”Aurelia, Annabella ja Frieda”
ENSI-ILTA PIENELLÄ NÄYTTÄMÖLLÄ
Seison esiripun takana, tässä kohtaa missä verhon voi halkaista yhdellä eleellä ikään kuin ojentaisi kätensä tervehdykseen.
Tämä on sekä minun näyttämöni että minun sisätilani. Jos täällä on muuri, jos te näette muurin, se on raja minun ja ulkomaailman välillä.
Ja koska voin tehdä mitä tahdon, käännän nyt itseni ympäri ja annan sisätilani muuttua näyttämöksi, katsokaa, näin.
Olen näyttämö, ja täällä, lempeässä hämärässä, asiat ovat kaiken aikaa meneillään kaikkina aikakausina. Sitä ei voi käsittää järjellä, pitää ajatella ajan sisäkkäisyyksiä ja hiukan kuvitella, onko teistä siihen? On, tiesinhän minä.
Katsokaa oikealle, katsokaa vasemmalle, katsokaa eteenne ja taaksenne: koko historia on tässä, täällä on verraten kaunista mutta kauheaa, tulkaa niin taivalletaan yhdessä tämä matka. Kalvo kalvolta, kerros kerrokselta me voimme siirtää päiviä sivuun niin että oikea hetki avautuu kuin aukeama. Kas tässä ovat ne vuodet joina suurimmat väärinkäsitykset syntyivät, mutta me jatkamme eteenpäin.
Täältä minä löydän ensin Annabellan, minä yksinkertaisesti kävelen hänen luokseen. Matka on ollut pitkä ja vaivalloinen. Etsin kauan, etsin eri aikakausista, eri kaupungeista, eri vuoteista ja eri huoneista, eri puistoista ja ihmisistä, eri näyttämöiltä, mutta nyt kaikki on selvää, tämä kaikki on minussa, tämä kaikki on näyttämöllä nyt, ja minä löydän hänet, tässä hän on, tässä on se päivä: 29.7.1992. On helle, on kirkasta, monta kertaa revitty ja rakennettu kaupunki hengittää raskaasti, hei Annabella, tässä sinä olet, olet aivan minun näköiseni, otatko minua kädestä, tällä kertaa en päästä irti. Me voimme jatkaa matkaa käsi kädessä yhä syvemmälle historiaan, siirrämme yhdessä vuosia syrjään.
Ja nyt on elokuu. Me löydämme Friedan, 19.8.1989. Tässä me olemme, me kolme. Me tartumme toisiamme kädestä. Koska me haluamme juhlia, koska me haluamme mellastaa ja riehua ja tanssia, me kävelemme tulevaisuuteen, kävelemme Annabellan ja minun syntymän hetkeen, hetkeen jona muuri murtuu.
Voitte kuvitella muurin tähän. Näyttämöllä ei ole betonielementtiä eikä vesihautaa, ei mitään mikä pitäisi ylittää. On kuviteltava. Pystyttekö siihen? Hyvä. Kuuletteko metelin? Tunnetteko ihmismassojen paineen? Eikö olekin uskomatonta? Me haluamme luottaa. He haluavat luottaa. Me haluamme toivoa. He haluavat toivoa.
Kaikki on mahdollista. On.
Ihmiset ovat jo alkaneet tungeksia levottomina kohti vartijoita. Myös he ovat täällä, hekin, jotka me hylkäsimme. Katsokaa: Marie ui, pääsee vastarannalle, Sebastian loikkaa kaikkeen kykenevänä muurin yli ja syntyy kuin syntyykin uudelleen, Dieter pasteeraa hetken lännen puolella ja näkee että anarkiasta on hetkessä tullut valtavirtaa, kaikki olisi mitä pikimmiten keksittävä uudestaan. Hän keksiikin, hän on kameleontti, jos ei huomenna niin ylihuomenna hän on jo joku muu, korottaa äänensä toisen asian vuoksi, sillä hän on täynnä elämää ja elämä synnyttää elämää, kunnes varjo laskeutuu kaiken ylle.
Kas näin, muuri murtuu. Tosiaankin pelkkä kas. Joku ehkä sanookin sen: kas, mekö todella saamme mennä? Mutta saammeko myös palata, joku toinen huolehtii, ja kun lähtemisen ja palaamisen mahdollisuus on vahvistettu, muuria ei enää ole. Täällä on paljon ihmisiä, mutta me emme kiinnitä heihin huomiota nyt, me olemme kolmisin.
Tämä on Annabellan ja minun syntymän hetki.
Me kiipeämme, Frieda auttaa meitä sillä me olemme vasta syntyneet eivätkä meidän taitomme riitä muuhun kuin hämmästelyyn. Me asetumme muurille, ja nyt voimme myös vilkuttaa isälle.
Isä, isä, kuuletko meitä, näetkö? Onko siellä kaunista, isä? Onko sinulla siellä rajattomasti calvadosta ja ainainen toukokuu, onko, onko? Kerro siitä meille, kerro. Kuuletteko? Isä puhuu nyt, hän puhuu äänellä jota on vaikea kuulla. Se erillisyys ja yksinäisyys jota hän joskus koki on vihdoin väistymässä, hän on yhteydessä kaikkeen kaiken aikaa tavalla jota jotkut nimittävät rakkaudeksi ja toiset valoksi ja kolmannet hyvyydeksi ja neljännet kauneudeksi ja viidennet totuudeksi ja kuudennet saatanan hyväksi draiviksi ja seitsemännet… no. Ymmärrätte.
Isä, kerro meille korkeimmasta sävelestä! Kerro meille siitä mitä näet! Nyt sinulla on käsitys kaikesta, viimeinkin! Mutta isän ääni loittonee, puhe käy turhaksi juuri kun hän on kertomaisillaan, hän on… on… on… oli.
Kaikki odottavat katsomossa. Takana Joachim, äiti katsomon keskivaiheilla, äidin vieressä tyhjä paikka, Veronikan ei ole tarvinnut tulla enää, hänen tehtävänsä on suoritettu. Samoin isän. Minun on aika aloittaa. Tämä näytelmä kertoo meistä: minusta ja kahdesta tytöstä joista toisen nimi on rauha ja toisen kauneus. Miten häikäisevää.
Me astumme näyttämölle, Frieda, Annabella ja minä.
Me astumme näyttämölle nyt.