekseni hän vajosi lattialle, painoi pään käsiinsä.
– Ei, se ei riemastuta minua tippaakaan, hän sanoi. – Se aiheuttaa minussa niin pohjatonta surua, etten ehkä koskaan kykene nousemaan tästä ja jatkamaan normaalia elämää.
Outoa kyllä, muistan ajatelleeni siinä, kynnyksellä, myös että rakastin häntä edelleen. Ajattelin että rakastin häntä, vaikken voinut ymmärtää häntä. Rakastin häntä ja vihasin, ehkä jopa samasta syystä: siksi etten ollut koskaan täysin käsittänyt häntä.
Käännähdin kannoillani, vilkaisin vielä taakseni.
– Nyt minä vien tyttäreni kotiin ja me laitamme ruokaa ja syömme ja menemme nukkumaan, kuulin sanovani.
Avasin oven rappukäytävään, näin sinun seisovan porrastasanteella. En tiedä olitko kuullut keskustelumme. En koskaan kysynyt.
– Tule, kulta, mennään kotiin, sanoin ja tartuin sinua kädestä.
Ajattelin tätä kaikkea eilen kun kävin katsomassa häntä. Vapisin, mutta olin päättänyt mennä. Ajattelin sinua kävelemässä saman matkan, ehkä sinä olet käynyt hänen luonaan joka päivä.
Sisään liukuovista, osastolle, huoneeseen joka minulle neuvottiin. Siellä hän makasi.
Vaikka hänen kasvonsa olivat tyhjät ja silmät ummessa, kykenin helposti näkemään hänessä kaikki ne piirteet joihin olin kerran rakastunut. Yhteinen aikamme aukesi hänessä yhdellä vilkaisulla.
Ajattelin, että ehkä minun olisikin pitänyt mennä hänen luokseen joka päivä, kertoa kaikki tämä hänelle.
Huomenna on sinun syntymäpäiväsi. Avasin äsken vuorotellen Instagramin, Twitterin ja Facebookin. Tarkistin jokaisesta sinun profiilisi. Instagramissa oli kuva Töölönlahdelta aamulenkiltäsi, mutta et ole julkaissut mitään teatteriin tai henkilökohtaiseen elämääsi viittaavaa.
Kirjoitin nimesi hakukoneeseen. En yleensä tee sitä, koska en halua tietää millä sanoilla tylsistyneet naiset haukkuvat sinun vartaloasi keskustelupalstoilla. Nyt minun oli pakko.
Ensimmäiseksi katseeni osui Helsingin Sanomien pieneen uutiseen jonka olin jostain syystä ohittanut: ”Kansallisteatterin suurnäytelmän ensi-ilta siirtyy”. Uutinen oli toissapäivältä. Miten olen voinut olla huomaamatta sitä? Ensi-illan lykkäämisen syytä ei mainita. Sinä tiedät syyn, samoin näytelmän ohjaaja. Tietääkö Sara syyn, tai Kaisa? Tiesikö Kaisa tämän jo eilen kun soitin hänelle, mutta ei vain sanonut siitä?
Olen nyt kertonut kaiken minkä voin. Et edelleenkään vastaa puheluihini. En tiedä mitä ajatella. Kuulenko sinusta enää koskaan?
Eräällä tavalla vanhemmuudessa voi vain epäonnistua. Ei ole mahdollista saatella lastaan aikuisuuteen ehjänä ja rikkomattomana, puhtaana ja kolhiintumattomana. Kysymys kuuluukin: Voiko rakastamalla pelastaa sen, minkä osaamattomuuden ja ajattelemattomuuden ja omien kipujensa vuoksi pilaa?
Mietin usein, rakastanko teitä eri tavalla, Annabellaa ja sinua. Näinä vuosina olen oppinut sinusta niin paljon. En silloin vielä tuntenut sitä ihmistä joka sinusta oli tulossa, enkä siis osannut sitä rakastaa. Tämän vuoksi ajattelin pitkään, että rakastan Annabellaa yhä lapsena ja kaipaan pelkästään lasta jonka kadotin. Kun vuodet kuluivat ja sinä kasvoit, aloin kuitenkin leikitellä kysymyksellä, tunnistaisinko Annabellan jos näkisin hänet kadulla. Kaksoset ovat tietenkin samannäköisiä, mutta jos he olisivat kasvaneet erossa toisistaan, olisiko mahdollista, että heistä olisi tullut täysin erilaisia ja myös erinäköisiä?
Huomaan yhä miltei päivittäin etsiväni häntä katseellani väkijoukosta. Hän saattaa olla punatukkainen. Hän saattaa olla vaaleatukkainen, hänellä saattaa olla pienet letit, hän saattaa käyttää niqabia, hän saattaa olla nuori äiti tai lyhyttukkainen poikatyttö jolla on lävistyksiä kasvoissaan. Hän saattaa olla kuka tahansa, millainen tahansa. Voisin kuluttaa loppuelämäni matkustamalla ja etsimällä häntä. Ehkä olen valmistautunut rakastamaan jokaista tuntematonta jonka kohtaan. Katson jokaista vastaantulijaa silmiin, etsin tuttuja piirteitä ja talletan vieraita muistiin. Kaiken varalta. Hänen lukuisten olomuotojensa varalta. Naisena, poikana, miehenä, vanhuksena – kuka tietää. Olen yrittänyt keksiä oikeaa sanaa tälle tunteelleni, joka on eräänlaista surun muovaamaa hellyyttä todellisuutta kohtaan. Maailman äiditsijä, se on oikea määritelmä. Äiditsen kaikkea, jotta missä ikinä hän onkin ja kenen kanssa, äidinrakkauteni ylettyy häneen.
Voin sanoa enää tämän: Anna anteeksi, Aurelia, etten osannut. Voin luvata opetella rakastamaan sinua kaikessa erillisyydessäsi, itseeni palautumattomana, yhtä tuntemattomana kuin Annabella tätä nykyä on minulle. Voin luvata yrittää. Anna anteeksi.