Luku 19

 
 

Urmas ja Rampe istuivat palaverissa synkin mielin. He olivat menettäneet kaksi miestä sairaalaan. Helsingistä oli tullut epämiellyttävän suorasukainen nootti, jossa annettiin ymmärtää, että aika alkoi käydä vähiin. Siellä oltiin huolestuneita asioiden samasta käänteestä ja vaadittiin välittömiä ja tehokkaita toimia.

– Perkeleen Styranki! manaili Rampe. – Minun pinna alkaa palaa. Se pitää kylmästi raivata pois tieltä.

– Ei minullakaan mitään helliä tunteita sitä kohtaan ole, myönteli Urmas. – Mutta on se sentään pitkäaikainen tuttava. Eikö meidän pitäisi vielä koettaa muita konsteja?

– Tilanne on nyt sellainen, että Styranki tai me. Minulla on semmoinen tutina luissa, että jos me ei edistytä pikaisesti tässä asiassa, niin meille itselle käy huonosti.

– Niinhän se taitaa olla, myönteli Urmas. – Ei tässä auta ruveta tunteilemaan. Henki pois vaan! Ja nyt kun tuomio on langetettu, niin sitten on vain päätettävä, että miten se pannaan täytäntöön.

– Pistetään pommi sen autoon, ehdotti Rampe.
– Järjestetään sille komea lähtö.

– Ai niin kuin vanhaan hyvään aikaan?

– Vanha konsti on parempi kuin pussillinen uusia.

– Hyvä ajatus, myönteli Urmas. – Pannaan Teukka asialle! Se on vanha pommimies ja pystyy järjestämään homman.

Teukka valmistautui huolellisesti tehtävään. Hän tarkkaili yön ajan liikettä Tuonelan takapihalla, missä Styranki piti autoaan. Se oli jonkinlaisessa katoksessa aivan takaoven vieressä. Muutama henkilökuntaan kuuluva kävi aika ajoin takapihalla tupakalla, mutta muuten oli rauhallista.

Sulkemisajan jälkeen Teukka odotteli vielä puolisen tuntia, että henkilökunta ehti poistua. Aamu oli jo valjennut, mutta se ei vaikeuttanut hänen työtänsä. Katos, jossa Styrankin auto oli parkissa, antoi sopivasti suojaa, kun Teukka ahtautui selälleen Mersun takapään alle. Siinä oli pieniä vaikeuksia, sillä hän oli tukeva mies ja Mersun maavara matala.

Teukka avasi nahkaisen laukun ja alkoi asetella työkaluja vierelleen. Hän teki sen kiirettä pitämättä ja asetteli välineet siistiin riviin. Hän oli aina tarkka siitä, että vehkeet olivat hyvässä järjestyksessä. Silloin niitä ei tarvinnut haeskella ympäriinsä ja työ edistyi ripeästi.

Teukka kaivoi laukusta esille pötkön muoviräjähdettä ja alkoi muotoilla sitä sijoitettavaksi bensatankin ja korin väliin jäävään ahtaaseen koloon. Hän paineli räjähteen huolellisesti paikoilleen ja varmisti vielä, että se ei putoaisi ennen aikojaan. Sitten hän siirtyi hieman sivummalle ja alkoi rakennella sytytysmekanismia takaiskunvaimentajan ympärille.

Tämä oli tehtävän vaativin osa. Kaksi anturia piti asentaa siten, että ne koskettaisivat toisiaan iskunvaimentajan painuessa lähes pohjaan. Silloin virtapiiri yhdistyisi ja laukaisisi räjähteen. Anturien väli piti säätää sellaiseksi, että pommi ei laukeaisi liian herkästi.

Teukka oli ammattimies pommien rakentelussa ja uskoi kykyihinsä.

Hän oli kaivelemassa sytytysnallia laukustaan, kun Tuonelan takaovi aukesi. Kuka sieltä nyt? Tulija napsautti kaukosäätimellä Mersun ovet auki ja käveli auton viereen.

Kengistä päätellen tulija oli mies. Ei kai se meinaa lähteä ajamaan? Teukka pidätteli hengitystä. Hän lähetti muutaman vähemmän ystävällisen ajatuksen tulijan suuntaan, ikään kuin olisi siten yrittänyt karkottaa tämän.

Mutta eivät auttaneet Teukan loitsut, vaan mies avasi oven ja istuutui autoon. Mersun iskunvaimentajat antoivat sen verran periksi, että Teukan elintila auton alla kävi entistä ahtaammaksi. Hän pelästyi pahasti. Jos se nyt lähtee ajamaan, niin sehän möyhentää hänet! Sitten hän kuuli selvästi, miten mies sovitteli avainta virtalukkoon. Se meinaa lähteä liikkeelle? Paniikki valtasi Teukan. Hän yritti päästä pois auton alta, mutta tila oli liian ahdas. Paniikki huononsi hänen mahdollisuuksiaan, sillä kun hän yritti kääntyä ympäri, juuttui hän entistä pahemmin auton alle.

Auto käynnistyi ja Teukka oli varma, että se on menoa nyt. Moottori kävi tyhjäkäynnillä ja kylkeä vasten painautunut pakoputki alkoi lämmetä. Mies paineli kaasua muutaman kerran, niin että moottorin kierrokset nousivat ylärajoille. Piruako se tuolla tavalla rynnätti? Teukka oli jo avannut suunsa huutaakseen, kun moottori sammutettiin. Sitten mies nousi autosta, sulki ovet ja häipyi takaovesta Tuonelaan.

Teukka makasi pitkän tovin paikoillaan auton alla ja antoi hengityksensä tasaantua. Hikeä pukkasi pintaan. Mikähän yöllinen tarkastustoimenpide äskeinen mahtoi olla? Onneksi hän oli selvinnyt siitä ehjin nahoin.

Hän keskittyi viimeistelemään pommin ja yhdisti muoviräjähteeseen upottamansa nallin päällystetyillä kuparilangoilla iskunvaimentajassa oleviin antureihin ja pieneen alkaliparistoon. Lopuksi hän teippasi johdot huolellisesti pohjaan kiinni, etteivät jääneet roikkumaan. Hän loi vielä viimeisen kriittisen silmäyksen aikaansaannokseensa ja varmisti, että kaikki oli kohdallaan, ennen kuin raahautui pois auton alta.

Teukka keräsi työkalut laukkuun ja vilkaisi Mersua päällisin puolin. Hän tuumi, että oli sääli tuhota noin tyylikäs auto. Kenenkähän kulkupeli se mahtoi olla? No joka tapauksessa sen omistajaa odotti epämiellyttävä yllätys. Teukka oli varma, ettei tämä ehtisi edes tajuta, kun pommi hajottaisi sekunnin murto-osassa auton ja kuskin taivaan tuuliin. Mutta sehän ei oikeastaan hänelle kuulunut. Hän oli työnsä tehnyt.

 
 

Numminen meni aamulla Styrankin puheille ja kertoi Mersussa olevan jotakin häikkää. – Siinä palaa varoitusvalo. Se pitäisi viedä huoltoon.

– Eihän siinä eilen ollut mitään? ihmetteli Styranki.

– Kyllä minä sen eilen huomasin, mutta ajattelin, että ehkä se olisi tietojärjestelmän antama väärä hälytys. Minä kävin yöllä tarkistamassa ja kyllä se varoitus siellä edelleen näkyi.

– No käytä se huollossa! Minä en tarvitse tänään sitä, sanoi Styranki ja ojensi Mersun avaimet Nummiselle.

Numminen otti Mersun katoksesta ja ajoi Vesijärvenkadulle. Suojatien kohdalla katuun oli kaivettu kaapelityön takia monttu ja sen yli oli viritetty metallinen silta. Numminen lähestyi siltaa varovasti, sillä se muodosti melkoisen makkaran montun kohdalle. Mersu niiasi kevyesti etupyörien noustessa sillalle ja Numminen miltei pysäytti vauhdin.

Teukan asentamat pommin anturit olivat takaiskarissa, eivätkä reagoineet vielä mitenkään. Numminen jatkoi varovasti eteenpäin peläten pohjan karahtavan milloin tahansa kiinni. Takapyörät nousivat sillalle ja iskunvaimentimet ottivat töyssyn vastaan. Antureiden kärjet melkein hipaisivat toisiaan, mutta pommin virtapiiri ei kuitenkaan yhdistynyt.

Numminen ryömitti varovasti mateluvauhdilla eteenpäin. Takapyörät lähestyivät sillalta asfaltille laskevaa ramppia. Pudotusta ei olisi paljoa, mutta täysi tankki voimistaisi sen vaikutusta. Jos iskarit antaisivat tarpeeksi periksi, niin se olisi Nummisen menoa.

Mersu hytkähti pyörien pudottua rampilta, mutta iskunvaimentajat olivat niin hyvässä kunnossa, etteivät ne päässeet iskemään pohjaan. Matkaa jatkui reipasta vauhtia Vesijärvenkatua pitkin Uudenmaankadulle ja vihreässä aallossa Launeen markettien ohi.

Mega-auton pihassa Numminen hyppäsi Mersusta ja kiikutti avaimet huollosta vastaavalle työnjohtajalle. Hän selitti, mikä Mersua vaivasi. Työnjohtaja kehotti Nummista siirtymään kahvilan puolelle ja juomaan pullakahvit huollon piikkiin sillä aikaa kun Mersua testattaisiin.

Tuskin Numminen oli ehtinyt kahvikuppinsa puoliväliin, kun työnjohtaja säntäsi kahvioon. – Tulkaa katsomaan, mitä me teidän Mersustanne löysimme! pyysi hän hätäisen tuntuisena.

– No mikä siinä nyt niin pahasti vialla on? ihmetteli Numminen kiirehtiessään työnjohtajan perään.

Mersu oli nostettu huoltohallissa nosturilla ylös ja joukko haalaripukuisia miehiä tarkasteli sen pohjaa.

– Tuolla se on, sanoi työnjohtaja ja osoitti takaiskunvaimenninta. – Katsokaa!

Numminen kumartui auton alle ja näki Teukan asentamat ripustukset. Hän tajusi hetkessä, mitä ne olivat.

– Sehän on pommi! huudahti Numminen ja kalpeni pelästyksestä.

– Teillä taitaa olla joku, joka vihaa teitä todella verisesti, totesi työnjohtaja. – On suoranainen ihme, ettei se lauennut tänne ajaessanne. Nuo laukaisulaitteen anturit on asennettu niin, että yksikin isompi kuoppa olisi saanut ne koskettamaan toisiaan ja se olisi ollut menoa se.

Numminen tunsi pelon väreiden kulkevan lävitseen. Kuka oli tämän takana? Hän oivalsi, ettei pommi ollut asetettu henkilökohtaisesti häntä varten, vaan kohteena oli mitä ilmeisimmin Styranki. Huomio ei kuitenkaan helpottanut yhtään hänen oloaan. Hän itse olisi autoa joka tapauksessa ajanut. Nyt tämä homma alkoi käydä jo hengenvaaralliseksi.

– Nyt minä allekirjoitan sen, että varovainen ajotapa säästää ihmishenkiä, tuumi ensisäikähdyksestä toipunut Numminen. – Minulla ei ole hajuakaan kuka sen on sinne asentanut, mutta pois se on otettava.

– Menkää kauemmaksi! kehotti työnjohtaja. – Minä teen sen vaarattomaksi.

Numminen siirtyi huoltomiesten mukana viereiseen halliin ja kurkisti ovelta, kun työnjohtaja hääri Mersun alla. Hän veti nallin varovasti muoviräjähteestä ulos ja kääri laukaisulaitteen johdot käteensä. Erityisen varovainen hän oli anturien päiden kanssa, etteivät ne päässeet koskettamaan toisiansa ja räjäyttämään nallia.

– Vaara ohi! kuulutti työnjohtaja. – Jos tuollainen määrä Semtexiä olisi räjähtänyt tien päällä, niin Destia olisi saanut ison montun täytettäväkseen.

– Semtexiä? ihmetteli Numminen.

– Se on terroristien yleisesti käyttämä räjähdysaine, selitti työnjohtaja. – Minä tutustuin näihin aineisiin pioneerina armeijassa.

– Miten se saadaan irrotettua tuolta ahtaasta välistä? kyseli Numminen.

– Vedetään se vaan pois sieltä. Ei se ilman nallia räjähdä, selitti työnjohtaja ja alkoi irrotella muovailuvahan kaltaista räjähdettä.

– Olen minä lukenut, että näissä nykyaikaisissa loistoautoissa on kaiken maailman viat ilmoittavat laitteet, mutta en minä olisi uskonut, että ne tällaisestakin vaarasta hälyttävät, tuumaili Numminen.

– Varsinainen vika oli luistonestojärjestelmän anturissa, ja se on nyt korjattu, kertoi työnjohtaja. – Kaikenlaisiin vikoihin olen minäkin työurani aikana törmännyt, mutta ensimmäisen kerran jouduin purkamaan autosta pommin. Tässä on osat todistusaineistoksi, sanoi työnjohtaja ja ojensi pienen pahvilaatikon Nummiselle.

 
 

Ajaessaan takaisin Tuonelaa kohti oli Nummisella vitsit vähissä. Häntä puistatti vieläkin mahdollisuus, että pommi olisi räjähtänyt. Hänet olisi saanut kerätä pieninä palasina pientareelta. Hyi hitto! Styrankilla täytyi olla pahasti tuskastuneita vihamiehiä, kun olivat turvautuneet näin radikaaliin temppuun.

Nummista alkoi kaduttaa, että oli sekaantunut koko juttuun. Hän päätti ottaa Ramiin yhteyden ja keskustella asiat uudelleen läpi. Ei se juttu niin tärkeä ollut, että sen vuoksi kannattaisi saattaa henkensä tällaiseen vaaraan.

– Sinun ystäväsi lähettivät lämpimät terveiset, sanoi Numminen ja ojensi pommilaatikon Styrankille. Tämä käänteli laatikkoa ihmeissään ja avasi sen sitten.

– Tässähän on pommin ainekset! huudahti hän ja sysäsi laatikon pöydälle ikään kuin olisi pelännyt sen voivan räjähtää käsissä.

– Aivan oikein. Se oli sijoitettu siististi Mersun alustaan.

– Meinaatko…? Meinaatko sinä, että sillä oli tarkoitus räjäyttää Mersu ja minut?

– Tuskinpa se oli tarkoitettu pelkästään minulle. Minusta tuntuu, että sinulla on meistä kahdesta huomattavasti äkäisempiä vihamiehiä.

– Taidat olla oikeassa, sanoi Styranki mietteissään. – Minä tiedän kuka tämän takana on. Minä olen odottanut jo niiden reaktiota.

– Eihän nämä niiden terveiset kovin ystävälliset olleet. Mutta kuka on näin pahasti suuttunut sinuun?

– Mafia! paljasti Styranki ykskantaan. – Ne otti nokkiinsa, kun minä lopetin huumeiden ostot niiltä. Ne luulee voivansa määrätä täällä kaikesta, mutta siinä ne erehtyy.

Styranki hiljentyi hetkeksi puntaroimaan tilannetta. Mafia oli siis valinnut kovat keinot. Nyt ei auttanut jäädä odotteleman niiden seuraavaa siirtoa, vaan käydä röyhkeästi hyökkäykseen.

– Pannaan kova kovaa vastaan! uhosi Styranki.
– Annetaan niiden maistaa omaa lääkettään. Pannaan pommi kierrätykseen. Minä pistän pojat asialle.