7
Coventryn ja Lontoon välinen juna 1938
Seitsemäntoistavuotiaana Dorothy Smitham varmistui siitä, että hänet oli varastettu lapsena. Se oli ainoa selitys. Totuus välähti hänen päähänsä kristallinkirkkaana lauantaiaamuna yhdentoista aikaan, kun hän katseli, kuinka hänen isänsä pyöritteli lyijykynää sormissaan, lipaisi hitaasti kielellä alahuultaan ja merkitsi sitten muistiin pieneen mustaan tilikirjaansa tarkalleen sen summan, jonka oli maksanut taksinkuljettajalle, jotta tämä kuljettaisi perheen (3 shillinkiä ja 5 pennyä) ja heidän matka-arkkunsa (3 pennyn lisämaksu) asemalle. Kirjanpito veisi todennäköisesti suuren osan isän ajasta, kun perhe viettäisi lomaa Bournemouthissa, ja Coventryyn paluun jälkeen seuraisi rattoisa ilta, joka vietettäisiin koko perheen vastahakoisin voimin analysoimalla kirjanpidon yksityiskohtia. Kuluista laadittaisiin taulukoita, niitä vertailtaisiin edellisen vuoden tuloksiin (aina kymmenen vuoden takaisiin asti, jos hyvin kävisi) ja tuloksia luvattaisiin parantaa seuraavalla kerralla. Virkistyneenä tästä jokavuotisesta lepotauosta isä palaisi kirjanpitäjän työhönsä ja tekisi taas yhtä mittaa vuoden työtä polkupyörätehdas H. G. Walker Ltd:n palveluksessa.
Dollyn äiti istui junanvaunun nurkassa ja taputteli sieraimiaan puuvillanenäliinalla. Se oli vaivihkainen ele, nenäliinakin oli enimmäkseen käden kätkössä, ja äiti vilkaisi välillä kainosti aviomiestään varmistuakseen, ettei tätä ollut häiritty ja että tämä rypisteli edelleen otsaansa tuiman mielihyvän vallassa tilikirjaansa tarkastellessaan. Kukaan muu kuin Janice Smitham ei onnistunut yhtä ällistyttävän säännöllisesti vilustumaan täsmälleen jokavuotisen kesäloman aattona. Tämä säännönmukaisuus oli melkein ihailtavaa, ja Dolly olisi ehkä voinut tehdä kunniaa äidin uskollisuudelle tapojaan kohtaan, ellei äiti olisi niiskuttanut niin nöyrän anteeksipyytävästi. Dollyn teki mieli puhkaista korviensa tärykalvot isän teroitetulla lyijykynällä. Äiti viettäisi vuosittaiset kaksi viikkoaan meren rannalla samalla lailla kuin ennenkin: hän piti huolen siitä, että isä tunsi olevansa hiekkalinnan kuningas, touhotti Dollyn uimapuvun leikkauksesta ja tuskaili, mahtoiko Cuthbert ystävystyä ”oikeanlaisten poikien” kanssa.
Vanha kunnon Cuthbert-parka. Hän oli ollut ihastuttava pikkuvauva, kikattanut, hymyillyt ikenillään ja itkenyt imartelevasti aina kun Dolly lähti huoneesta. Mitä vanhemmaksi Cuthbert tuli ja mitä enemmän hän kasvoi, sitä selvemmäksi kaikille kävi, että Cuthbertin kohtalo oli sinetöity: hänestä oli tulossa Arthur Smithamin kaksoisolento. Ikävä kyllä se tarkoitti, että Dolly ja Cuthbert eivät keskinäisestä kiintymyksestään huolimatta voineet mitenkään olla samaa lihaa ja verta, ja herätti kysymyksen: Ketkä olivat Dollyn todelliset vanhemmat ja kuinka hän oikein oli joutunut tähän säälittävään pikku ihmisjoukkoon?
Olivatko hänen vanhempansa sirkuslaisia? Näyttävä nuorallatanssijapariskunta. Kyllä se oli mahdollista. Dolly vilkaisi sääriään, jotka olivat pitkät ja hoikat. Hän oli aina ollut hyvä urheilussa. Urheilunopettaja Anthony valitsi Dollyn joka vuosi koulun edustusjoukkueeseen, ja kun Dolly ja Caitlin käärivät Caitlinin äidin salin maton rullalle ja panivat levysoittimeen Louis Armstrongia, Dolly oli varma, ettei ollut pelkkää kuvittelua sanoa olevansa parempi tanssija heistä kahdesta. Kas noin – Dolly pani sääret ristiin ja silitti hamettaan – luonnollista sulokkuutta. Se todisti kaiken melkein kiistämättömästi.
”Isä, saanko asemalla makeisen?”
”Miten niin?”
”Siitä aseman pienestä kaupasta.”
”Enpä tiedä, Cuthbert.”
”Mutta isä...”
”Pitää noudattaa budjettia.”
”Mutta äiti sanoi...”
”Hiljaa nyt, Cuthbert. Isä tietää parhaiten.”
Dolly käänsi huomionsa ulkopuolella ohitse kiitäviin peltoihin. Sirkuslaisia luultavasti. Paljetteja ja strassikoristeita ja yömyöhään valvomista isossa teltassa, joka tyhjänäkin oli edelleen täynnä illan lumoutuneen yleisön kollektiivista ihmetystä ja ihailua. Tenhovoimaa, jännitystä, romantiikkaa, niin, se oli paljon enemmän hänen tyyliään.
Niin lumovoimainen alkuperä selittäisi myös vanhempien raivokkaat moitteet aina kun Dollyn käytös uhkasi ”herättää huomiota”. ”Ihmiset tuijottavat”, äiti sihisi, jos hameenhelma oli liian korkealla, jos Dolly nauroi liian kovaa tai jos huulipuna oli liian punaista. ”Ihmiset kääntyvät katsomaan sinua. Kyllähän sinä tiedät mitä mieltä isä on.” Sen Dolly tosiaan tiesi. Isällä oli tapana muistuttaa heitä usein siitä, että omena ei pudonnut kauas puusta, ja siksi isä varmaankin oli elänyt alituisessa pelossa, että boheemisuus jonakin päivänä tunkeutuisi kuin pilaantunut hedelmä sen säädyllisyyden kuoren läpi, jonka isä ja äiti olivat niin huolellisesti rakentaneet kaappaamansa pienen tyttären ympärille.
Dolly otti taskussaan olevasta pussista salaa piparminttumakeisen, työnsi sen kielellä poskeensa ja nojasi päätään ikkunaan. Oli aika vaikeaa miettiä, miten kaappaus oli toteutettu. Vaikka hän kuinka käänteli kysymystä mielessään, Arthur ja Janice Smitham eivät kerta kaikkiaan olleet lapsenryöstäjätyyppiä. Oli suorastaan mahdotonta kuvitella heitä hiipimässä kohti yksin vaunuihin jätettyä vauvaa ja kaappaamassa nukkuvan lapsen mukaansa. Lapsenryöstäjät kaappasivat lapsia siksi, että he halusivat lasta kiihkeästi joko ahneudesta tai muusta syystä. Arthur Smitham puolestaan oli sitä mieltä, että kaikkinainen kiihko ja kiihkeys pitäisi poistaa paitsi englantilaisten mielestä myös englannin kielen sanakirjasta, ja saman tien voisi hankkiutua eroon ”halustakin”. Olisiko Arthur lähtenyt sirkukseen? Sehän haiskahti tarpeettomalta huvittelulta.
Oli paljon todennäköisempää – piparminttumakeinen halkesi kahtia – että Dolly oli löytynyt ulko-ovelta ja että hänet oli saattanut Smithamien laumaan velvollisuudentunto pikemminkin kuin halu.
Dolly nojasi istuimensa selkänojaan ja sulki silmänsä. Hän näki kaiken selvästi. Salatun raskauden, sirkustirehtöörin uhkaukset, sirkuksen saapumisen Coventryyn. Vähän aikaa nuoripari ponnisteli urhoollisesti eteenpäin ja kasvatti lasta rakkauden ja toivon voimalla, mutta kun työtä ei ikävä kyllä löytynyt (nuorallatanssijoille ei ollut tarjolla kovin paljon työpaikkoja) eivätkä rahat riittäneet ruokaan, epätoivo sai nuoret valtaansa. Eräänä iltana he kulkivat kaupungin keskustan halki. Vauva oli niin heikko ettei jaksanut edes itkeä. Yksi taloista kiinnitti heidän huomionsa. Ulkoportaat olivat puhtaammat ja kiiltävämmät kuin muissa taloissa, sisällä paloi valo ja ovenraosta leijaili Janice Smithamin (herkullisen, se oli pakko myöntää) lihapadan täyteläinen tuoksu. He tiesivät, mitä oli tehtävä...
”Mutta kun minä en pysty pidättelemään. En millään!”
Dolly raotti toista silmää sen verran, että näki veljensä hypähtelevän jalalta toiselle keskellä vaunun käytävää.
”Älähän nyt, Cuthbert, olemme melkein...”
”Mutta kun minun pitää päästä nyt heti!”
Dolly sulki silmänsä uudestaan entistä tiukemmin. Totta se oli – tosin ei se kohta traagisen kohtalon kokeneesta nuorestaparista, ei hän sitä sentään tosissaan uskonut – mutta se oli totta, että hän oli erilainen kuin muut perheenjäsenet. Hän oli aina tuntenut olevansa erilainen, ikään kuin hän olisi jotenkin elävämpi kuin muut ihmiset, ja hänestä tuntui, että maailmalla tai kohtalolla tai miksi sitä nyt sanoikin, oli hänen varalleen suuria suunnitelmia. Nyt hänellä oli siitä todisteetkin, oikein tieteelliset todisteet. Caitlinin isä oli lääkäri ja tiesi kaikenlaista, ja hän oli sanonut niin, kun he olivat leikkineet mustetahraleikkiä Caitlinin salissa. Tohtori oli nostanut nähtäväksi mustetahrakortin toisensa jälkeen, ja Dolly oli vuorollaan sanonut mitä milloinkin ensimmäiseksi tuli mieleen. ”Mahtavaa”, tohtori oli mutissut piippu suussa puolivälissä. Sitten: ”Kiehtovaa”, pienen päänpudistuksen säestyksellä. Sitten: ”Jopas jotakin”, ja naurahdus, joka paljasti, että tohtori oli vähän liiankin komea ystävän isäksi. Ainoastaan Caitlinin hapan katse oli estänyt Dollya seuraamasta tohtori Rufusia tämän työhuoneeseen, kun tämä ilmoitti, että Dollyn vastaukset olivat poikkeuksellisia, ja ehdotti lisätestejä, suorastaan kehotti niihin.
Poikkeuksellinen. Dolly pyöritteli sanaa mielessään. Poikkeuksellinen. Hän ei ollut tavallisia Smithameja eikä aikonut muuttua sellaiseksi. Hänen elämästään tulisi loistavaa ja ihmeellistä. Hän aikoi tanssia ”sovinnaisen” käytöksen rajaaman tanssilattian ulkopuolella, vaikka isä ja äiti niin kovin innokkaasti yrittivät vangita häntä siihen. Ehkä hän karkaisi itsekin sirkukseen ja kokeilisi onneaan isossa teltassa.
Nyt juna hidasti vauhtia lähestyessään Eustonin asemaa. Ikkunasta näkyi Lontoon tiheään rakennettuja taloja, ja Dolly tunsi jännityksen väristyksiä. Lontoo! Suurkaupungin kiihkeä syke (niin sanottiin Ward Lock & Co:n Lontoon-oppaassa, jota Dolly säilytti piilossa lipastonsa pikkuhousulaatikossa): teattereita ja yöelämää ja todella hienoja ihmisiä jotka elivät satumaista elämää.
Kun Dolly oli nuorempi, isä kävi toisinaan Lontoossa työasioissa. Dolly oli odottanut valveilla niinä iltoina ja kurkistellut yläkerran kaiteen raoista, kun äiti luuli hänen nukkuvan, sillä hänen teki mieli nähdä isä edes vilahdukselta. Isän avain kuului kääntyvän lukossa, ja Dolly pidätti hengitystään, ja sitten isä tuli sisään. Äiti otti isän takin, ja isästä huokui tunne, että hän oli käynyt jossain merkittävässä paikassa ja oli tärkeämpi ihminen kuin aikaisemmin. Dolly ei olisi edes uneksinut kysyvänsä isältä matkasta, sillä hän oli jo silloin arvannut, että totuus olisi vain valju varjo hänen kuvitelmistaan. Silti hän vilkaisi nyt isäänsä siinä toivossa että tämä katsoisi häneen ja että hän näkisi isän silmissä todisteen siitä, että isäkin tunsi sen suuren kaupungin vetovoiman, jonka halki he matkustivat.
Isä ei katsonut. Arthur Smitham näki vain tilikirjansa, nyt sen viimeisen sivun, jolle hän oli merkinnyt huolellisesti junien aikataulut ja lähtölaiturit. Hänen suupielensä nytkähtivät, ja Dollyn mieli masentui. Dolly terästäytyi kohta tulevaa pakokauhukohtausta vastaan. Kaikki joutuivat aina pakokauhun valtaan riippumatta siitä, kuinka paljon ylimääräistä aikaa matka-aikatauluun oli varattu, ja riippumatta siitä, että he tekivät saman matkan joka vuosi ja että ihmiset vaihtoivat kaikkialla junasta A junaan B ja junasta B junaan C ja onnistuivat tekemään sen hermostumatta. Ja no niin – Dolly hätkähti jo vähän etukäteen – siinähän se tuli, taisteluhuuto.
”Pysykää kaikki yhdessä siihen asti että löydetään taksi.” Johtajan urhoollinen yritys säteillä tyyneyttä tulevan koettelemuksen edellä. Isä hapuili hattuaan hattuhyllyltä.
”Cuthbert”, äiti sanoi huolissaan. ”Pidä minua kädestä.”
”En minä tahdo...”
”Jokainen huolehtii omista matkatavaroistaan”, isä jatkoi, ja hänen äänensä voimistui harvinaisesta tunnekuohusta. ”Pidelkää tiukasti kiinni mailoistanne. Ja varokaa jäämästä sellaisten matkustajien taakse jotka ontuvat tai käyttävät keppiä. Emme voi sallia viivytyksiä.”
Hyvin pukeutunut mies, joka oli istunut samassa vaununosastossa, vilkaisi isää sivusilmällä, ja Dolly mietti – ei suinkaan ensimmäistä kertaa – olisiko mahdollista kadota näkyvistä toivomalla sitä tarpeeksi hartaasti.
* * *
Smithamin perheellä oli vuosien mittaan vietettyjen samanlaisten merenrantalomien hioma ja vakiinnuttama tapa suunnata rannalle heti aamiaisen jälkeen. Isä oli jo aikaa sitten sulkenut pois mahdollisuuden, että vuokrattaisiin pukukoppi, ja julistanut pukukopit tarpeettomaksi ylellisyydeksi joka yllytti ylvästelyyn. Siksi oli ehdottoman tärkeää päästä rannalle niin varhain, että sai hyvän paikan ennen muiden tuloa. Sinä nimenomaisena aamuna rouva Jennings oli pidätellyt heitä Bellevuen ruokasalissa tavallista pitempään. Emäntä oli hauduttanut teetä liian pitkään ja viivytellyt kauheasti uuden teekannullisen tuomisessa. Isä alkoi hermostua. Valkoiset kangaskengät kutsuivat häntä matkaan huolimatta siitä, että hän oli joutunut panemaan kantapäihin laastaria edellisen päivän ponnistusten jälkeen. Emännän keskeyttäminen ei kuitenkaan tullut kysymykseen, eikä Arthur Smitham tehnyt mitään, mikä ei tullut kysymykseen. Lopulta Cuthbert pelasti heidät. Hän vilkaisi laiturista otetun valokuvan yläpuolella olevaa laivan kelloa, nielaisi kokonaisen upotetun munan ja huudahti: ”Jukra! Kello on jo yli puoli yhdeksän!”
Sitä vastaan ei edes rouva Jennings voinut väittää. Hän perääntyi kohti keittiön ovea ja toivotti heille kaikille hauskaa aamua. ”Ja sääkin on hieno, kerrassaan täydellinen!”
Sää oli tosiaankin täydellinen. Oli sellainen taivaallinen kesäpäivä, jona taivas on sees ja tuulenhenki kevyt ja lämmin ja tuntuu ihan siltä, että nurkan takana odottaa vuorenvarmasti jotain jännittävää. Kun he pääsivät rantakadulle, sinne tuli juuri turistibussi, ja herra Smitham hätisti perhettään eteenpäin päästäkseen rantaan ennen väkijoukkoa. Herra ja rouva Smitham varasivat kaksiviikkoisen lomansa helmikuussa ja maksoivat sen kokonaisuudessaan maaliskuussa, ja he suhtautuivat päiväretkeläisiin paheksuvasti ja omistajan elkein. Päiväretkeläiset olivat huijareita ja tunkeilijoita, jotka purkautuivat autoistaan heidän rannalleen, tungeksivat heidän laiturillaan ja panivat heidät jonottamaan jäätelökojulla.
Dorothy jättäytyi muutaman askeleen jälkeen, kun perheen peloton johtaja paimensi laumansa rynnäkköön orkesterikorokkeen ympäri ja rantaan vieville portaille ennen tunkeilijoita. Perhe lähti laskeutumaan portaita ylväästi voittajan elkein ja varasi itselleen paikan kivimuurin vierestä. Isä laski eväskorin maahan ja työnsi peukalot housunkauluksen alle. Hän silmäili vasempaan ja oikeaan ja julisti sitten paikan ”tismalleen sopivaksi”. Itsetyytyväisesti hymyillen hän lisäsi vielä: ”Eikä sataakaan askelta täysihoitolasta. Ei sataakaan.”
”Voitaisiin vaikka vilkuttaa rouva Jenningsille täältä”, äiti sanoi aina yhtä iloisena, kun sai tilaisuuden olla mieliksi miehelleen.
Dorothy onnistui vääntämään kasvoilleen vaisun ja väkinäisen hymyn. Sitten hän keskittyi oikomaan pyyhkeen reunoja. Eiväthän he oikeastaan nähneet Bellevueta sieltä missä istuivat. Täysihoitola oli saanut nimensä juron herra Jenningsin odottamattomassa kevytmielisyyden puuskassa, sillä isäntä oli kerran viettänyt ”varsin miellyttävän” kuukauden Pariisissa. Täysihoitola ei kuitenkaan ollut kaunista näköalaa lupailevan nimensä veroinen, vaan sijaitsi keskellä Little Collins Streetiä, joka kulki mutkitellen poispäin rannasta. Siksi ”vue” ei ollut kovinkaan ”belle”. Täysihoitolan julkisivunpuoleisista ikkunoista näkyi nimittäin vain muutama ankea kaistale kaupungin keskustaa, ja talon takaosan huoneista näkyi vastapäisen paritalon sadevesikouruja ja syöksytorvia. Rakennus ei tosin ollut ranskalainen, joten Dorothysta tuntui turhalta ruveta saivartelemaan nimen lupauksista. Sen sijaan hän hieroi hartioihinsa Pondin viilentävää voidetta ja kätkeytyi aikakauslehden taakse vilkuilemaan salaa rikkaampia ja hienompia ihmisiä, jotka oleilivat ja pitivät hauskaa pukukoppirakennusten kuisteilla.
* * *
Erityisesti Dolly katseli yhtä tyttöä. Tytöllä oli vaalea tukka, auringon ruskettama iho ja somat hymykuopat kun hän nauroi, ja hän nauroi usein. Dolly ei saanut katsettaan irti hänestä. Hän liikkui kuistilla kuin kissa, lämpimänä ja itsevarmana. Vähän väliä hän ojensi kätensä ja kosketti ensin yhtä ystävää, sitten toista. Leuka oli vähän kallellaan, täyteläisten huulten hymy oli varattu komeimmalle pojista ja hopeanhohtoinen satiinileninki heilahteli hiljaa, kun tuulenhenki pyyhkäisi sitä. Tuulenhenki. Luontokin tunsi säännöt. Dolly paahtui Smithamin perheen leiripaikalla ja hikihelmet kostuttivat tukanrajan ja saivat uimapuvun takertumaan ihoon, mutta hopeanhohtoinen satiinileninki lepatteli viekoittelevasti kuistilla.
”Kuka tulee pelaamaan krikettiä?”
Dolly sukelsi lehtensä taakse.
”Minä, minä!” sanoi Cuthbert hypähdellen (auringon jo polttamalta) jalalta toiselle. ”Minä syötän, isä, minä syötän. Saanhan? Saanhan? Ole kiltti, ole kiltti ja anna minun syöttää, jooko?”
Isän varjo antoi hetkellisen helpotuksen paahteesta. ”Tuletko sinä, Dorothy? Sinähän haluat aina olla ensimmäinen.”
Dollyn katse kulki poikki hänelle tarjotun mailan, poikki isän pyöreän keskivartalon ja viikseen tarttuneen munakokkelinnokareen. Hänen mieleensä välähti kuva kauniista nauravasta tytöstä hopeanvärisessä puvussaan laskemassa leikkiä ja flirttailemassa ystäviensä kanssa. Siinä seurueessa ei näkynyt vanhemmista jälkeäkään.
”Saanko jättää väliin, isä, kiitos vain”, Dorothy sanoi vaisusti. ”Päänsärky tekee tuloaan.”
Päänsäryssä häivähti ajatus ”naisten vaivoista”, ja herra Smithamin huulet puristuivat yhteen kunnioituksesta ja vastenmielisyydestä. Hän nyökkäsi ja perääntyi hitaasti. ”Lepää sitten, äläkä, äh, rasita itseäsi...”
”Tule nyt, isä!” Cuthbert huusi. ”Bob Wyatt syöttää. Näytä sille!”
Niin vahvan kannustuksen edessä isä ei voinut olla toimimatta. Hän käännähti kannoillaan rivakasti kuin ainakin paljon nuorempi ja hyväkuntoisempi mies. Peli alkoi, ja Dolly vetäytyi entistäkin lähemmäs muuria. Arthur Smithamin aikoinaan saavuttama krikettimenestys kuului perheen yhteiseen tarinaan, ja sen ansiosta lomapeli oli pyhä perinne.
Sisimmässään Dolly inhosi omaa käytöstään – hänhän oli luultavasti viimeistä kertaa mukana perheen jokavuotisella lomamatkalla – mutta hän ei pystynyt irrottautumaan synkästä mielialastaan. Jokainen päivä kasvatti hänen ja muun perheen välillä ammottavaa kuilua. Kyllä hän perhettään rakasti, mutta jostain syystä se, ja varsinkin Curthbert, oli alkanut ärsyttää häntä sanomattomasti. Dolly oli aina tuntenut olevansa erilainen, siinä ei ollut mitään uutta, mutta viime aikoina tilanne oli pahentunut selvästi. Isä oli alkanut puhua ruokapöydässä siitä, mitä tapahtuisi sitten kun Dolly päättäisi koulunsa. Syyskuussa avautuisi polkupyörätehtaan sihteeristössä apulaissihteerin paikka, ja isä saattaisi kolmenkymmenen palvelusvuotensa ansiosta pystyä vetämään joistakin naruista ja järjestämään paikan Dollylle. Aina puhuessaan naruista vetämisestä isä hymyili ja iski silmää ikään kuin tekisi Dollylle valtavan suuren palveluksen ja Dollyn pitäisi olla siitä kiitollinen. Todellisuudessa ajatus herätti Dollyssa halun kirkua ääneen kuin kauhuelokuvan sankaritar. Hän ei osannut ajatella mitään sen pahempaa. Kaiken kukkuraksi hän ei jaksanut millään uskoa, että hänen oma isänsä, Arthur Smitham, saattoi vielä seitsemäntoista vuoden kuluttuakin ymmärtää häntä niin väärin.
Rantahiekalta kuului huuto: ”Kuusi!” ja vilkaistessaan naistenlehtensä yli Dolly näki isänsä heilauttavan mailan olalleen kuin musketin ja lähtevän hölkkäämään häthätää kyhättyjen hilojen väliä. Janice Smitham kannusti vieressä hermostuneesti ja huudahteli epävarmasti ”Hyvä, hyvä!” ja ”Loistavaa!” Huudahdukset vaihtuivat tuota pikaa epätoivoisiin parahduksiin ”Ole varovainen!” ja ”Älä juokse niin kovaa!” ja ”Muista hengittää, Cuthbert, muista että sinulla on astma!” kun poika paineli pallon perässä kohti vesirajaa. Dolly katseli äidin siistiä permanenttia ja uimapuvun järkevää mallia, ja hän näki, miten paljon vaivaa äiti oli nähnyt esiintyäkseen maailman silmissä mahdollisimman mitäänsanomattomana. Dolly huokaisi kuumissaan ja ihmeissään. Kaikkein eniten häntä suututti äidin ymmärtämätön suhtautuminen tyttärensä tulevaisuuteen.
Kun Dolly oli ensimmäisen kerran käsittänyt, että isä puhui polkupyörätehtaasta tosissaan, hän oli toivonut, että äiti hymyilisi ehdotukselle lempeästi ja selittäisi sitten, että heidän tytärtään odotti tietenkin paljon jännittävämpi tulevaisuus. Dollysta oli kyllä toisinaan hauskaa kuvitella, että hän oli joutunut perheeseen vaihdokkaana, mutta ei hän sitä tosissaan uskonut. Kun näki hänet seisomassa äidin vieressä, ei voinut mitenkään uskoa niin. Janice ja Dorothy Smithamilla oli molemmilla sama suklaanruskea tukka, samat korkeat poskipäät ja sama runsas povi. Ja äskettäin Dolly oli saanut tietää, että heillä oli muutakin yhteistä, mikä oli vielä tärkeämpää.
Dolly oli tehnyt löydön etsiessään hockeymailaansa autotallin hyllyköstä: ylimmän hyllyn takareunassa oli savunsininen kenkälaatikko. Laatikko näytti oitis tutulta, mutta kesti hetken ennen kuin Dolly muisti, miksi se oli tuttu. Mieleen tuli muisto äidistä istumassa parisängyn laidalla makuuhuoneessa sininen laatikko sylissä ja selaamassa haikean näköisenä sen sisältöä. Se oli äidin yksityinen hetki, ja Dolly oli heti vaistomaisesti ymmärtänyt vetäytyä pois. Jälkeenpäin hän oli kuitenkin ihmetellyt sitä ja yrittänyt kuvitella, mikä siinä laatikossa oli voinut saada äidin näyttämään haaveksivalta ja eksyneeltä ja jotenkin nuorelta ja vanhalta yhtaikaa.
Löydettyään laatikon autotallista Dorothy oli nostanut sen kantta, ja silloin kaikki oli paljastunut. Laatikko oli täynnä muistoja toisesta elämästä: lauluesitysten ohjelmia, walesilaisen kansanfestivaalin ensimmäisiä palkintoja, kunniakirjoja joissa julistettiin laulajatar Janice Williamsin ääni kauneimmaksi kaikista. Sanomalehtiartikkelikin siellä oli, ja kuvassa näkyi reipas nuori tähtisilmäinen nainen, jolla oli ihastuttava vartalo ja joka näytti siltä, että hänestä vielä tulisi jotakin. Hän ei seuraisi koulutovereitaan siihen ikävystyttävään ja tavalliseen elämään joka heitä odotti.
Paitsi että juuri niin äiti oli tehnyt. Dolly tuijotti kuvaa pitkään. Äidillä oli ollut lahja – hän oli ollut todellinen lahjakkuus, erilainen kuin muut. Silti Dolly ei ollut koko sinä seitsemäntoista vuoden aikana, jonka he olivat samassa talossa asuneet, kuullut Janice Smithamin laulavan yhtään mitään. Mikä kumma oli voinut vaientaa nuoren naisen, joka oli kerran sanonut sanomalehden toimittajalle: ”Pidän laulamisesta enemmän kuin mistään muusta koko maailmassa. Se saa minut tuntemaan että pystyn lentämään. Jonakin päivänä haluaisin laulaa näyttämöllä kuninkaan edessä.”
Dollysta tuntui, että hän tiesi vastauksen.
”Jatka vain”, isä huusi rannan poikki Cuthbertille. ”Pidä ryhti. Älä velttoile.”
Arthur Smitham: erinomainen kirjanpitäjä, polkupyörätehtaan tukipylväs, kaiken hyvän ja kunnollisen vartija. Kaiken poikkeuksellisen vihollinen.
Dolly huokaisi katsellessaan, kun isä tassutteli hilalta taaksepäin valmistautuessaan iskemään Cuthbertin syöttämää palloa. Isä oli saattanut kukistaa äidin ja taivutella tämän tukahduttamaan itsessään kaiken erilaisuuden, mutta Dollylle hän ei sitä tekisi. Siihen Dolly ei aikonut suostua. ”Kuule, äiti”, Dolly sanoi äkkiä ja antoi lehden valahtaa syliinsä.
”No mitä, kulta? Haluatko voileivän? Minulla on mukana katkaraputahnaa.”
Dolly veti henkeä. Hän ei oikein osannut uskoa, että aikoi sanoa sanottavansa siinä ja nyt, noin vain, mutta kun hän kerran oli päässyt vauhtiin, hän antoi mennä. ”Kuule, äiti, minä en halua mennä töihin sinne isän polkupyörätehtaaseen.”
”Etkö?”
”En.”
”Vai et.”
”En usko että jaksaisin päivästä toiseen kirjoittaa samanlaisia kirjeitä, jotka ovat täynnä polkupyöriä ja viittauksia tilauksiin ja ikäviä kunnioittavasti teidän -fraaseja.”
Äiti räpytteli silmiään mitäänsanomaton ilme kasvoillaan. ”Vai niin.”
”Niin.”
”Mitä sitten aiot ryhtyä tekemään?”
Dolly ei ollut varma, miten vastaisi siihen. Hän ei ollut ajatellut yksityiskohtia, tiesi vain että häntä odotti parempi tulevaisuus. ”En tiedä. Minä vain... No, ei kai polkupyörätehdas sinunkaan mielestäsi ole sopiva paikka minunlaiselleni ihmiselle?”
”Miksi ihmeessä ei olisi?”
Dolly ei halunnut sanoa sitä ääneen. Hän halusi äidin tietävän sen muutenkin, olevan samaa mieltä ja ajattelevan samoin ilman että hänelle piti selittää. Dolly yritti ankarasti löytää oikeita sanoja, mutta pettymyksen pohjavirta horjutti rajusti hänen toivoaan.
”Sinun on aika vakiintua ja asettua aloillesi, Dorothy”, äiti sanoi lempeästi. ”Olet jo melkein aikuinen nainen.”
”Niin, mutta juuri siksi...”
”Unohda lapselliset haihattelut. Niiden aika on nyt ohi. Isä halusi kertoa itse ja yllättää sinut, mutta hän on jo puhunut tehtaalla rouva Levenen kanssa ja järjestänyt sinulle työhaastattelun.”
”Mitä?”
”Minun ei olisi pitänyt sanoa vielä mitään, mutta saat mennä sinne syyskuun ensimmäisellä viikolla. Sinulla on onnea, kun on niin vaikutusvaltainen isä.”
”Mutta minä...”
”Isä tietää parhaiten.” Janice Smitham ojensi kätensä taputtaakseen Dollyn säärtä, mutta ei aivan ylettynyt. ”Saatpa nähdä.” Kasvoille maalatun hymyn takana oli häivähdys pelkoa, ikään kuin äiti tietäisi pettäneensä tyttärensä jotenkin, mutta ei haluaisi ajatella sitä.
Dollyn sisimmässä kiehui. Teki mieli ravistella äitiä ja muistuttaa, että äitikin oli aikaisemmin ollut poikkeuksellinen ihminen. Teki mieli tiukata, miksi äiti oli muuttunut. Dolly halusi kertoa äidille (vaikka olisikin julmaa sanoa niin), että häntä pelotti ja kauhistutti pelkkä ajatuskin muuttumisesta äidin kaltaiseksi. Mutta silloin...
”Varo!”
Bournemouthin rannalta kuului kiljaisu, joka kiinnitti Dorothyn huomion vesirajaan ja säästi Janice Smithamin keskustelulta, jota tämä ei halunnut käydä.
Siellä seisoi suoraan Voguen sivuilta peräisin olevassa uimapuvussaan hopeanhohtoisen leningin omistaja. Suu oli pusertunut somasti suppuun ja hän hieroi käsivarttaan. Muut kauniit ihmiset olivat kerääntyneet päivitteleväksi ja myötätuntoa uhkuvaksi ryhmäksi, ja Dolly yritti ymmärtää, mitä oli tapahtunut. Hän näki suunnilleen ikäisensä pojan kumartuvan kouraisemaan hiekkaa, ja kun poika suoristautui, hänellä oli kädessään krikettipallo. Dollyn käsi kohosi huolestuneesti suulle.
”Anteeksi”, isä sanoi.
Dollyn silmät suurenivat. Mitä ihmettä isä nyt teki? Taivas, ei kai hän sentään mennyt juttelemaan. Kyllä vain – Dollyn poskia poltti – juuri niin isä teki. Dollyn teki mieli kadota, kätkeytyä jonnekin, mutta hän ei kyennyt kääntämään katsettaan poispäin. Päästyään ryhmän luo isä pysähtyi ja heilautti mailaa vähän osoittaakseen miten oli käynyt. Toiset nyökkäsivät ja kuuntelivat, pallon maasta nostanut poika sanoi jotain ja tyttö kosketti käsivarttaan, kohautti sitten olkapäitään kevyesti ja suuntasi hymykuoppansa isään. Dolly päästi syvän henkäyksen; ilmeisesti oli säästytty katastrofilta.
Sitten isä kuitenkin unohti lähteä pois, luultavasti sokaistuneena tapaamansa seurueen hohdokkuudesta, ja kääntyi osoittamaan rannalle niin että kaikkien huomio kiinnittyi siihen paikkaan jossa Dolly ja hänen äitinsä istuivat. Janice Smithamissa ei ollut minkäänlaista sulokkuutta, ja hänen tyttärensä irvisti, kun äiti ryhtyi nousemaan ennen kuin ehti ajatella tarkemmin. Sitten äiti ei osannut enää käydä uudestaan istumaan, vaan päätti kyykistellä kyyryssä ja kohotti kätensä vilkutukseen siitä asennosta.
Jotakin käpertyi kokoon ja kuoli Dollyn sisällä. Sen pahemmin ei olisi voinut käydä.
Paitsi että kävi sittenkin.
”Katsokaa tänne! Katsokaa!”
Kaikki katsoivat. Cuthbert, jolla oli itikan kärsivällisyys, oli kyllästynyt odottamaan. Hän oli unohtanut kriketin kokonaan ja lähtenyt kuljeskelemaan pitkin rantaa, ja kuljeskellessaan hän oli törmännyt yhteen rannan aaseista. Hän oli saanut toisen jalkansa jalustimeen ja yritti nousta selkään. Se oli hirvittävää katsottavaa, mutta silti Dolly katseli, ja niin katselivat kaikki muutkin – sen vahvisti vaivihkainen vilkaisu.
Cuthbertin aasiparan selän menoksi järjestämä näytelmä oli viimeinen pisara. Dolly tiesi, että hänen olisi luultavasti pitänyt mennä auttamaan veljeään, mutta sillä kertaa hän ei voinut. Hän mutisi jotain päänsärystä ja liiasta auringonpaisteesta, kaappasi lehden mukaansa ja riensi takaisin kohti pikkuruisen huoneensa tarjoamaa ankeaa lohtua ja surkeaa sadevesikourunäkymää.
* * *
Orkesterikorokkeen takana lojuva pitkätukkainen nuorukainen, jolla oli kulunut puku, oli nähnyt kaiken. Hän oli torkkunut hattu silmillä ja herännyt ”Varo!”-huutoon, joka oli lävistänyt hänen unensa ja herättänyt hänet. Hän oli hieronut silmiään kämmenillään ja vilkaissut ympärilleen nähdäkseen huutajan. Silloin hän oli nähnyt heidät rannalla, isän ja pojan jotka olivat pelanneet krikettiä koko aamun.
Oli syntynyt jonkinlainen väittely, ja isä oli heiluttanut kättään vesirajassa seisovalle ryhmälle. Nuorukainen huomasi, että ryhmä oli sama, joka oli metelöinyt aika lailla läheisen pukukopin luona. Nyt koppi oli autio lukuun ottamatta hopeanväristä kangasta joka heilahteli kuistin kaiteella. Leninki. Hän oli huomannut sen aikaisemmin. Oli ollut aika vaikeaa olla huomaamatta sitä, mikä kai oli tarkoituskin. Se ei ollut mikään rantamekko, vaan sopi paremminkin tanssilattialle.
”Katsokaa tänne!” joku huusi. ”Katsokaa!” ja nuori mies katsoi. Krikettiä pelannut poika temppuili aasimaisesti aasin kanssa. Muut katselivat tätä ohjelmanumeroa.
Nuori mies ei kuitenkaan jäänyt katselemaan. Hänellä oli muuta tekemistä. Nyt se sievä tyttö, jolla oli sydämenmuotoinen suu ja jonka vartalon muodot saivat nuorukaisen kipeäksi kaipauksesta, oli lähtenyt perheensä luota ja suuntasi pois rannalta. Nuorukainen nousi, heilautti repun olalleen ja veti hatun silmille. Hän oli odottanut sopivaa tilaisuutta eikä aikonut päästää sitä käsistään.