He ovat tavanneet ohjaajan kanssa joka päivä kaksin. Outo metodi, jonka Aurelia päättää hyväksyä kakistelematta. Nyt on kolmas maanantai. Jokin on tänään toisin. Aurelia tuntee yön aikana siirtyneensä peruuttamattomasti uuteen kohtaan.
Miten? Mihin?
Unessa ohjaaja tuli hänen luokseen ja esitteli näytelmän teemat yksi kerrallaan, poimi niitä kauppakorista, samanlaisesta jota äidillä on tapana käyttää ruokaostoksilla. Jostain syystä ohjaaja oli unessa ehtymättömän hellä.
Aurelia seisahtuu teatterin yläaulaan yhtäkkisen selvänäköisyyden vallassa.
Ohjaaja piti unessa häntä ensin kädestä ja kietoi sitten käsivartensa hänen ympärilleen. Hän painautui ohjaajaa vasten, tunsi kaipuun ja kivun. Jotakin imeytyi ohjaajan käsivarsista häneen.
No niin, no niin, Aurelia hengittää viisi kertaa sisään ja ulos. Unet ovat unia. Hän on nainen ja mieskin jos vain pyydetään, hän on vartija, vanki tai vapauteen karkaaja. Hän on johtaja tai sorrettu. Hän kykenee mihin vain. Hänen jalkalihaksensa eivät väsy vaikka hän harppoi portaat ylös harjoitussalin numero kolme ovelle, missä ohjaaja häntä jo odottaa.
Tuossa ohjaaja on: olemus pikemminkin rokkitähden kuin ajattelijan. Ohjaaja nyökkää tervehdykseksi, ei hymyile. Toistuva ele: hiuksien sipaisu koko kämmenellä, edestä taakse sormet harittaen, hiukan tuskaisa ilme. Vaikka Aurelia tuntee toistaiseksi ohjaajassa vain vaativuuden, ammatillisen tinkimättömyyden, hän voi tätä katsoessaan nähdä kokoelman toisenlaisia eleitä, yksityisiä ja intiimejä, haavoittuvia. Ne ovat varjoina läsnä toisissa, julkisissa eleissä. Mies joka juo kavereidensa kanssa olutta, mies joka ehkä kieputtaa sunnuntaiaamuisin lasta käsivarsillaan, nostaa ilmaan, korkealle, korkealle, katonrajaan, kunnes lapsi kikattaa, mies joka nauraa jonkun kertomille vitseille eikä saa naurua loppumaan, mies joka pyytää unentahmealla äänellä jotakuta tulemaan vielä lähemmäs, aivan lähelle, peiton alle, iho ihoa vasten. Millaista olisi koskettaa sitä miestä ohimennen keittiössä jonakin sattumanvaraisena aamuna, miestä joka joskus on ollut poika? Millaista olisi valita sen miehen kanssa aamupalaa, mitä se mies sanoisi ensimmäiseksi herättyään? Millaista olisi väkijoukossa painautua sitä miestä vasten, ujuttaa kätensä sen miehen takin alle. Kaikki tämä välähtää Aurelian mielessä kuin näky, kun hän varastaa itselleen pienen hetken tarkastellakseen ohjaajaa ennen kuin ilmoittaa yskähdyksellä saapuneensa.
Nuo käsivarret, Aurelia ajattelee. Ne hän tunsi unessa ympärillään.
Aurelia huomaa itsessään tarpeen peittää varomatta esiin hyökynyt alttiuden aalto. Hän yskäisee kuuluvasti ja korauttaa limaa kurkustaan. Näyttelemisen ammattilaisena hän tunnistaa kyllä keinonsa. Hän kätkee vaarallisen paljautensa ylikorostuneeseen jätkämäisyyteen. Jos he olisivat ulkona, Aurelia sylkäisisi klimpin maahan – hän ei ikinä sylje, ehkä siksi että sylkeminen muistuttaa häntä oksentamisesta jota hän ei voi sietää. Hän laittaa kädet takataskuihinsa.
– Okei sitten juu. Tai joo. Tein muuten eilen sen jalkatreenin. Perse on aikalailla kaulittu nyt että jos otat sen huomioon kun aloitetaan.
Hän on vähällä vihellellä tai hyräillä, mutta se olisi liikaa. VMP, mutta ei tekotaiteellisuuden vuoksi. VMP, nämä eleet ovat tuttuja jostakin, ja äkkiä Aurelia tajuaa, että nämä ovat Leonardo DiCapriolta. Hän näyttelee itseään imitoimalla Titanicia. Säälittävää, Aurelia, säälittävää.
Ohjaaja hymähtää, kääntää katseensa ikkunaan. Perse. Oliko se liikaa? No niin, Aurelia. Ryhdistäydy. Hengitä. Hyödynnä nyt vittu vaikka sitä feldenkraisia mitä harjoittelit koulussa aamuisin kahdeksasta kymmeneen joka tiistai, jotta voisit olla ammattimaisempi. Olet saanut elämäsi roolin. Mitä sitten jos teatterin tekemisen keskeisin menetelmä on rakkaus, anna sen näkyä, salli sen hyökyä. Mitä tahansa mutta ei leonardodicapriota.
Ohjaaja sipaisee hiuksiaan ja kääntyy järjestelemään papereitaan. Viime viikolla ohjaaja mainitsi jotain lapsuudestaan, pelkkä lause, Aurelian on melkein vaikea palauttaa mieleensä sen sisältöä. Illat olivat? Illat olivat? Vaaleanpunaisia, niin ohjaaja sanoi: Itä-Berliinissä illat olivat vaaleanpunaisia, pääskyset kiirivät ristiin rastiin taivaalla Fernsehturmin siluettia vasten. Minulla oli tapana katsoa pääskysiä ikkunasta joka ilta, ohjaaja sanoi, niin kauan että nukahdin.
Aurelia tiesi kyllä ohjaajasta yhtä ja toista ennen produktiota, mutta hän ei ollut ajatellut että tämän oma elämäntarina liittyi jollain tapaa pakoon. Aurelia muistaa lukeneensa siitä jostain. Perheen hajoaminen: äiti ja poika lähtivät, isä jäi. Tai ehkä äiti oli se joka jäi? Vai sisar? Ohjaaja on viettänyt kymmenvuotiaasta saakka elämänsä Länsi-Euroopassa, eri kaupungeissa ja eri maissakin, yläkoulu Münchenissa ja teatteriopinnot ensin Wienissä ja myöhemmin Amsterdamissa, sitten Suomessa silkan sattuman vuoksi, opiskeluaikojen tyttöystävän. Suomesta ohjaaja sai ensimmäisen tilaustyönsä, jonka takia hän jäi aluksi vuodeksi ja sitten kokonaan. Nyt ohjaajan puheesta erottaa vain rytmistä ja konsonanteista, ettei suomi ole hänen äidinkielensä.
– Ei kun joo, ohjaaja sanoo katsomatta häneen. – Tämä ei ole erityisen rasittava päivä, ainakaan fyysisesti. Minulla on nyt ne kuvat. Muistatko, kerroin niistä ensimmäisessä tapaamisessamme, lupasin että näytän ne sinulle. Ne mistä motiivi koko tähän näytelmään on syntynyt. Tänään puhumme vain niistä.
– Ok, hyvä.
Vasta nyt Aurelia huomaa nurkassa vanhanaikaisen projektorin. Ohjaajalla on paperiensa päällä pieni pahvilaatikko. Dioja? Eksoottista. Vaivalloista. Taiteellista.
– Vedätkö pimennysverhot alas, ohjaaja pyytää.
Aurelia on helpottunut saamastaan tehtävästä.
– Korostan, että nämä ovat taustamateriaalia. Jotakin konkreettista meillä on oltava lähtökohtana.
Salissa on suloisen hämärää. Aurelia istuu lattialle salin keskivaiheille. Ohjaaja on vetänyt alas valkokankaan, ja siirtää nyt diaprojektorin keskelle huonetta. Ohjaaja käynnistää projektorin. Aureliaan hulvahtaa muisto, projektorin hurina, lauantai-ilta, kotitekoista tonnikalapitsaa – isä teki aina valkosipuliöljyä erilliseen kulhoon, joskus Aurelia siveli sillä omat palansa vaikka tiesi että valkosipuli oli hänelle liian väkevää; hän halusi olla niin kuin isä, hän halusi cocacolansa korkeajalkaiseen lasiin sillä äiti ja isä joivat viininsä sellaisista.
Ohjaaja istuu hänen viereensä. Hyvin lähelle, kosketusetäisyydelle.
On melkein pimeää, unen ja leikin aika. Tapahtuu se mitä Aurelia rakastaa: turvallisuudentunne valtaa hänet, rauha joka liittyy siihen kun valot sammutetaan ja fiktio valtaa ilman. Mikään ei ole vaarallista tai häpeällistä nyt.
– No niin, ohjaaja kuiskaa, ääni on lempeä. – Oletko valmis, näitä on aika monta.
– Joo, olen. Anna tulla. Olen pelkkää sydäntä ja silmää ja korvaa, Aurelia sanoo.
Kaikki käy aivan niin kuin unessa jonka Aurelia näki: ohjaaja laskee lämpimän kätensä hänen kädelleen ja puristaa sitten hiukan. Hän kääntää kämmenensä esiin ja siinä he istuvat, käsi kädessä.
Aivan ensimmäiseksi on kuvia miehestä jonka Aurelia tunnistaa, tietenkin. Erich Honecker. DDR:n kommunistisen järjestelmän keulakuva, jonka lempinimi todella oli isä. Osa kuvista on muinaisia, esimerkiksi kommunistisen nuorisojärjestön virallinen jäsenkuva vuodelta 1926. Siinä Herr H näyttää niin kauniilta, pelkkä poika jolla katseessa unelmia, samanlaisia kuin kenellä tahansa. Hiukan myöhemmin, 30-luvulla otetuissa kuvissa Herr H on miehuutensa huipulla, tuuheat kulmat, korkeat poskipäät. Jos tämännäköinen mies tulisi vastaan kadulla, Aurelia kääntyisi katsomaan. Myöhemmissä kuvissa Herr H:lla on ystävällinen hymy, ei hirmujohtajan vaan lastensa ymmärtäjän. Erich, tiesitkö sinä lainkaan mitä sait aikaan, mitä ylläpidit, mikä jatkui ja jatkui sinun valtuutuksellasi kunnes lakkasi oman mahdottomuutensa nojalla? Mitä sinä oikein ajattelit, Herr H? Mikset käyttänyt ystävällisyyttäsi ja sinnikkyyttäsi johonkin muuhun, tieteeseen, taiteeseen? Kaduitko kun kaikki oli ohi? Kun kuolit maanpaossa Chilessä maksasyöpään, olitko yksinäinen, poditko koti-ikävää, ja jos, niin mitä sinä ikävöit? Oliko uskosi omaan järjestelmääsi niin vahva että se sokeutti sinut, etkä osannut kaivata muuta kuin valtakuntasi eheitä mutta valheellisia päiviä?
– En ole varma Honeckerista, ohjaaja sanoo. – Honecker hahmona voi olla korni, mutta pidetään hänet vielä mukana. Kuvat ovat hienoja, etenkin nuoruudenkuvat. Niitä voi käyttää lavastuksessa. Toisaalta: jos yritämme ymmärtää sitä miksi muuri murtui niin nopeasti, meidän on pakko tarkastella Honeckerin inhimillisyyttä, hänen heikkouksiaan, sairastumistaan ja uupumustaan. Tällöin kysymys onkin ennen muuta siitä, kykenetkö sinä näyttämään hänet. Vanhan johtajan vähittäinen hapertuminen, voiko sinulla olla aavistustakaan siitä? Minä en epäile ollenkaan sitä osaatko sinä olla uskottava vaikkapa poikana voimiensa tunnossa, mutta osaatko kuvitella vanhuksen mielenmaiseman?
Aurelia ei vastaa. Hän ei tiedä mihin hänestä on. Ehkä seuraavan kerran näyttämölle astuessaan hän on vain tyttö joka imitoi. Ohjaaja ei odota Aurelian vastaavan vaan jatkaa diaesitystään.
Ohjaaja esittelee jokaisen hahmon lyhyesti ja lakonisesti, ilman paatosta. On Sebastian jolla oli suunnitelma. Kuvissa Sebastian näyttää voitonmerkkiä ja irvistää kuin kuka tahansa viisitoistavuotias. Sitten on Marie joka luki kaiket päivät yliopiston kajahtelevassa salissa, kantoi trenssitakkinsa taskussa pehmeäkantista versiota Rilken Duinon elegioista. Kirja oli yhä hänen takkinsa taskussa, kun se löydettiin joesta uppotukkiin kietoutuneena. Kuvassa Marie on vakava, aristokraattinen. Hänen hyvä ryhtinsä viittaa urheiluharrastukseen.
Marien jälkeen on muutamia kasvoja jotka syystä tai toisesta eivät kosketa Aureliaa. Katseita, hymyjä, nimiä jotka lipuvat Aurelian ohi jälkiä jättämättä. Joskus niin käy. Vaikka ohjaaja kertoo heidätkin, sana sanalta, kuva kuvalta, Aurelialle jää mieleen pelkät nimet ja kokoelma puolihymyjä kuin kauniita mutta merkityksettömiä koruja. Esimerkiksi Dieter. Dieter oli kapinamielinen mies joka suunnitteli kavereittensa kanssa suuria. Mutta Dieter ei ehtinyt, ihmismassat kirkoissa ja kaduilla, aivan tavalliset kansalaiset, saivat muutoksen aikaan, ja vieläpä ilman väkivaltaa, ja Dieterin hanke muuttui tyhjäksi yhdessä yössä. Hänen alakulonsa vallankumouksen hetkellä oli niin mittaamaton ettei hän kyennyt nousemaan sohvalta kun muut ilakoivat muurilla.
Aurelia katselee Dieterin kuvaa eikä tunne mitään. Ehkä hän tavoittaa Dieterin myöhemmin. Ehkä.
Ohjaaja selittää aikeitaan: – Tarkoitus on joissain kohtauksissa tuoda lavalle kaikki hahmot yhtä aikaa. Olen ajatellut, että ainakin Honeckerin hahmo kiertää kaikilla näyttelijöillä. Joku voi esittää Sebastiania silloin kun sinä olet Marie. Välillä marssitamme kenties heidät kaikki näyttämölle yhtä aikaa. Tai ehkä haluan aika ajoin lavalle viisi Dieteriä tai viisi Honeckeria. Niin: viisi Erichia kuorossa, kukin lausumassa yhtä ja samaa totuutta.
Aurelia nyökkää.
Viimeisenä vuorossa on tyttö joka syöksyy hetkessä Aureliaan, ottaa hänen tilansa, aivan kuin Aurelia olisi aina ollut tämän tytön elämäntarinaa vailla. Ensin tyttö on kuvissa kolme- tai neljävuotias, sitten kuusi ja pian yhdeksän, kymmenen, kaksitoista, ehkä kolmetoista. Tyttö punaisissa lappuhaalareissa, seuraavassa kuvassa keltaisessa kesämekossa puhaltamassa kakkunsa kynttilöitä.
Toiseksi viimeisessä kuvassa tyttö hymyilee, katsoo suoraan kameraan. On kesä ja taustalla liplattaa levoton ulappa. Kuva on ylivalottunut niin kuin jokainen lapsuusmuisto, jokainen aurinkoinen päivä kesältä jonka jälkeen kaikki muuttui. Viimeisessä kuvassa tyttö katsoo kameraan, linssin läpi, katsoo katsojaansa, suu on hivenen raollaan. Silmät eivät ole totiset, mutta tyttö on kadonnut ajatuksiinsa katseensa taakse. Etuhampaiden välissä on rako ja nenän molemmin puolin kesakoita. Kesän loppu. Elokuu.
Ohjaaja sanoo vain kaksi asiaa, toteavasti, vailla kiihkoa, aivan kuin toistelisi kaiken aikaa näitä sanoja mielessään sen varalta että koska tahansa joku voisi vaatia häntä tilille:
– Tässä on Frieda, Frieda eri ikäisenä. Viimeinen kuva on otettu Balatonjärvellä kesällä 1989.
– Hän on samannäköinen kuin sinä, Aurelia sanoo ennen kuin tajuaa lauseen merkitsevyyden.
Nyt se on sanottu. Sitä ei saa enää kurottua takaisin huulille ja kielen päälle, nielaistua. Ohjaaja on hetken vaiti. Ja sitten, aivan niin kuin Aurelia arvelikin:
– Hän on minun sisareni.
Ja edelleen, yhtä arvattavasti, nopeasti, korjaus aikamuotoon:
– Tai oli. Neljä vuotta vanhempi kuin minä. Minä olin yhdeksän tuona kesänä. Hän oli kolmetoista.
Aurelia tuntee ohjaajan kiihtymyksen, kuulee sen hengityksen katkonaisesta ilmavirrasta.
Frieda. Frieda. Frieda. Mitä sinulle tapahtui?
Aurelia tietää, että vastaus tähän kysymykseen on yhtä kuin vastaus siihen miksi on mieltä elää, miksi on mieltä harjoitella ja esittää näytelmiä.
Ja nyt, taas, aivan yhtäkkiä, Aurelian saa valtaansa uimahallista tuttu olo: kuin hän olisi sylissä. Hänen on vilkaistava viereensä – ei, ohjaaja ei koske häntä, joku tai jokin muu koskee. Samaan aikaan Aureliasta näyttää kuin Friedan kuva alkaisi hieman säristä, ikään kuin diaprojektorin lamppu olisi palamassa. Sylissä olemisen olo laantuu, ja Aurelia tuntee taas kannattelevansa itseään. Frieda sen sijaan näyttää nyt suorastaan lepattavan kuvassa, kunnes liukenee dian reunojen yli. Näyttää siltä kuin Frieda saateltaisiin tai jopa talutettaisiin kohti Aureliaa, sillä kohti hän tulee, kuin ilmassa liihottava hologrammi. Nyt Frieda on jo tässä, Aurelian edessä, eheänä, kokonaisena, vaateliaana. Frieda asettuu – vaiko sittenkin asetetaan? – aivan kiinni häneen.
Kaikki tämä tapahtuu vain Aureliassa ja Aurelialle, sillä ohjaaja ei reagoi siirtymään mitenkään.
Ohjaaja nousee seisomaan, diasarja on loksahtanut loppuruutuunsa, projektori näyttää tyhjää valkoista kuvaa samalla kun yhä hurisee ja naksuttaa. Kun ohjaaja kävelee sen luo, hänen varjonsa heijastuu seinälle ja tuo mieleen ikoniset valokuvat häikäisevistä mutta yksinäisistä tähdistä, joista saa parhaat ruudut aina silloin kun he katsovat hetken muualle eivätkä välitä siitä että kaipuu helottaa heistä yhtä ilmiselvästi kuin menestys.
Aurelia lausuu mielessään ensimmäistä kertaa ohjaajan nimen: Joachim.