Aurelia juoksee joka aamu kaksi kertaa Töölönlahden ympäri, karistaa kannoiltaan huolet ja pelot. Niin nytkin. Tänään koko työryhmä on koolla ensimmäistä kertaa.
Ennen juoksulenkkiä Aureliaa jännitti niin että hän vapisi. Nyt hänen on hyvä olla. Hän on kokonainen ja ehjä. Vaimeat endorfiiniraketit singahtelevat hänen ihonsa alla, hän voi miltei tuntea miten välittäjäaineet saavat jonkin häilyvän hänessä kohdalleen. Entä jos kaikki on kemiaa? Niin kuin onkin. Mutta entä jos kaikki on kemiaa niin periaatteellisesti ettei muista totuuksista ole mieltä puhua? Ajatus on sekä lohdullinen että häiritsevä. Rakkaus: dopamiinimyrsky. Viha: adrenaliinimyrsky. Onnellisuus: säännöllisesti toistuva maltillinen endorfiini-ilotulitus.
Aurelia muistaa nähneensä dokumentin iranilaisista nuorista jotka käyttävät huumeita siksi, että se on ainoa ulottuvilla oleva tapa paeta kontrollia: ”Päätäni ne eivät voi vahtia”, sanoi yksi.
Miten pökerryttävä ajatus, ja samalla tuhoisa: pako omien aivojensa syvimpiin kerroksiin. Samassa Aurelia muistaa isän ja isän vankilan. Ei sittenkään. Se välittäjäaineista. Se endorfiinivallankumouksesta. VMP ja hohhoijaa, Aurelia ei jaksaisi ajatella ajatuksiaan. Hän haluaa vain elää ja aistia tämän kaiken.
On kirkas aamupäivä sateisen aamun jälkeen. On koira joka nostaa koipeaan puuta vasten ja jossain lähistöllä kikattava lapsi. On mies joka pyöräilee ohi pyykkipojat puvunhousujensa lahkeissa ja junat jotka kirskuvat raiteillaan. On aamu, ja kahvikoneet rahisevat ja sihisevät kaikkialla – kemiaa tämäkin, kofeiinivaje, mutta vähät siitä – eikä juuri tänä aamuna hyvänolontunteeseen tarvita muuta.
Kaikki järjestyy, Aurelia ajattelee. Ehkäpä hänen ja muidenkin kertakaikkisesti vain käy hyvin.
Puolen tunnin kuluttua he istuvat näyttämöllä ja ohjaaja hengähtää syvään ennen kuin aloittaa. Kun Aurelia katselee ohjaajaa, hän sanoo mielessään Joachim, Joachim, Joachim, ja hänet valtaa tunne kuin hänet olisi kutsuttu käymään peremmälle, sovittamaan omia kipujaan ohjaajan kipuja vasten. Kyllä ne sopivat. Aurelia ei vain tiedä miksi.
– No niin, ohjaaja sanoo ja sipaisee hiuksiaan. – Nyt siis, tuota.
Koko työryhmä on paikalla ensimmäistä kertaa pukusuunnittelijaa ja maskeeraajaa myöten. Avustavat näyttelijät istuvat lavalla huolimattomassa puolikaaressa, kuka polviinsa nojaillen, kuka aitajuoksijan asennossa. Vakituiset ottavat rennommin. He ovat olleet näissä tilanteissa niin monta kertaa että mikään ei hämmästytä heitä. Ohjaaja voisi vaikka riisua vaatteensa ja alkaa imitoida helikopteria peniksellään ja silloinkin veteraanit säilyttäisivät tyyneytensä.
Ohjaaja on valinnut Teklan ja Aurelian lisäksi rooleihin kolme muuta.
Ville, jonka uran nousukiito on viime vuosina ollut hämmästyttävää ja jonka leukaperät voi nähdä miltei jokaisessa uutuuselokuvassa ja monessa mainoksessa, näplää nurkassa puhelintaan. Ville myöntyi tähän rooliin epäilemättä siksi, että saisi takaisin teatterikouluaikojensa intellektuellin leiman. Piritta, joka on kuin viisikymmentäviisivuotias versio Aureliasta – paljon viisaampi tosin, yhä hyvin kaunis, tanssijavartaloinen, käsittämättömän taitava, nerokas suorastaan, mutta ehtymättömän epävarma niin kuin joskus mestarilliset taiteilijat ovat – venyttelee balettitangolla jonka joku on jättänyt lavalle. Aslak mittailee katseellaan ohjaajaa ja näyttää jo valmiiksi kapinoivan, vaikkei ohjaaja ole sanonut vielä mitään. Hän arveluttaa Aureliaa näistä kolmesta eniten. Äkkipikainen eläkeiän kauan sitten ylittänyt Aslak, joka juomatavoistaan huolimatta on hyvässä kunnossa kuin olympiaurheilija. Aslak, joka käveli ovet paukkuen ulos viime vuonna Macbethista ja jonka aatteellinen itsepäisyys on aiheuttanut suuria kärhämiä nuorempien kollegoiden kanssa. Aslakin edessä kriitikot muuttuvat usein kyyhkysiksi, joille Aslak voi jaella teatteritaiteellisia oivalluksiaan kuin leivänmurusia. Aslak osaa kyllä käyttää sydänvertaan luonnostellessaan roolihahmonsa, mutta useimmiten hän ei jostain syystä halua tehdä niin. Aslakin ajatukset teatterin ja yhteiskunnan vuoropuhelusta ovat hänen itsensä mielestä kaikkein parhaiten läpi ajateltuja, mutta vain harvoin, jos koskaan, ne pääsevät esille tässä ahtaassa laitoksessa nimeltä Kansallisteatteri.
Kun Aurelia katsoo Aslakia, hän ajautuu ajattelemaan isää. Jospa vain heräisin huomenna, Aslak tuntuu ajattelevan, ja kaikki ääliöt olisivat kadonneet maapallolta, kaikenlaiset värkkääjät ja tylsimykset ja naiivit runkkarit ja irvileuat ja paskanpuhujat. Jospa vain. Näin Aslak ajattelee, ja Aurelia tietää, että aika ajoin myös isä on ajatellut näin.
Ajatus isästä saa suruvaipat lepattamaan Aurelian silmien takana, niin että hänen on räpyteltävä hetki. Tänään hän menee harjoitusten jälkeen sairaalaan. Hän lupaa itselleen ja isälle: tänään.
Ohjaaja pyytää heidät kaikki istumaan lattialle.
Hän esittelee lavastajan, puvustajan, maskeeraajan sekä video-, ääni- ja valoihmiset. Aurelia tuntee tietenkin heidät kaikki: he ovat tehneet töitä yhdessä viime vuonna, istuneet loputtomia iltoja Kaislassa. Avustavat näyttelijät saavat sanoa nimensä. Muutamia heistä Aurelia ei ole koskaan tavannut. Aurelia näkee heidän katseestaan että he tuntevat hänet.
Lavastaja on iätön heppuli, jonka nimi on tiettävästi Raimo mutta jota kukaan ei sano muuksi kuin lavastajaksi. Lavastaja on raahustanut tämän talon käytävillä tuhat vuotta. Aina samat terveyssandaalit, nenänvartta pitkin valuvat silmälasit, myhäily ja hyräily, ja, jos hoksaa kysyä, viisisataakolmekymmentä anekdoottia teatterin historiasta ja saman verran erikoisia assosiaatioita siitä miten todellisuus voidaan illuusiota apuna käyttäen esittää todempana kuin todellisuus itse. Toisinaan, kun Aurelia juttelee niitä näitä lavastajan kanssa oluttuopin äärellä, hän saa näkymän siihen aikaan kun lavastaja oli lapsi ja ajoi Linnanmäellä vuoristoradassa niin monta kertaa että oksensi. Lavastajan työtapa on yksinkertainen, joskin teatterin vaatiman ryhmätyön kannalta haastava. Hän vain kuuntelee. Viikkokausien ajan hän näyttää harjoituksissa hajamieliseltä, poissaolevalta, niin että joku uusista saattaa epäillä häntä seniiliksi. Kunnes yhtenä päivänä, kahdenkymmenen myhäily- ja päänrapsutteluharjoituksen jälkeen hän toimittaa työryhmän eteen pienoismallin näyttämökuvasta, ja kaikki ovat kuin lekalla lyötyjä: tässä!
– No niin no niin, ohjaaja sanoo taas. – Elikkä, ohjaaja sanoo painokkaasti, itseironisesti.
Aurelia on salaa ylpeä ohjaajasta: Hyvä! Itseironiaa! Kelpo aloitus! Ohjaaja aloittaa näyttämällä työryhmälle samat valokuvat kuin aiemmin Aurelialle. Aurelia vilkuilee vaivihkaa muita. Herääkö kenessäkään tunne, assosiaatio, oivallus?
Kukaan ei näytä liikuttuvan. Kaikki vain katselevat vuoroin Erichiä, Sebastiania, Marieta, Dieteriä ja lopulta Friedaa, Friedaa, Friedaa. Ohjaaja käyttää pitkän puheenvuoron esitelläkseen käsityksiään metaforisuudesta. Iho voi olla muuri, teippi joka vedetään näyttämön poikki voi olla muuri. Muurin mahdollisuutta on pidettävä auki jokaisella tasolla, jokainen pinta voi kääriä sisäänsä totaliteetin.
Tekla nojautuu Aurelian kylkeen ja tuhahtaa hiljaa: Muurisulkeiset, ja lisää lempeimmällä äänellään, hitaasti: V-M-P. Tekla ei halua asettua näyttämölle muurin asemaan pitkin pituuttaan ja antaa muiden näyttelijöiden leipoa itseään. Ohjaaja näyttää kuulevan Teklan sanat mutta ei välitä; hän tietää että Tekla on ironian ja parodian ystävä. Ohjaaja jatkaa tyynesti luentoaan ikipehmeällä baritonillaan.
– Eli ajattelemme ensiksi toistemme välistä etäisyyttä, kokeilemme ihon rajapintaa.
Aurelia ei näe Teklan katsetta, mutta tietää että tämä pyörittelee silmiään. Tekla kuiskaa:
– Vittu mieluummin vaikka esitän cancania madonnarintaliiveissä ja bonoaurinkolaseissa vanerilaatikon päällä ja huudan Freiheit, Freiheit, Freiheit, kun tutkin näitä käsitteitä.
Ohjaaja jatkaa häpeilemättä:
– Näyttämö on vaihtoehtoisten historioiden paikka. Kaikki on liikkeessä. Pääosan esittäjää ei lukita yhteen tiettyyn kantavertauskuvaan.
Ohjaaja pitää pienen tauon ja sanoo sitten painokkaasti:
– Haluaisin, että me ikään kuin laskisimme liikkeelle ennakkokäsityksen vapaudesta, vaikka stereotyyppisenkin. Päästäisimme sen pakoon ja katsoisimme, millaisiin esteisiin se mahdollisesti törmää, jos mihinkään. Näistä törmäyskohdista me löydämme sen mitä haluamme sanoa muurista.
– O ja K, Tekla sanoo huokaisun läpi.
Lavastaja puuttuu nyt ohjaajan puheeseen, kysyy leppoisasti:
– Tilaanko muuten sitä sementtiä? Ihan noin niin kuin faktana että itse kulissihan painaa sitten helposti norsun verran, jos oikeaa sementtiä käytetään. Vai mennäänkö tämä muurihomma pelkästään valoilla ja näillä ihon rajapintajutuilla? Lisäksi sanon jo nyt, että jos piikkilankaa pitää tilata, se kannattaa hoitaa melko heti. Se on yllättävän haluttua tavaraa.
– Ei päätetä sitä vielä, ohjaaja sanoo. – Pidetään homma auki nyt jonkin aikaa, täysin auki.
Aslak yskähtää miehekkäästi ja kysyy, eikö kaikki viime aikojen uutisissa suorastaan huuda tulla osaksi näytelmää. Hän antaa äänensä kumista, liikuttuu omasta liikuttumisestaan niin kuin taitavin populisti.
Ohjaaja katsoo Aslakia pitkään, sanoo sitten ääni värähtämättä, tyynesti, miltei lakonisesti:
– Fiktio on meidän eettinen kannanottomme todellisuuden mielettömyyteen.
Ohjaajan maltillinen torjunta tekee Aslakista yhtäkkiä klovnin. Hän menettää agitaattorinotteensa, tuijottaa ohjaajaa jurona kuin yläasteikäinen.
Tekla huokaisee Aurelian vieressä. Kiista näiden kahden välille on julistettu, ja Tekla antaa huokauksensa kertoa, että asetelma pitkästyttää häntä.
Piritta vilkaisee ensin ohjaajaa ja kääntää katseensa sitten Aslakiin, ikään kuin miettisi kumman puolelle asettuisi. Avustavat näyttelijät alkavat hiukan vääntelehtiä, näyttävät pohtivan onko heidän otettava kantaa asiaan. Ville selailee puhelintaan niin kuin koko hanke ei koskisi häntä alkuunkaan. Aurelia miettii miten Ville on voinut valmistua teatterikoulusta vaikkei ole koskaan irrottautunut lapsuudenperheessä hänelle langenneesta roolista: vetäytymisestä riitatilanteessa, aivan kuin konflikti edustaisi kyllästyttävintä tapaa olla ihminen ja jurottaminen olisi paras argumentti sitä vastaan. Ehkä kaikki ihmiset ovat sellaisia, riippumatta vuosikausien itsetutkiskelusta tai taiteellisesta tarkkanäköisyydestä: tietyissä tilanteissa he löytävät vain yhdenlaisen tavan olla. Pilkallisuus ja välinpitämättömyys tuntuvat olevan Villen kaksi perusmielentilaa. Aurelia ei voi olla ajattelematta Villeä kymmenvuotiaana joka yhden syksyn aikana muuttui luokan johtohahmoksi tajuttuaan ironian ja sarkasmin ehtymättömät mahdollisuudet. Aurelialla on yhtäkkiä edessään Villen tarina, ja hän kuluttaa muutaman sekunnin haaveilemalla Villelle jonkinlaisen vavahduttavan elämänmullistuksen, jonka seurauksena Ville voisi asettua taas yhtä alttiiksi elämälle kuin oli ensimmäisenä koulupäivänään päässään upouusi Mighty Ducks -lippalakki.
Ohjaaja kääntyy ja hieraisee muutaman kerran päkiällään lattiaa kävellessään lavan poikki. Aurelia tallentaa mieleensä kaikki pienet asiat ohjaajassa, pohdintaan kumartuneen ryhdin, kädet farkkujen taskuissa, teepaidan paljastamat ojentajalihakset, niiden terävän kulman käsivarsissa, mustat hiuskiehkurat jotka olivat valahtaneet ohimon yli. Joachim, Aurelia sanoo mielessään ja tietää että sen sanominen, edes ajatuksissa, paiskaa hänet lempeästi mutta vääjäämättömästi aivan toisenlaiseen hetteikköön kuin tämä, limakalvojen rajapinnalle, huokauksien, tahattomien äännähdysten.
Silti: Joachim, Joachim.
Ja tuon nimen mukana toinen nimi, tyttö, joka ylivalottuneissa kuvissa katsoi suoraan Aureliaan: Frieda, Frieda, Frieda.
On outoa miten Friedaa on mahdotonta karistaa kannoiltaan kun kerran on saanut tästä välähdyksen. On outoa, miten ohjaajasta, tämän kaikista eleistä, olemuksesta joka kantaa miehen koko historiaa, väistämättä seuraa Frieda. Frieda kuin haava muistissa, Frieda ja Balatonjärvi, jotakin, mitä?
Mitä?
Nyt kepeyttä. Nyt hattaraa, jäätelöä, kikatusta, aloitettuja mutta kesken jääviä lauseita mut mä olin että, ja se oli että, ja mä siihen että, nyt lörpöttelyä, nyt surkeaa taidepuhetta, pöydälle läikkyvää maitokahvia, juoruja, naurua, jotain muuta kuin nämä elämän suuret teemat. Nyt kahvia joka muuttuu jonkun ehdotuksesta olueksi joka muuttuu jonkun ehdotuksesta jaloviinaksi joka muuttuu tanssiksi joka muuttuu ranskalaisiksi kaikilla mausteilla aamulla kello neljä.
Aurelia ei sittenkään jaksa mennä harjoitusten jälkeen sairaalaan katsomaan isää. Hän haluaa unohtua Teklan kanssa kahvilanpöytään, juoruta siitä kuka sai roolin ja kuka ei, hän haluaa sanoa tuhat kertaa kovaan ääneen VMP ja hän haluaa että se sanotaan hänelle. Hän haluaa hakata pöytää kämmenillään ilman syytä. Hän haluaa kertoa ohjaajasta valikoituja asioita, hän haluaa että Sara ja Niklaskin tulevat, hän haluaa kertoa millainen prinssi ja kusipää ohjaaja on, miltei varmasti, tiettävästi, huhupuheiden perusteella, mutta kumpaa enemmän? Hän haluaa että hänen ystävänsä sanovat sen hänelle: no niin, no niin, tämä tyyppihän on täynnä tiedätte kyllä mitä. Ja tämän lisäksi hän haluaa kertoa vähintään Saralle ohjaajasta toisia asioita, pieniä Joachim-häivähdyksiä. Kenties hän haluaa kertoa tämän myös Teklalle, vaikka se on riskialtista, onhan Tekla mukana produktiossa, mutta ei Niklakselle, sillä hänellä on olo että Niklas saattaisi loukkaantua.
Aurelia soittaa Saralle kun he kävelevät Teklan kanssa poispäin teatterilta ja miettivät minne mennä. Sara voi tulla, hyvä. Sen sijaan Niklas ei pääse, Niklas osoittaa taas mieltään syystä jota ei suostu Aurelialle kertomaan, olkoon sitten niin.
Hetken aikaa heidän takanaan kävelee meluava poikaporukka. Tekla katsahtaa Aureliaa viekkaana. Teklalla on pitkäkestoinen projekti, yritys tavoittaa täydellisen uskottava nuoren pojan puhetyyli. Aina kun sopivia esimerkkejä ilmaantuu lähietäisyydelle, Tekla kuuntelee tarkkaan. Pojat lausuvat melkoisen monta vittua ja saatanaa, viisi kertaa jumalauta jätkä, ja kohtalaisen paljon räppärin nuotilla artikuloitua yhteiskuntakritiikkiä.
Aurelia ei käänny katsomaan minkä näköisiä pojat ovat. Teklakaan ei käänny, hymyilee vain hänen vieressään. He eivät tiedä, haluaisivatko silittää näiden poikien päälakea ja sanoa että menkää kotiin kasvamaan vai haluaisivatko he viedä nämä pojat mukaansa ja näyttää mitä kaikkea muuta vittu voi olla kuin välimerkki.
Tekla sanoo:
– Onko mitään tilannetta jossa tyttö tai nainen sanoisi uskottavasti ”jumalauta jätkä”.
Aurelia täydentää:
– Tai ”kulli”.
Tekla rientää tarkentamaan:
– Seksin aikana kulli käy naisenkin suuhun.
– Tee tuosta huoneentaulu, Aurelia sanoo. – Vaikka sellainen ristipistotyö.
Tekla sanoo:
– Ajattele jos voisi riisuutua kielestään kuin vaatteesta ja pukea ylleen toisenlaisen kielen, ja se kävisi helposti, ja voisi yhtäkkiä olla aivan uskottava poika, sellainen joka sanoo jumalauta jätkä. Antaisin mitä tahansa jos se olisi mahdollista.
– Niinpä, Aurelia sanoo, – niin minäkin. Vaikka samalla hän ajattelee: Se on mahdollista. On.
He päättävät mennä Fazerille koska heillä on juhlava olo. Kahvila on täynnä karjalanpiirakoita jotka lentävät taaperoilta lattialle kuin matkaan lähetetyt tiedustelualukset, mummoja ja jäätelöä, japanilaisia ja heidän muumimatkamuistojaan, kakkujen uhkeutta, tämänpuolisuutta, tätä elämää.
Aurelia ottaa lohivoileivän. Hän haluaisi olla niin kuin turkismummot, haistattaa paskat kunnollisten ihmisten tavoille ja tilata leivän kanssa nelosolutta, mutta epämääräinen pelko luisumisesta kohti suttuista muovipussinkanniskelijaelämää estää häntä ja hän ottaa pienen viinin. Kahvia myös, ja pakollinen leivos, tällä kertaa pähkinäbébé. Tapoihin kuuluu että he päivittelevät kassajonossa sitä ettei heillä olisi varaa, mutta maksavat silti mukisematta.
Tekla aloittaa keskustelun keskeltä lausetta, kysyy millaista oli harjoitella ohjaajan kanssa ne viikot kaksin.
– Te panette, eikö niin, Tekla sanoo sitten.
Aurelia on vähällä pudota polvilleen Teklan suorasukaisuuden edessä.
– Väitätkö että sain tämän roolin niin?
– En minä paheksu, älä rakas huolehdi siitä. Koska minä olisin paheksunut sellaista? Tekla sanoo ja hymyilee lempeästi lupiininpunahuulillaan.
– Emme me ”pane”, jos nyt välttämättä haluat tietää, Aurelia sanoo.
– No, tulette panemaan. Teillä on panoaie, panokatse. Panojännite. Älä väitä vastaan.
– Ok sitten, Aurelia kuulee sanovansa.
Tekla katsoo Aureliaa puntaroiden.
– Älä, Aurelia, sekoita rakkautta ja totuutta keskenään. Älä sekoita rakkautta ja kauneutta. Älä sekoita rakkautta ja surua. Äläkä rakkautta ja puhdistumista.
Aurelia pikemminkin teeskentelee hölmistyneisyyttä kuin on hölmistynyt:
– Miten niin älä sekoita? Eihän ole olemassakaan mitään puhtaita tunteita, tai ehkä jossain huonossa näytelmässä. Muttei koskaan elämässä.
Tekla mutristaa suutaan.
– Äläkä varsinkaan pidä halua tienä johonkin. Halu on pelkkää halua. Älä suostu metaforaksi. Et sinä ole metafora, sinä olet ihminen.
– Mitä sinulla on ihmisten halua vastaan? Aurelia kuulee kysyvänsä. – Entä sitten jos me vaikka panemmekin?
Tekla katsoo Aureliaa arvioivasti, silmät sirrillään.
– Se on niin vitun tyypillistä.
Hahaa, Aurelia ajattelee, nyt hänellä on täydellinen vasta-argumentti, hän voi poimia sen ilmasta kuin terävän veitsen ja singota kohti Teklaa:
– Kenellä voi olla varaa sanoa että halu on tyypillistä? Eikö halu ole pikemminkin kaiken tyypillisyyden ulkopuolella, aina pelkästään halua eikä minkään kaltaista?
Tekla katsahtaa toisaalle, vaihtaa puheenaihetta.
– Vittu en kyllä mitenkään jaksaisi koko talvea nauramatta, jos tästä on tulossa sellainen vakava esitys, Tekla sanoo äänellä joka tekee selväksi ettei vakava ole kehuva määre.
Aurelia rakastaa Teklaa, mutta ei epätoivoisesti eikä ripustautuen niin kuin Saraa, jonka kanssa ystävyys on ollut alusta asti viiltävää ja monimutkaista ja täynnä kiihkeitä riitoja tilanotosta ja anteeksipyyntöjen käsiteanalyyseista ja siitä kuka saa käyttää elävää elämää materiaalinaan ja miten. Hän haluaisi Saran olevan jatkuvasti paikalla peilaamassa jokaista tunnettaan. Niklasta hän rakasti toisella tavoin, sillä tavoin että hän ajatteli hetken aikaa että he tekivät yhdessä matkaa perheeseen, ennen kuin kaikki kävi mahdottomaksi. Mutta Tekla: Aurelia joi joskus Teklan kanssa Galliano-likööriä pullonsuusta aamukuudelta vieraassa meilahtelaiskaksiossa ja esitti kauppakorkeaopiskelijoille pantomiimina talvisodan ratkaisun hetket. Tämän jälkeen he lähtivät karkuun varastettu Galliano mukanaan ja uivat auringon jo noustua Kekkos-monumentissa, ympärillä lempeänviileä toukokuu, loputon toukokuu, koskaan sammumaton toukokuu.
Teatterikouluaikoina Tekla oli hullu ja rietas ja hauska eikä koskaan kateellinen, ei koskaan salakähmäinen, ei koskaan mustasukkainen. Ei silloinkaan kun Aureliasta tuli yhtäkkiä nimi. Tekla on nimi itsekin. Tekla on tehnyt enemmän töitä televisioon kuin Aurelia, ja siksi Tekla on se jolta tullaan kysymään kassajonossa yhteisselfieitä ja pyydetään sanomaan lause tai kaksi sketsihahmoäänellä.
Mutta jonkin oudon oikun vuoksi juuri Aureliasta tuli suurlupaus, se jolle naistenlehtien toimittajat soittelevat, se joka saa kulttuurin etusivun Helsingin Sanomista uuden roolikiinnityksen alla. Miksi? Ei hän ole parempi kuin Tekla. Ehkä hänellä vain on muuntautumiskykyä, kykyä ilmentää kasvoillaan tunteitten pohjavirtoja. Ehkä hän todella ”kantaa katharsista itsessään minne ikinä meneekin”, niin kuin joku ylevämielinen kriitikko joskus sanoi. Niin: tai ehkä kaikki se selittämätön hänessä on hänen mahdollisen hulluutensa tekosia, sen oudon olon joka viime aikoina, isän sanoista asti, tai oikeastaan sitä ennenkin on ollut hänen osanaan.
Tekla tilaa kaakaon, kermavaahtoa päälle ja pinnalle minttusuklaarouhetta. Voiko ottaa kaakaota ja olutta, Tekla kysyy, ja vastaa saman tien itse: kyllä voi!
Koska Tekla on liioittelun ystävä, myös Aurelia ottaa Teklan kanssa käyttöön kaikkein suurimmat eleensä. Aurelia huomaa odottavansa Saraa, tulisipa Sara jo, Saran läsnäolo parantaa heidät aina hyperbolasta, tekee heidät viisaammiksi ja lempeämmiksi, ikään kuin he onnistuisivat vasta Saran tultua paikalle tarkastelemaan elämää sen kaikessa monimutkaisuudessa, näkisivät sen nyanssit, hienovireisen rakastettavuuden.
Ja nyt Sara saapuu, juuri sellaisena kuin Sara aina on, vaalea tukka, suuret oikullisen ruskeat silmät, hiukan hermostuneet eleet, laukussa jokin uutuusnäytelmä jonka ohjaamista Sara harkitsee ehdottavansa pienelle teatterille, ja lempeänhuolestunut perusilme joka herahtaa helposti hymyyn. Sara on niin tuttu, että Aurelia on vähällä laskea kaikki kipunsa heti Saran eteen ja rukoilla tätä tarkastelemaan niitä yhdessä. Kerro ettei mitään hätää ole, kerrotaan se yhdessä toisillemme niin kuin silloin kun meillä oli aikaa pyöräillä kotiin merenrannan kautta ja kiistellä kesäyönä siitä onko se mitä me näemme auringonnousu vai -lasku.
Suru vyöryy Aureliaan yhtäkkiä. Isä piti Sarasta. Hän joutuu pakottamaan ajatuksen preesensiin: isä pitää Sarasta. Sara on aina ollut Aurelian ystävistä isän suosikki, ehkä lukeneisuutensa vuoksi, ehkä kauniiden kasvojensa. Isä ja Sara puhuivat aina Tšehovista. Joskus politiikasta, joskus filosofiasta, usein Platonista, mutta aina Tšehovista.
Sara halaa ensin Aureliaa, kysyy kuiskaten miten Aurelia voi, ja miten isä.
Tekla muistaa Aurelian murheet vasta nyt:
– Ai niin, kauheaa, Tekla sanoo. – En ollenkaan ajatellut.
– Äitisi soitti, muuten, Sara sanoo laittaessaan takkiaan tuolin selkänojalle. – Kuulosti huolestuneelta. Sanoin että sinulla on ollut kiireitä.
Sara kohauttaa siroja olkapäitään, hakee itselleen pienen kuohuviinipullon ja vaniljajäätelöä. Yksi Saran ihanimmista ominaisuuksista: uteliaisuus ilmiöihin. Mitä tapahtuu kun vaniljapallon päälle valuttaa kuplivaa?
Kun Sara on istuutunut ja tekee kiinnostuneena testiään, Aurelialle tulee äkkiarvaamatta kummallinen olo. Aivan kuin joku kaataisi häneen valoa.
Hän ei aivan mahdu ihonsa sisään. Hänen kehoaan kihelmöi. Hän on räjähtämäisillään.
Tai oikeastaan hän ei enää ajattele omia ajatuksiaan päänsä sisällä. Ikään kuin hänet olisi siirretty hetkellisesti pois tieltä tai tilapäisesti arkistoitu ilmatiiviiseen taskuun, pieneen päänsisäiseen lumisadekupoliin.
Mitä minulle tapahtuu, Aurelia ajattelee umpiossaan. Samassa hän tajuaa, että siinä missä hän itse on sulkeutunut jonkinlaiseen lokeroon, hänen muu minuutensa tuntuu oudolla tavalla tietävän mitä toiset ihmiset ajattelevat.
Aurelia on kaikkitietävä. Kerta kaikkiaan: kaikkitietävä. Hän ei tiedä miten se on mahdollista, mutta kaikeksi hämmästyksekseen hän tietää mitä Tekla ajattelee. Hän voi selostaa Teklaa jos haluaa.
Tekla pohtii kuumeisesti sitä, miksi Aurelia ja Sara ovat niin läheisiä, miksi Tekla aina on heidän seurassaan kolmas, poissuljettu; miltei samanaikaisesti, kenties peittääkseen kysymyksensä kipeyden, Tekla ajattelee ettei hänen pitäisi juoda kermavaahtokaakaotaan loppuun, hän on menossa balettitunnille ja näkee reitensä kohta peilissä millimetri millimetriltä. Sitten Tekla ajattelee, että näiden kahden, Saran ja Aurelian, syvä side ja hänen oma ulkopuolisuutensa on seurausta siitä että hän itse on aina hiukan homssuinen ja rönsyilevä ja karkea ja epähuomaavainen. Hän syö liikaa, tämä todella on Teklan johtopäätös. Hän syö liikaa ja ehkä hän siten on määritelmällisesti tyttö joka aina tuoksuu juustonaksuilta, eikä hän tämän nojalla koskaan kelpaa jaloksi ja syvälliseksi naiseksi jollaisia Aurelia ja Sara Teklan mielestä ovat. Tekla ajattelee näin, ja Aurelia tietää Teklan ajattelevan täsmälleen näin, suorastaan kuulee Teklan ajatukset, mutta Tekla ei analysoi ajatuksiaan pidemmälle vaan peittää hankalan tunteensa puhumalla lisää.
Tekla kysyy, tietävätkö muut sen tunteen kun alakuloisena ja sohjoisesti alkanut päivä saa käänteen, vaikkapa vähäpätöisenkin, jotakin mitätöntä, näkee esimerkiksi kuralätäkössä täydellisen pullean mandariinilohkon, ja mieliala muuttuu, ja hetken kuluttua on oikein mietittävä miksi olo on niin onnellinen, mikä etuoikeus elää, mikä riemu, onni, ja sitten muistaa kysyä itseltään onnentunteen syytä ja muistaa mandariininpalan ja tajuaa, että elämä on sarja huolimattomuuksissa itselle luuloteltuja mutta yhtä kaikki kokijalleen todellisia mielialoja joilla on vain vähän tekemistä todellisen elämäntilanteen kanssa. Kaikki nyökyttelevät, vaikka Aurelia ei voi ajatella muuta kuin kaikkitietävää oloaan. Tekla jatkaa: Ja entäpä se mielipaha, jota ihminen tuntee mennessään vessaan ja kohdatessaan puhtaan posliinin sijaan edellisen kävijän paskarannut. Se pahastumisen ja nolouden yhteenkietouma, kun tajuaa, ettei mitenkään voi antaa seuraavan vuorollaan luulla paskaa edellisen kävijän tekosiksi. Ja siinä harjaillessaan pönttöä tajuaa käyttävänsä elämänsä arvokkaita sekunteja tähän toimeen pelkän epämääräisen kohteliaisuuden vuoksi, vihaa itseään ja kuitenkin armahtaa, sillä on myös se joka ilahtuu äkkiarvaamattomasta mandariininpalasta lätäkössä.
Sara nauraa Teklalle, ja myös Aurelia nauraa Teklalle, vaikka todellisuudessa häntä ei naurata. Häntä hirvittää. Onko hän sairas? Miksi hän yhtäkkiä tietää kaiken, kuulee kaiken, näkee kaiken? Kykeneekö hän lukemaan myös Saraa kuin kirjaa, kuuntelemaan tämän ajatuksia kuin musiikkia?
Kykenee hän.
Sara ajattelee että Aurelia on rakas mutta raskas ystävä, että juuri nyt hän ei aivan jaksaisi Aurelian luuloteltua taiteellista kärsimystä ja pääroolin tuomaa vainoharhaisuutta; Sara ajattelee että on hyvä, ettei hän ole itse millään tavalla mukana produktiossa ja että kunpa vain Aurelialla olisi rohkeutta soittaa äidilleen ja käsitellä asiat niin kuin normaalit ihmiset tekevät, puhumalla, kenties riitelemällä, mutta suostumalla keskusteluyhteyteen. Kiinnostava aihe, itse asiassa, Sara ajattelee: Naisruumis näyttämönä – mimeettinen pakkoajattelu. Mikä teatteri voisi olla kiinnostunut tällaisesta lähestymistavasta, Sara kysyy itseltään. Aurelia kuulee Saran ajattelevan näin, poimii Saran pohdinnat ilmasta Saran pään yläpuolelta.
Kauheaa! Julmaa! Varsinkin, kun Sara kaiken aikaa katsoo Aureliaa niin kuin aina, silmät tulvillaan tuttua hymyä.
Paitsi että nyt Aurelia tietää Saran ajattelevan hiukan huolissaan, pitäisikö uskaltaa kysyä mikä Aurelialla oikein on, sillä Sarasta Aurelia näyttää kauhistuneelta, ikään kuin olisi jonkinlaisen kohtauksen vallassa, jonka vain vaivoin saa salattua.
Apua, Aurelia ajattelee omassa päänsisäisessä miniatyyrilumisadekupolissaan: Sara näkee tämän, tämä on siis totta!
On esitettävä normaalia. On näyteltävä itseään puhumassa tavallisuuksia. Niin Aurelia tekee ja onnistuu istumaan aloillaan. Vähitellen kaikkitietävä olo kaikkoaa. Se haalistuu henkäys henkäykseltä ja lause lauseelta, ja Aurelia muuttuu taas itsekseen.
Kun he ovat juoneet viininsä ja kahvinsa ja oluensa ja kaakaonsa ja kertoneet toisilleen vähäpätöisiä asioita ja tärkeitä asioita, Tekla ja Sara nousevat lähteäkseen. Aurelia haluaisi sanoa Saralle jotain, rukoilla tätä kävelemään yhtä matkaa. Hän haluaisi kertoa että tietää Saran ajatuksista, hän haluaisi selittää, että jollain tapaa hän on varma ettei hänen pidä soittaa äidille, että hänen on löydettävä itse omat vastauksensa. Hän haluaisi kertoa että häntä pelottaa. Hän ei haluaisi jäädä yksin. Mutta Sara on menossa elokuviin. Teklalla on balettitunti. Olut ja grand jeté, kas siinä pari, Tekla sanoo ja kääriytyy suureen huiviinsa.
Kahvilan ulkopuolella on jo syyspimeä. He halaavat toisiaan. Tekla kääntyy ja he jäävät hetkeksi Saran kanssa kaksin.
– Onko kaikki hyvin? Sara kysyy Aurelialta lempeästi, saramaisesti.
Aurelia ei enää tiedä mitä Sara ajattelee. Ehkä Sara todella vain haluaa tietää, onko Aurelia kunnossa. Hän kuulee selittävänsä jotain paineista, sanoo menevänsä ehkä vielä sairaalaan katsomaan isää. Hän kertoo Saralle että lääkärit ovat varovasti ehdottaneet isän siirtämistä pois tehohoidosta. Se tarkoittaa saattohoitoa. Tällainenkin tunne on olemassa, hän huomaa ikään kuin kehuskelevansa tragedialla: tilanne on näin vakava, mitään ei ole tehtävissä.
He halaavat taas, Sara sanoo että Aurelia voi koska tahansa soittaa hänelle. Sara kääntyy, menee. Aurelia katsoo Saran selkää ja kaipaa kipeästi niitä aikoja, kun he viettivät Orionissa koko sunnuntaipäivän ja näkivät kaikki tarjolla olleet Kiešlowskit.
Aurelia kävelee kohti Aleksanterinkatua onttona ja epäkohdistuneena, katsoo taakseen vasta puiston laidalla. Ei ketään. Miksi hänellä silti on olo kuin joku seuraisi häntä? Kaiken aikaa. Joku tai jokin. Hänen kintereillään. Se leijailee ilmassa Aurelian ympärillä, ja jos hän kuulostelee sitä, esittää sille kysymyksiä, hän voi kuulla miten se vastaa. Se vastaa yksittäisillä sanoilla, lyhyillä lauseilla, päähänpälkähdyksillä joita on vaikea erottaa ajatuksista tai muistoista muutoin kuin vierauden nojalla: nämä eivät ole minun.
Aurelia tietää, ettei hän itse ajattele näitä ajatuksia. Hänessä ajatellaan. Tai jopa: hänelle ajatellaan.