Yhtä kauan kuin sinä vaikenet, minun on kerrottava. Minun on kerrottava asiat alusta asti, edes itselleni, jotta myöhemmin tehdyt virheet voisi käsittää.
Eilen illalla Seija tuli minun luokseni. Me söimme savulohipastaa ja joimme viiniä. Kerroin kaiken, ja me muistimme kaiken, lause lauseelta, vuosi vuodelta. Seija on ihmeellisellä tavalla sama kuin silloin kun me ystävystyimme ja päätimme että kaikki mitä kesä tarjoaisi meille olisi kaunista ja uskomatonta.
Minä rakastan häntä. Olenko käyttäytynyt sen mukaan? Pitkät ystävyydet muistuttavat pitkiä rakkauksia: toiselle on pakko antaa anteeksi pimeitä kohtia, katveikkoja, sillä aika ajoin on vain valittava läheisyys selän kääntämisen sijaan, sanottava itselleen: koska hän ei osaa muuttua, minun on annettava tämä hänelle anteeksi. Seija on eittämättä käynyt mielessään tämän sisäisen kamppailun.
Näen Seijan katseesta aika ajoin, että hän on joutunut asettamaan ystävyyden eettisten periaatteidensa edelle. Näen sen tavasta jolla hän hymyilee kun puhun rehellisyydestä tai kasvatuksellisista kysymyksistä, kun puhun suoraselkäisyydestä. Hän räpyttelee silmiään, kääntää päänsä ja sanoo kiireesti jotain arkipäiväistä.
Tunnen niinä hetkinä itseni kovin pieneksi ja epäonnistuneeksi. Sitten kääriydyn ajatukseen joka vapauttaa minut: Seijalla ei ole kokemusta siitä millaista on kantaa vastuuta toisesta ihmisestä. He yrittivät viisi vuotta lasta hänen nuoruudenrakkautensa kanssa. Minä en kysellyt asiasta, me vaikenimme molemmat niin paljosta. Sitten hän erosi ja muutti Brysseliin tekemään kuusitoistatuntisia työpäiviä.
Me emme ole koskaan puhuneet vaikeimmista vuosistamme Seijan kanssa. Nyt, kun ajattelen sitä, se tuntuu käsittämättömältä. Miten me muka voimme olla läheisiä, jos emme ole jakaneet suurimpia kipujamme? Mutta niin ystävät tekevät. He puhuvat huomisista mieluummin kuin eilisistä. Outo läpäisemätön kalvo erottaa heidät nuoruudesta. Joskus, iltakävelyllä, ehkä syksyllä, kun taivas on kuin hiillos, puut vielä liekeissä, jompikumpi yrittää lävistää kalvon sopivan hiljaisen hetken koittaessa. Hapuilevia sanoja, kiertoilmaisuja. Sä olit niinä aikoina niin… Kun silloin tapahtui kaikenlaista… Sitä ei tiennyt mitään elämästä ennen kuin. Ja niin edelleen. Mutta vaiteliaisuuden kalvo on tehty tuntemattomasta aineesta. Vaikka menneisyys kalvon takana määrittää heitä ja heidän jokaista päiväänsä, he eivät löydä sanoja silloisille teoilleen, vaikka kuinka yrittävät. He molemmat kantavat kyllä toistensa kipuja, mutta äänettä.
Eilen minä lopulta puhuin. Olin liian neuvoton. Olin liian yksin. Liian epätoivoinen.
Olin nähnyt niin monta kuvaa Facebookissa ja Instagramissa näytelmän harjoituksista, sinusta matkalla harjoituksiin, sinusta kuntosalilla tai uimahallin pukuhuoneessa, kuvia ja lyhyitä viestejä joissa hehkutetaan suuren kertomuksen kehkeytymistä, history in the making. Sen on oltava ironiaa. Olen alkanut seurata sinua Instagramissa, etkä sinä ole estänyt minua. Siitä päättelen, että haluat näyttää minulle että kerrot itse oman tarinasi joka on minusta irrallaan.
Seija katseli tyynesti pöydän toiselta puolen kun minä sana sanalta romahdin. Väitteet, tunnustukset ja kysymykset sekoittuivat toisiinsa. Vuodet hyökyivät esiin kalvon takaa.
Seija tarttui minua kädestä. En kyyneliltäni nähnyt eteeni.
– Aurelia soitti minulle ja kysyi, onko sinulla kaikki hyvin. Siis noin niin kuin ylipäänsä. Pyysin häntä soittamaan sinulle. Sanoin, etten voi olla välittäjänä tässä.
Vavahdin, kun kuulin että olit kysynyt Seijalta minusta. Tajusin myös ensimmäistä kertaa, ettei Seija ole ehkä sittenkään koskaan tuominnut minua mielessään, vaan on ollut aina pelkästään neuvoton.
– En oikein osannut puhua hänen kanssaan. En osannut asetella sanojani niin etten olisi samalla tullut kertoneeksi mistä itse olen vuosien mittaan suostunut vaikenemaan.
Suostunut vaikenemaan. Siinä se oli. Syytös verhottuna itsesyytökseksi.
Olisin halunnut huutaa vasten Seijan kasvoja ettei hänellä ollut aavistustakaan millaista oli vaeltaa lapsen kanssa sokkona kohti tuntematonta ja yrittää yhtä aikaa uskotella että todellisuus rakennetaan uskalluksen ja unien ja haaveiden varaan, rohkeiden kuvitelmien, että mitä uskaliaampi on unelmissaan, sitä onnekkaampi ja ihmeellisempi on tulevaisuus, ja toisaalta muistuttaa, että on olemassa tosiasioita, jyrkkiä ja lyijynraskaita, jotka lyövät ihmisen maanrakoon haukkomaan henkeään, aikuisenkin, kenet tahansa.
Emme syytelleet toisiamme. Sen sijaan söimme suklaamoussea, jota olin tehnyt jälkiruuaksi.
Kun Seija lähti, yritin käydä nukkumaan mutten saanut unta. Ajattelin Theoa. Olin varma: jos hän vain suinkin kykenee, tiedän mitä hän ajattelee. Tiedän mitä hän ajattelee kaiken aikaa ruumiinsa vankilassa.
Niin. Isäsi. Theo. Jotkut lausuvat t:n ja h:n pehmeästi, jotkut jättävät h-kirjaimen lausumatta, jotkut erottelevat t:n ja h:n erillisiksi saarekkeikseen. Kuulin hänen joskus vitsailevan jollekulle siitä miten nimi pitäisi lausua: ”’Theo’ vai ’Teo’, aivan sama, h:lla tai ilman, lausuessaan saa ikään kuin itse päättää onko minussa henkeä vai ei.”
Kun ajattelen häntä, en ajattele vain yhtä hahmoa, vaan häntä jokaisena vuotena jona olen hänet tuntenut. Näen hänet aina halutessani poikana, mutta voin myös tarkentaa muistissani siihen hetkeen kun hänestä tuli isä ja jokin olennainen hänessä muuttui. Voin tarkastella häntä kuin hän olisi ihmeellinen monitahokas.
Kyllä, minä rakastan häntä yhä. Ehkä sinä olet aina ajatellut että minä tahdoin pois rakkauden kuluttua loppuun, minähän olin se, joka halusi erota. Mutta se ei ole totta. Rakkauteni ei koskaan ehtynyt.
Tapasimme ensimmäisen kerran yliopiston kahvilassa, pöydässä jossa istui muitakin. Oli syksy 1986. Hän oli viettänyt edellisen lukuvuoden vaihto-opiskelijana ja näytti istuvan kavereitteni seurassa.
Niin kuin aina kaikissa paikoissa joissa opiskelijat kokoontuvat yhteen, kahvitauoilla käytiin vimmaisia keskusteluja suuria sanoja pelkäämättä. Jälkeenpäin ajateltuna on suorastaan hellyttävää, että uusi aikakausi odotti kovin lähellä, vain kolmen vuoden päässä, tai viiden, jos suunnattiin katse itään, mutta kukaan ei osannut ennustaa rautaesiripun romahdusta. Tämä ei tarkoittanut sitä, etteikö visioita hämmästyttävästä tulevaisuudesta olisi kursailematta esitetty.
Kun tapasin Theon ensimmäistä kertaa, pöydässä puhuttiin vapaudesta.
Poika jonka nimen olen unohtanut, Seppo, Esa, jotakin, muistan vain että hän oli yhä puolueuskollinen ja sellaisena 80-luvun puolivälissä katoava luonnonvara, esitti juuri tyypillisen mutta omasta mielestään ainutlaatuisen ajatuksen:
– Ei ole olemassakaan mitään vapautta, ei täydellisenä, ei ennen kuin kansa ottaa sen täysin haltuunsa.
Theo kuunteli hymyillen Esa-Paavo-Pekan julistusta, joka ulottui pian jo puolueeseen, sanoi sitten:
– Koko juttu pitäisi ajatella kokonaan uusiksi. En tiedä vielä miten homma pitää kääntää ympäri, mutta jotain on keksittävä.
– Hah! Et tiedä vielä! Seppo-Paavo-Pekka naurahti.
Muistan millaisen levollisen hyväntuulisuuden vallassa Theo esitti ajatuksensa: Vääryys katoaisi maailmasta, köyhyys lakkaisi. Ihmiset alkaisivat kukoistaa yksilöinä ja yhdessä. Miten, kuinka ja milloin tämä tapahtuisi, todennäköisesti aivan uudella tavalla, jota kukaan ei ollut vielä keksinyt ajatella. Kauneimmat ideat käyvät toteen aina yhtäkkiä, Theo sanoi, niin ettei kukaan huomaa muutosta ennen kuin se on jo meneillään.
– Mitä järkeä on elää ellei usko tulevaisuuden suurenmoisuuteen? hän kysyi virnistäen, enkä ollut aivan varma hänen äänensävystään. Pilailiko hän vai oliko tosissaan?
Kauneimmat ideat. Kauneimmat. Niin hän sanoi. Hän vilkaisi minua, olin vain tyttö samassa pöydässä. Katsoin häntä hetken tiiviisti silmiin, sitten katsoin kelloa ja tajusin olevani myöhässä saksankurssilta. Keskustelu päättyi, kukin rymisteli ylös pöydästä ja lähti taholleen. Muistan pohtineeni, mitä tämä Theo oli tarkoittanut kauneimmilla ideoilla ja missä näkisin hänet uudestaan, näkisinkö, ja jos en, olisiko sillä väliä, ehkä ei.
Sitten tulivat syksyn kolmannet tai neljännet juhlat, jatkot jonkun luona Töölössä. Oli jo syyskuun loppupuoli, öisin pakkasta, aamuisin kipeän kirkasta, oli jo jotain puhuttavaa, se luennoitsija on ääliö ja panee fuksityttöjä, oli aikaa avata ikkuna, kääriä tupakka, kiivetä ikkunalaudalle ja lausua tärkeitä tai turhanpäiväisiä sanoja.
Sellaisissa juhlissa meillä oli ensimmäinen yhteinen keskustelumme. Kysyin Theolta Itä-Berliinistä, olin kuullut että hän oli viettänyt vaihto-opiskelijavuotensa siellä. Savolaisena Itä-Berliini tuntui minulle yhtä kuvitteelliselta kuin Abu Dhabi tai New York. Theo hymyili, kertoi että hänen vanhempansa olivat toivoneet hänen hakevan Fulbright-stipendiä Yhdysvaltoihin, mutta hän oli huvin vuoksi laittanut paperit myös Humboldtiin ja tullut hyväksytyksi. Hän huitaisi kädellään ilmaa ikään kuin vähätelläkseen kokemuksiaan. Hain sinne siksi, että isä vihasi koko ajatusta, hän sanoi nauraen. Sitten hän lisäsi: Joidenkuiden pitää keksiä eriskummallinen kapina jos selkeää tapaa ei ole näköpiirissä. Olisin tietenkin voinut alkaa punkkariksi, mutta punk on tuntunut aina minusta niin falskilta. Kaikki se liioiteltu säpinä tämän kaupungin niin helvetin hiljaisilla kaduilla, en tiedä, minulle se on ikävystyttävää pelleilyä, hän sanoi vaikka näytti siltä ettei ollut elämässään ollut koskaan ikävystynyt, vaan aina utelias.
Siinä, ikkunalaudalla, minä näin Theon ensimmäistä kertaa kunnolla. Panin merkille että hänellä oli hyvin kauniit ruskeat silmät joissa tanssi oransseja pisteitä. Ripset olivat niin tuuheat, että näytti kuin hänellä olisi ollut silmämeikkiä. Hänen hiuksensa olivat vaaleammat kuin silmät antoivat olettaa. Farkut ja teepaita, ei sukkia. Kuka hullu kulkee ilman sukkia syyskuussa, ajattelin.
Hän nojasi päätään seinään – asento jossa aina myöhemmin kuvittelin hänet jos kaipasin häntä ja halusin muistaa hänet kohta kohdalta – aivan kuin elämän kokonaiskuva olisi yhtäkkiä valjennut hänelle yksityisenä näkynä ja hänen olisi pitänyt hiukan hengitellä sen kipeyden ja kauneuden edessä.
En muista mistä puhuimme seuraavaksi, mutta muistan että olin varmuuden vuoksi puheissani vihainen: noihin aikoihin vihasin hiukan kaikkea, sillä ajattelin, että viha on kriittisyyden ja kriittisyys älykkyyden korkein muoto. Theo kohotti kulmaansa – vain yhtä, vasenta, tapa jota rakastin silloin ja rakastan yhä – tupakansavun käheyttämille lauseilleni. Hän ei vihannut mitään muuta kuin välinpitämättömyyttä ja älyllistä laiskuutta. Viha on ajanhukkaa, hän sanoi. Vihaajalta on vaadittava perusteluita. On osoitettava vihaajan ensimmäisen argumentin tyhjyys, hän sanoi. Kuvittele sitä, kun jokaiselle argumentille on vaadittu ja saatu perustelut ja väärät on hylätty. Kuvittele sitä, ei idiotismia millään yhteiskuntatasolla. Silkkaa ajattelua alusta loppuun. Minä katsoin hänen huuliaan, hampaitaan. Vaaleanpunaiset, valkoiset. Katosin hetkeksi niihin. Sitten heräsin, sain terävyyteni takaisin:
– Ja sinä olisit sen yhteiskunnan filosofikuningas.
Hän hymähti, yhtäkkiä ujona. Ehkä hän oli nähnyt minun katseeni paljauden.
– Suosisin mieluusti naisia johdossa, hän sanoi katsoen ulos ikkunasta, käänsi sitten katseensa minuun.
Hullunrohkeana, kiihkeänä, lempeänä hän sanoi:
– Johdossa olisi älykäs nainen.
En tiennyt tarkoittiko hän minua, mutta halusin uskoa niin. Häkellyin, niin kuin jotkut kun heitä kutsutaan kauniiksi. Olin jo silloin tyttö joka piti enemmän siitä että minua sanottiin älykkääksi.
Peitin mielihyvän ironiseen piikkiin:
– Ja sinä seuraisit sitä filosofinaista argumentaatiopolkua pitkin sen naisen makuuhuoneeseen.
– Minä seuraan mielelläni jokaista älykästä naista argumentaatiopolulla.
– Joka johtaa makuuhuoneeseen?
– Kohtaaminen ei vaadi makuuhuonetta.
Hän kohotti taas kulmaansa, yhtä. Ehkä rakastuin juuri sillä hetkellä. Myöhemmin kun ajattelin asiaa, tajusin, että kun istuuduimme ikkunalaudalle, en vielä rakastanut, ja kun nousimme ja suljimme ikkunan, palasimme keittiön ovelle, katselimme hiukan hämillämme olohuoneeseen aivan niin kuin pelkäisimme jonkun nähneen meidät ja etsimme muita, jotakuta, edes yhtä sammaltavaa opiskelukaveria joka rikkoisi kohtauksen tiheyden, minä jo rakastin.
Oivalsin tämän vasta vuosien päästä, jonakin hyvin erilaisena hetkenä, lyijynraskaana.
Siinä, ikkunalaudalla, eläessäni oman elämäni ratkaisunhetkiä, minä kuitenkin olin täysin tietämätön käänteestä. Vedin savua henkeen ja aloin yskiä. Hän katsoi kamppailuani huvittuneena.
Kun tokenin, hän sanoi tyynesti:
– Minulla on tiedätkö sellainen olo että me mennään vielä joskus naimisiin.
– Anteeksi mitä?
– Minulla on sellainen olo. Meistä tulee pari.
– Tuo on tavallaan törkeintä mitä minulle on sanottu. Eihän me edes tunneta toisiamme, sanoin äimistyneenä.
– Ei heti, hän sanoi, eikä katsonut minua vaan ovelle.
Talletin mieleeni hänen sivuprofiilinsa.
– Me kokeillaan ensin kaikkia muita. Melkein kaikkia. Ja sitten me rakastutaan ja mennään naimisiin ja saadaan kaksi lasta.
Hän nosti kätensä ilmaan ja teki eleen kuin olisi kehystänyt mielessään väikkyvän valokuvan. Edelleen hän nojasi päätään seinään, utoopikko vailla vertaa. Prinssi. Haaveilija joka ei ollut kohdannut vielä tappioita ja joka siksi osasi odottaa elämältä pelkkiä huimia onnistumisia, yksi toisensa jälkeen.
– On sinulla pokkaa. Siitä sitten vain panemaan.
– Jostakin pitää aloittaa.
Vilkaisin rannekelloa jota minulla ei ollut, enemmän siksi että halusin peittää närkästyksensekaisen hyvilläänoloni kuin siksi että olisin välttämättä halunnut tietää kellonajan.
– Ok, sanoin kyllästyneesti. Olin teinityttöjen kirjoittamattomia sääntöjä seuraten oppinut esittämään nuivaa tilanteissa jotka saivat sydämeni mellastamaan. – Nyt kun meillä on tämä naimasopimus, minusta tuntuu että illan tähtihetki on koettu. Taidanpa siis lähteä kotiin.
Ja me laskeuduimme ikkunalaudalta. Ja me suljimme ikkunan. Ja me menimme olohuoneen ovelle. Ja me löysimme tyhjän huoneen. Ja me olimme hämmentyneitä, niin pakahduksissa lausutuista asioista että meitä melkein pitkästytti kaiken itsestäänselvyys. Kaikki oli sanottu ja luvattu, sovittu, ensimmäisen yhteisen keskustelun aikana! Kaikki oli selvää!
Mutta vielä oli juhlia juhlittavana. Viiniä juotavana. Oli vielä niin paljon muiden ihmisten hymyjä, toisia nimiä meidän välissämme, että ei ollut meidän aikamme.
Seuraavalla viikolla kuulin Seijalta, joka vielä tuolloin oli pelkkä puolituttu kurssikaveri eikä ystävä, että tämä yksi Theo jonka kanssa olin jutellut keittiössä pitkään oli kotiinlähtöni jälkeen suudellut Päiviä mutta lähtenyt Annen kanssa. Olimme tupakalla Senaatintorin laidalla, luennon tauolla. Siristin silmiäni auringossa. Oli kirkasta. Etäältä kuului raitiovaunun kolina. Oli vain vähän huolehdittavaa, jos ollenkaan.
Alussa, ja ehkä myöhemminkin, rakkaus oli meille kilpailu.
Oudon oikun vuoksi me kilpailimme siitä, kumpi onnistui olemaan välinpitämättömämpi toista kohtaan. Theo voitti usein. Hän oli mestari esittämään ettei mikään oikeastaan liikuttanut häntä.
Tiesin että Theo oli rakastumassa minuun ellei jo rakastanut. Tiesin sen katseista joita hän joskus loi väkijoukossa, ei niinkään minuun vaan niihin joiden kanssa juttelin. Ne olivat lyhyitä, paljaita välähdyksiä. Niissä eli pelko siitä että minä olin hylännyt meidän yhteisen, ikkunalaudalla tehdyn sopimuksemme. Noina hetkinä olin valmis menemään hänen luokseen, ottamaan häntä kädestä, nojaamaan päätäni häneen, nousemaan varpailleni, suutelemaan häntä ja sanomaan: lopetetaan tämä pelleily, kaikki on niin itsestään selvää, mennään jonnekin missä saamme olla kahden. Suljetaan ovi perässämme, aloitetaan elämä.
Mutta seuraavassa hetkessä hän jo kääntyi puhuttelemaan vieressään seisovaa tyttöä, hymyili, kosketti kädellään kevyesti tytön hartiaa, kumartui tämän puoleen, kuiskasi jotain. Ja nyt oli minun vuoroni epäillä syyskuista aamuyön sopimustamme.
Kuuntele nyt minua. Kerron hänen puutteistaan ja kulmistaan, teen tiliä hänestä aivan kuin olisin itse rakkaudessa puhdas ja oikeaoppinen.
Ei.
Minun on tarkasteltava myös itseäni. Mitkä ovat minun sokeat kohtani? Ehkä Theo osaisi kertoa niistä, tietenkin. Ja sinä.
Määräilevä? Takertuva? Lapsellisen mustasukkainen, omistushaluinen? Ylihuolehtivainen? Kaikki tunteet itselleen omiva, siis eräänlainen tunteiden totalitaristi, niin kuin Theo joskus jossain riidassa vuosia sitten sanoi? Niin, olenko minä ennen muuta sellainen?
Tuona ensimmäisenä vuonna me yhdessä teimme nuo hullut säännöt, kirjoitimme lait välttämättömistä etäisyyksistä, tauoista, pään kääntämisistä, välinpitämättömyyden teeskentelemisestä ja vastaavasti aina yhtä säännönmukaisesta lähentymisestä. Ja minun on myönnettävä, että niin naurettavia kuin nuo lait olivatkin, ne myös tyydyttivät minua jollain tavalla. Kun oli etääntymisen aika, sonnustauduin hällävälisyyteen, ja kun oli taas uuden lähentymisen aika, avasin käsivarteni, päästin tunteen hulvahtamaan ja myönsin että hyöky tuntui niin väkevältä siksi, että ensin oli taivallettava matka kuin autiomaan halki häntä kohti, että se kuului sopimukseemme: olimme molemmat kääntyneet välillä pois toisistamme jotta voisimme taas kääntyä kohti, juosta, häpeämättä, hulluina, kaipaavina, puutteitamme peittelemättä ja mitään anteeksi pyytämättä.
Sellaista oli meidän rakkautemme ja minä rakastin sitä rakkautta yhtä paljon kuin häntä.
Lähentymiset tapahtuivat aina juhlissa, toisten ihmisten silmien alla. Tarvitsimme väkijoukon, juhlien melun, humalaiset aamuyön tunnit, silmäparit jotka joko näkivät tai eivät nähneet, jotka joko katsoivat äimistyneinä tai kääntyivät häveliäinä tai ehkä lainkaan välittämättä pois kun me jälleen kerran rämmimme pullonkorkkien ja lasinsirujen ja huudahdusten ja yleisen älämölön ja puolivillaisten yhteiskunnallisten syväanalyysien läpi toistemme luo ja sanoimme jotain avaukseksi. Hymyssä suin. Jotain, mitä tahansa, tällaista esimerkiksi:
– No niin.
– Niinpä.
– Oletko seurannut monia argumentaatiopolkuja viime aikoina?
– Tarpeeksi monia. Mutta filosofikuningattaren paikka on ja pysyy vapaana.
– Helvetin hyvä homma.
– Miten niin hyvä?
– Koska onhan meillä se sopimus. Pacta sunt servanda ja niin edelleen.
– Olen aina sulanut naisten edessä jotka puhuvat sängyssä latinaa.
– Hyvä sitten ettemme me ole sängyssä. Pysyt kovana. Et sula minnekään ja sitä rataa.
– Voidaanko jo lopettaa tämä nokkelointi ja häipyä täältä?
– Häipyä minne?
– Minne tahansa, pois täältä.
Tällaisista keskusteluista ja niitä seuranneista öistä kaikki alkoi, minun huoneessani Hämeentiellä, Marimekon lakanoissa. Se alkoi huokauksista jotka olivat niin paljaita että olin yhtäkkiä aivan varma. Se alkoi kuiskauksista huokausten jälkeen.
Me menimme aina minun luokseni, joten Theo oli aina se joka lähti.
Se alkoi, vaikka usein maanantaisin – kun olimme suudelleet eteisessä aamukuudelta sunnuntaiaamuna ja lausuneet joko peittelemättömiä tai viitteellisiä rakkaudentunnustuksia ja kun olin leijaillut sunnuntain läpi pieni onnellinen vuoristorata kohdussani – näin hänet sosiologian perusteissa tai ranskan jatkokurssilla ja hän vain nyökkäsi hymyttä tervehdykseksi.
Se alkoi, vaikka jokaisen kliimaksin ja rakkaudentunnustuksen jälkeen meidän piti sietää itse säätämiämme lakien seuraukset.
Olivatko nuo ajat onnellisia?
Kun muistelen tarkkaan, muistan enemmän epätoivoisia ja yksinäisiä päiviä, syyssunnuntaiaamuja joina vain maleksin kaupungilla, menin Kaivopuistoon, kahlasin punaisten vaahteranlehtien kasoissa, kävelin rantaan, annoin tuulen tuivertaa hiukseni takkuun ja odotin ja kaipasin ja odotin ja kaipasin. Muistan päiviä joina norkoilin yliopistolla tuntikaupalla vain nähdäkseni hänestä vilauksen – joskus näinkin, jonkun muun kanssa, tytön jonka hartioiden ympärille hän kietoi käsivartensa ennen kuin he hävisivät kulman taakse ja minä menin yksin Avikaisen leipomoon, ostin perunapiirakoita ja mehua, menin puistoon, istuin penkille pultsarin viereen, söin piirakat, nuolin rasvaa sormenpäistäni. Toisinaan päivystin Vanhan kuppilassa kunnes Theo saapui paikalle ja tilasi kahvikupillisen, sanoi morjens huomatessaan minut, veti ääliömäisesti kaksi sormea otsalleen niin kuin olisin ollut armeijakaveri, meni toiseen pöytään, jossa häntä tervehdittiin retein elein.
Välillä lähdin kuin kokeeksi juhlista jonkun toisen matkaan, jonkun joka oli aivan hyvä mutta väärä siksi ettei hän ollut Theo. Kävin heidän kanssaan elokuvissa, join olutta baarissa samasta tuopista, suutelin, kävelin käsi kädessä, esitin paria viikon tai kaksi, vaikka koko ajan mielessäni jyskytti toinen nimi.
Minulla oli olo että tulevaisuus olisi maa johon saapuisimme, pian, vaikeuksien jälkeen, pölyisinä, matkasta rasittuneina mutta terveinä ja rakkautta ja luottamusta täynnä.
Vielä oli aikaa odottaa. Vielä oli aikaa epätäydellisyydelle, typerille päähänpinttymille, välinpitämättömyydelle, päänkääntämisille. Kuka suuteli ketä, kuka jäi kenen kanssa tuopille mutta menikin tämän kotiin. Vielä oli aikaa ajatella, että elämä alkaisi myöhemmin kun saapuu jonnekin, sinne, perille, yhdessä.
Nyt ajattelen, että se mitä tunsin tuona vuonna oli onnea nimenomaan kaiken sen valossa, mitä siitä seurasi. Koko tuo ensimmäinen syksy ja sitä seuraava kevät olivat viaton alkusoitto niille vuosille joina meidän onnemme oli painava ja täysi. Täyteyttä kesti viisi vuotta, vuodesta 1987 aina vuoteen 1992.