9
Lontoo 2011

Ulkona oli harmaata ja synkkää, ja Laurel oli iloinen että oli ottanut ylleen lämpimän takin. Dokumenttiohjelman tuottajat olivat tarjoutuneet lähettämään auton, mutta hän oli kieltäytynyt ja sanonut että hotelli ei ollut kaukana ja että hän käveli mieluummin. Se oli totta. Hän piti kävelemisestä, oli aina pitänyt, ja nykyisin siinä oli vielä ylimääräinenkin hyvä puoli, sillä se piti lääkärit tyytyväisinä. Sinä nimenomaisena päivänä hän käveli kuitenkin erityisen mielellään. Hyvällä onnella raitis ilma auttaisi kirkastamaan ajatuksia. Iltapäivän haastattelu hermostutti häntä tavallista enemmän. Pelkkä ajatuskin räikeistä valoista, kameran rävähtämättömästä tuijotuksesta ja rakastettavan nuoren toimittajan kysymyksistä sai Laurelin sormet tapailemaan laukusta savuketta. Se lääkäreiden pitämisestä tyytyväisinä.

Hän pysähtyi Kensington Church Streetin kulmaan raapaisemaan tulitikun ja vilkaisi kelloaan sammuttaessaan liekkiä. Elokuvan harjoitukset olivat päättyneet edellä aikataulusta, ja haastattelun oli määrä alkaa vasta kolmelta. Hän imi mietteliäänä savukettaan. Jos hän pitäisi kiirettä, hän ehtisi poiketa matkalla toisessakin paikassa. Hän vilkaisi Notting Hillin suuntaan. Se ei ollut kaukana, eikä matkaan menisi kauan. Siitä huolimatta hän epäröi kahden vaiheilla. Hän vaistosi tulleensa jonkinlaiseen tienristeykseen, sillä näennäisesti yksinkertaisen päätöksen takana väijyi roppakaupalla hämäriä mahdollisuuksia. Mutta ei, kyllä hän nyt pohdiskeli turhia, totta kai pitäisi käydä vilkaisemassa. Olisi typerää olla menemättä, kun sattui olemaan niin lähellä. Hän puristi käsilaukkuaan tiukemmin ja kääntyi reippaasti High Streetin kulmasta. (”Hop-hop, kullanmurut”, äidillä oli ollut tapana sanoa. ”Vitkuttelu sikseen.” Ihan vain sen takia, että se oli kuulostanut äidistä hauskalta.)

Laurel oli huomannut tuijottavansa äidin kasvoja syntymäpäiväjuhlissa ikään kuin löytäisi arvoituksen ratkaisun niihin kirjoitettuna. (Mistä sinä tunsit Henry Jenkinsin, äiti? Ette varmaankaan olleet hyviä ystäviä.) Juhlat oli pidetty torstaiaamuna sairaalan puutarhassa. Sää oli ollut kaunis, ja kuten Iris oli sanonut, olisi ollut suoranainen rikos olla käyttämättä tilaisuutta nauttia auringonpaisteesta niin surkean kesän jälkeen.

Äidin kasvot olivat suurenmoiset. Nuorena äiti oli ollut kaunis, paljon kauniimpi kuin Laurel, kauniimpi kuin kukaan tyttäristään, Daphnea ehkä lukuun ottamatta. Häntä eivät ohjaajat ainakaan olisi työntäneet luonnerooleihin. Yhdestä asiasta sai kuitenkin olla varma: nuoruuden kauneus ei kestänyt, ja äitikin oli vanhentunut. Iho oli painunut poimuille, siihen oli ilmestynyt läikkiä, merkillisiä möykkyjä ja laikkuja, luut näyttivät vetäytyneen kokoon ja ruumis tuntui kutistuneen. Tukka oli harventunut olemattomiin. Kasvot olivat silti vieläkin entiseen tapaan piirteiltään pirteän ilkikuriset. Väsyneinäkin silmissä oli pilke, joka kertoi ainaisesta hauskuuden odotuksesta, ja suupielet kääntyivät ylöspäin kuin juuri mieleen muistuneen vitsin herkistäminä. Nämä kasvot houkuttelivat tuntemattomatkin luokseen, lumosivat heidät ja saivat kaikki haluamaan lähempää tuttavuutta. Äidin leuan hienoinen värähdys sai toisesta ihmisestä tuntumaan, että äitikin oli kärsinyt ja että äidin lähipiiriin pääsemisen jälkeen kaikki oli paremmin kuin ennen. Siinä oli äidin todellinen kauneus: läsnäolossa, ilossa, magnetismissa. Siinä, ja äidin suurenmoisen rikkaassa mielikuvituksessa.

”Minun nenäni on ihan liian iso näihin kasvoihin”, äiti oli sanonut kerran, kun Laurel oli pikkutyttönä katsellut äidin pukeutumista. ”Luojan minulle suomat lahjat ovat menneet hukkaan. Minusta olisi tullut mainio hajuvesikauppias.” Sitten äiti oli kääntänyt katseensa peilistä ja hymyillyt leikkisää hymyä, joka aina sai Laurelin sydämen hakkaamaan kiivaasti odotuksesta. ”Osaatko säilyttää salaisuuden?”

Vanhempiensa sängyn päässä istuva Laurel nyökkäsi, ja äiti kumartui lähemmäksi niin, että hänen nenänpäänsä kosketti Laurelin pientä nenännipukkaa. ”Se johtuu siitä, että olin ennen krokotiili. Kauan sitten, ennen kuin minusta tuli äiti.”

”Ihanko totta?” Laurel sanoi henkäisten syvään.

”Niin, mutta se alkoi olla aika pitkästyttävää. Pelkkää kidan louskuttamista ja uimista. Ja häntä voi olla tosi painava, kuule, varsinkin märkänä.”

”Sitä vartenko sinä muutuit naiseksi?”

”Ei, en suinkaan. Painava häntä ei ole miellyttävä, mutta ei semmoisesta syystä voi velvollisuuksiaan laiminlyödä. Eräänä päivänä loikoilin joenrannassa...”

”Afrikassako?”

”Tietysti. Et kai sinä luule että täällä Englannissa on krokotiileja?”

Laurel pudisti päätään.

”Siinä minä olin ottamassa aurinkoa, kun siihen tuli pikkuinen tyttö äitinsä kanssa. He pitelivät toisiaan kädestä, ja minä huomasin, että haluaisin kovasti tehdä samalla lailla. Ja niin minä muutuin ihmiseksi. Ja sitten sain sinut. Täytyy sanoa, että kaikki onnistui aika hyvin tätä nenää lukuun ottamatta.”

”Mutta miten?” Laurel räpytteli ihmeissään silmiään. ”Miten sinusta tuli ihminen?”

”Jaa-a.” Dorothy kääntyi taas peiliin päin ja suoristi olkaimiaan. ”Enhän minä sentään kaikkia salaisuuksiani sinulle voi kertoa. En yhdellä kertaa. Kysy jonakin päivänä uudestaan. Sitten kun olet vanhempi.”

* * *

Äidillä oli aina ollut vilkas mielikuvitus. ”No, pakkohan hänellä oli olla”, Iris sanoi tuhahtaen ajaessaan heitä syntymäpäiväjuhlista kotiin. ”Kun piti kestää meitä kaikkia. Vähäisempi nainen olisi tullut pähkähulluksi.” Ja Laurelin oli myönnettävä, että se oli totta. Viisi kiljuvaa ja kinastelevaa lasta, maatalo jonka katto vuoti joka sateella uudesta paikasta, linnunpesiä savupiipuissa. Oikea painajainen.

Mutta ei se ollut painajainen. Kaikki oli ollut täydellistä. Juuri sellaisesta kotielämästä sentimentaaliset romaanikirjailijat kirjoittivat kirjoissa, jotka kriitikot leimasivat lattean nostalgisiksi. (Kaikki oli ollut täydellistä siihen veitsijuttuun saakka. No niin, nyt alkaa kuulostaa paremmalta, kriitikot olisivat kehuneet.) Laurel muisti hämärästi luoneensa murrosiän masennuksensa keskeltä äitiin tuskastuneita katseita ja aprikoineensa, kuinka kukaan saattoi olla tyytyväinen niin tylsään kotielämään. Sanaa maalaisidylli ei ollut siihen aikaan ollut olemassa Laurelin sanavarastossa, sillä vuonna 1958 hän oli lukenut Kingsley Amisia niin innokkaasti, ettei Oi ihana toukokuu kiinnostanut lainkaan. Ei hän kuitenkaan ollut halunnut vanhempiensa muuttuvan miksikään. Nuoruus on ylimielinen, ja Laurelin ajatusmaailmaan oli varsin hyvin sopinut käsitys, että vanhemmat eivät kerta kaikkiaan olleet yhtä seikkailunhaluisia kuin hän. Hän ei ollut hetkeäkään ajatellut, että onnellisen vaimon ja äidin roolin takana voisi olla jotain muuta, että äiti oli saattanut olla itsekin nuori joskus, ja Laurel oli vakaasti päättänyt, ettei hänestä tulisi samanlaista kuin äidistä. Hän ei ollut tullut ajatelleeksi, että äiti saattaisi salata jotain menneisyyteensä liittyvää.

Nyt menneisyys oli kuitenkin kaikkialla. Se oli saanut Laurelin valtaansa, kun hän oli nähnyt valokuvan Vivienistä, eikä ollut päästänyt otettaan sen koommin. Se odotti joka ikisen nurkan takana, se kuiskaili hänen korvaansa yön pimeydessä. Sen paino kasvoi päivä päivältä ja toi mukanaan painajaisia ja välkähteleviä veitsiä ja pieniä poikia joilla oli peltiraketti ja jotka lupasivat palata aikakoneella menneisyyteen järjestämään asiat kuntoon. Hän ei kyennyt keskittymään kunnolla mihinkään muuhun, ei elokuvaan, jonka kuvausten oli määrä alkaa seuraavalla viikolla, eikä dokumenttifilmin haastattelusarjaan, jota parhaillaan kuvattiin. Millään muulla ei tuntunut olevan väliä kuin äidin salatun menneisyyden selvittämisellä.

Ja salattu menneisyys äidillä oli. Laurel oli jo muutenkin siitä varma, mutta äiti oli melkeinpä suoraan vahvistanut sen. Yhdeksänkymmentävuotispäivillä äidin kolme tyttärentyttärentytärtä solmivat päivänkakkaraseppeleitä, tyttärenpoika sitoi nenäliinalla poikansa polveen tulleen haavan ja tyttäret pitivät huolen että kaikki saivat riittävästi kakkua ja teetä, ja sitten joku huusi: ”Puhe! Puhe!” Dorothy Nicolson oli hymyillyt autuaana. Myöhäiset ruusut punastelivat hänen takanaan olevissa pensaissa, ja hän puristi kätensä yhteen pyöritellen hajamielisesti sormuksia, jotka nyt istuivat väljästi rystysten tuntumassa. Sitten hän huokaisi. ”Minä olen todellinen onnen suosikki”, äiti sanoi katkeilevalla äänellä hitaasti. ”Katsokaa nyt teitä kaikkia, katsokaa minun lapsiani. Olen niin kiitollinen, on niin suuri onni kun elämässä on...” Siinä kohdassa vanhat huulet alkoivat vapista ja silmäluomet sulkeutua värähdellen, ja kaikki syöksyivät hänen ympärilleen suukottelemaan ja huudahtelemaan: ”Äitikulta!” ja niin äidin viimeiset sanat olivat menneet ohi korvien: ”...saanut uuden tilaisuuden.”

Laurel oli kuitenkin kuullut sen ja katsonut tiukasti äidin ihastuttavia, uupuneita, tuttuja, salaperäisiä kasvoja. Hän oli etsinyt kasvoilta vastauksia, joiden tiesi olevan olemassa, sillä ihmiset jotka olivat eläneet yksitoikkoista ja moitteetonta elämää eivät olleet kiitollisia uusista tilaisuuksista.

* * *

Laurel kääntyi Campden Grovelle ja törmäsi korkeaan lehtikasaan. Kadunlakaisuauto ei ollut vielä käynyt siellä, ja hän oli siitä iloinen. Hän kävellä rouskutti kaikkein korkeimman lehtikasan halki, ja aika kääntyi ja muodosti silmukan niin että hän oli yhtaikaa sekä nykyisyydessä että kahdeksanvuotias pikkutyttö, joka leikki Greenacresin takana kasvavassa metsässä. ”Täyttäkää pussi reunoja myöten, tytöt. Meidän nuotiomme liekkien pitää yltää kuuhun asti.” Niin äiti oli sanonut Guy Fawkesin päivän aattona. Laurelilla ja Rosella oli kumisaappaat ja kaulaliina, pikkuinen Iris katsoa tapitti muita rattaistaan peitteisiin käärittynä ja Gerry, joka rakasti metsää kaikkein eniten, oli vasta pelkkä kuiskaus, kaukainen tulikärpänen ruusunpunaisella taivaalla. Daphne, hänkin vielä syntymätön, teki kuitenkin läsnäolonsa tiettäväksi uimalla ja pyörähtelemällä ja hypähtelemällä äidin vatsassa: Täällä minä olen! Täällä minä olen! Täällä minä olen! (”Se tapahtui silloin kun sinä olit kuollut”, heillä oli tapana sanoa Daphnelle aina kun keskustelu kääntyi Daphnen syntymää edeltäneeseen aikaan. Ajatus kuolemasta ei vaivannut Daphnea, jota suututti ainoastaan se, että heidän meluisa perhe-elämänsä oli kulkenut kulkuaan ilman häntä.)

Kadun puolivälissä heti Gordon Placen jälkeen Laurel pysähtyi. Siinä se oli, numero 25. Kiilattuna numeroiden 24 ja 26 väliin, ihan niin kuin pitikin. Itse talo oli varsin samanlainen kuin muutkin, valkoinen viktoriaaninen rakennus, jonka parvekkeessa oli mustat rautakaiteet ja jonka matalassa tiilikatossa oli kattoikkuna. Geometrisin kuvioin kivetyllä polulla seisoivat lastenvaunut, jotka näyttivät siltä kuin voisivat hyvinkin toimia paitsi vaunuina myös kuumoduulina. Alimman kerroksen ikkunan poikki oli ripustettu rivi lapsen piirtämiä halloween-kurpitsapäitä. Julkisivussa ei ollut sinistä muistolaattaa, vain talon numero. Ilmeisesti kukaan ei ollut katsonut tarpeelliseksi ehdottaa historiallista perintöä vaalivalle säätiölle, että Henry Ronald Jenkinsin asuinkausi Campden Groven numerossa 25 pitäisi tehdä tiettäväksi jälkipolville. Laurel mietti, mahtoivatko senhetkiset asukkaat tietää, että heidän talonsa oli kerran kuulunut tunnetulle kirjailijalle. Ehkä he eivät tienneet siitä, ja miksi olisivatkaan tienneet? Lontoossa asui paljon ihmisiä taloissa, joissa oli joskus asunut joku kuuluisuus, ja Henry Jenkinsin maine oli ollut hyvin lyhytaikainen.

Laurel oli kuitenkin löytänyt miehen netistä. Siellä ongelma oli täysin vastakkainen – sieltä ei päässyt pois vaikka olisi tehnyt mitä. Henry Jenkins oli yksi niistä miljoonista aaveista, jotka elivät verkossa ja häälyivät siellä ympäriinsä kuin haamut, kunnes joku kirjoitti hakuun oikean kirjainyhdistelmän ja he heräsivät hetkeksi kuolleista. Laurel oli yrittänyt alustavasti tehdä verkkohakuja uudella puhelimellaan, mutta juuri kun hän oli saanut selville, mihin hakusanat piti syöttää, akku oli tyhjentynyt. Irisin kannettavaa ei käynyt lainaaminen niin salavihkaisiin tarkoituksiin, ja niinpä Laurel oli viettänyt viimeiset tuntinsa Suffolkissa äänettömän kidutuksen kourissa ja auttanut Rosea hankaamaan hometta kylpyhuoneen laatoituksen saumoista.

Kun autonkuljettaja Mark tuli sovitusti hakemaan Laurelia perjantaina, he olivat jutelleet koko matkan M11:lle saakka liikenteestä, tulevasta teatterikaudesta ja siitä, kuinka todennäköistä oli saada tietyöt valmiiksi ennen olympiakisoja. Päästyään turvallisesti Lontooseen Laurel oli pakottautunut seisomaan hämärässä matkalaukkuineen ja vilkuttamaan hyvästiksi, kunnes auto katosi näkyvistä, ja sitten hän oli mennyt rauhallisesti ylös portaita, avannut huoneiston oven haparoimatta avainta lainkaan ja mennyt sisään. Hän oli sulkenut oven hiljaa takanaan, ja vasta sitten, oman olohuoneensa suojissa hän oli laskenut laukun maahan ja luopunut julkisivustaan. Hän ei vaivautunut edes sytyttämään valoja, vaan meni suoraan käynnistämään kannettavansa ja kirjoitti miehen nimen Googlen hakuun. Sen hyvin lyhyen tuokion aikana, jonka tulosten saaminen ruutuun kesti, Laurelista ehti tulla uudelleen kynsien pureskelija.

Henry Jenkinsiä käsittelevä Wikipedia-sivu ei ollut yksityiskohtainen, mutta siinä oli kirjaluettelo ja lyhyt elämäkerta (syntyi Yorkshiressa vuonna 1901, solmi avioliiton Oxfordissa vuonna 1938, asui Lontoossa Campden Groven numerossa 25, kuoli Suffolkissa vuonna 1961). Hänen kirjojaan oli muutaman antikvariaatin nettisivuilla (Laurel tilasi kaksi teosta), ja hänet mainittiin niinkin erilaisilla sivuilla kuin ”Nordstromin koulun alumniluettelo” ja ”Tarua ihmeellisempiä totuuksia: salaperäisiä kirjailijakuolemia”. Laurel onnistui löytämään jonkin verran tietoa Jenkinsin romaaneista. Ne olivat osittain omaelämäkerrallisia ja niissä kuvattiin enimmäkseen ankeita ympäristöjä ja työväenluokan antisankareita, kunnes hän kirjoitti rakkauskertomuksen, josta tuli hänen läpimurtoromaaninsa vuonna 1939. Jenkins oli myös toiminut tiedusteluministeriön palveluksessa sodan aikana, mutta ylivoimaisesti eniten materiaalia oli siitä, miten hän oli paljastunut Suffolkin retkeilijöiden ahdistelijaksi. Laurel luki kaiken sivu sivulta pakokauhun partaalla odottaessaan, että esiin hypähtäisi tuttu nimi tai osoite joka puraisisi häntä.

Niin ei käynyt. Missään ei puhuttu mitään Dorothy Nicolsonista, Oscar-palkitun näyttelijän ja kansakunnan (toiseksi) suosituimpien kasvojen omistajan Laurel Nicolsonin äidistä. Kuolinpaikasta ei ollut sen tarkempaa tietoa kuin ”niitty Lavenhamin lähistöllä Suffolkissa”. Missään ei mässäilty ahnailla juoruilla kakkuveitsistä eikä itkevistä pikkulapsista eikä joenrannan perhejuhlista. Ei tietenkään. Tietenkään missään ei puhuttu niistä. Verkon historioitsijat olivat tehneet siistin yhteenvedon vuoden 1961 herrasmiesmäisestä peittelystä: Henry Jenkins oli menestynyt kirjailijana ennen toista maailmansotaa, mutta sen jälkeen hänen maineensa oli alkanut hiipua. Hän oli menettänyt rahansa, vaikutusvaltansa ja ystävänsä ja lopulta säädyllisyydentunteensakin. Tilalle oli tullut huono maine, joka sekin oli jo suurimmaksi osaksi haihtunut olemattomiin. Laurel luki saman tarinan kerran toisensa jälkeen, ja kerta kerralta tarinoiden piirtämä kuva iskostui lujemmin hänen mieleensä. Hän alkoi melkein itsekin uskoa siihen.

Sitten hän meni kuitenkin askeleen verran liian pitkälle. Näennäisen harmittomalta sivustolta nimeltä ”Rupert Holdstockin mielikuvitusmaailma” hypähti esiin valokuva, kuin ikkunaan ilmestyvät kasvot: Henry Jenkins selvästi, vaikkakin nuorempana kuin silloin, kun Laurel oli nähnyt hänen tulevan kohti pitkin pihatietä. Laurelin ihoa vuoroin kuumoitti, vuoroin kylmäsi. Kummassakaan hänen löytämässään sanomalehtiartikkelissa ei ollut kuvaa, ja tämä oli ensimmäinen kerta kun hän näki miehen kasvot sen majassa vietetyn iltapäivän jälkeen.

Laurel ei voinut hillitä itseään, vaan haki Googlesta kuvia. Ei kestänyt kuin 0,27 sekuntia, kun näyttö täyttyi samanlaisista valokuvista hiukan eri kokoisina. Niin monen kuvan näkeminen yhtaikaa sai miehen näyttämään kaamealta. (Vai johtuiko vaikutelma vain hänen omista mielleyhtymistään? Portin saranan narahduksesta, Barnabyn murinasta, ruosteenpunaiseksi muuttuneesta valkoisesta lakanasta.) Rivikaupalla mustavalkoisia kuvia: muodollinen puku, tummat viikset, tuuheat kulmakarvat, jotka kehystivät hätkähdyttävän suoraa katsetta. ”Hei, Dorothy.” Lukemattomat ohuthuuliset suut näyttivät liikkuvan ruudussa. ”Siitä onkin pitkä aika.”

Laurel pamautti tietokoneen kannen kiinni, ja huone vajosi pimeyteen.

* * *

Laurel ei halunnut katsoa Henry Jenkinsiä enää kauempaa, mutta hän ajatteli miestä ja tämän taloa, joka oli vain kulman takana hänen omastaan. Kun ensimmäinen tilatuista kirjoista tuli seuraavan päivän postissa, hän valvoi yömyöhään ja luki sen kannesta kanteen. Lukiessaan hän ajatteli myös äitiään. Senaikainen sisäkkö oli Henry Jenkinsin kahdeksas romaani. Romaani oli julkaistu vuonna 1940, ja se kertoi arvostetun kirjailijan ja hänen vaimonsa sisäkkö-seuranaisen rakkaustarinan. Tyttö oli nimeltään Sally, ja hän oli aika tytönheilakka, kun taas miespuolinen päähenkilö oli kärsivä olento, jonka vaimo oli kaunis mutta kylmä. Romaani oli lukukelpoinen, jos antoi anteeksi vanhanaikaisen proosatyylin: henkilöhahmot olivat monipuolisia, ja kertojan ongelmatilanne oli ajaton, varsinkin sen jälkeen kun Sallysta ja hänen vaimostaan tuli ystävät. Lopussa kertoja oli tekemäisillään lopun suhteesta, mutta pelkäsi tuskissaan seurauksia. Tyttöparka oli nimittäin pakkomielteisen ihastuksen vallassa, ja kuka häntä siitä saattoi moittia? Kuten Henry Jenkins kirjoitti, hän – siis kirjan päähenkilö – oli tavoittelemisen arvoinen saalis.

Laurel katsoi taas Campden Groven numeron 25 ullakkoikkunaa. Henry Jenkinsin tiedettiin kirjoittaneen enimmäkseen tosielämästä. Äiti oli ollut jonkin aikaa sisäkkönä (sillä tavoin hän oli alun perin joutunut isoäidin täysihoitolaan). Äiti ja Vivien olivat olleet läheiset ystävät, mutta äiti ja Henry Jenkins eivät missään tapauksessa olleet, eivät ainakaan loppujen lopuksi. Menikö hän liian pitkälle kuvitellessaan, että Sallyn tarina saattaisi olla hänen äitinsä tarina? Että Dorothy olisi joskus asunut siinä pienessä huoneessa tiilikaton alla ja rakastunut työnantajaansa, joka oli tuottanut hänelle pettymyksen? Selittäisikö teoria sen, mitä Laurel oli nähnyt Greenacresissa – petetyn naisen raivo ja niin edelleen?

Ehkä.

Laurelin miettiessä, mistä saisi selville, oliko Henry Jenkinsin palveluksessa joskus ollut nuori Dorothy-niminen nainen, numeron 25 ovi – se oli punainen – avautui, ja ulos jalkakäytävälle purkautui metelöivä massa sukkien peittämiä sääriä ja tupsujen koristamia pipoja. Ihmiset eivät yleensä pitäneet siitä, että tuntemattomat kävivät nuuskimassa heidän kotinsa tuntumassa, ja Laurel painoi päänsä ja alkoi penkoa laukkuaan ikään kuin olisi täysin tavallinen asioillaan kulkeva nainen eikä ikivanhojen aaveiden metsästäjä. Kunnon tirkistelijän tavoin hän onnistui kuitenkin samalla pitämään silmällä tapahtumia ja katselemaan, kun talosta tuli ulos nainen mukanaan vaunuihin pakattava vauva ja kolme jaloissa häärivää pikkuista, ja – hyvä tavaton – sisältä talosta huuteli vielä yksi lapsenääni.

Nainen keinotteli lastenvaunuja takaperin kohti portaita, ja Laurel epäröi hetken. Hän oli tarjoamaisillaan apua, kun viides lapsi, vähän muita pitempi poika, mutta silti vasta viisi- tai kuusivuotias, tuli ulos ja tarttui vaunujen toiseen päähän. Yhdessä he kantoivat vaunut alas portaita. Perhe lähti kohti Kensington Church Streetiä. Pikkutytöt hypähtelivät edeltä, mutta poika jäi jälkeen, ja Laurel katseli häntä. Oli mukavaa nähdä, miten pojan huulet liikahtelivat hiukan, ikään kuin hän laulaisi itsekseen, ja miten tämä käytti käsiään, ojensi ne suoriksi eteen ja kallisti sitten päätään ja katseli kun ne aaltoilivat toisiaan kohti kuin ilmassa leijailevat lehdet. Poika oli täysin omassa maailmassaan, ja niin suuri keskittyminen näytti lumoavalta. Laurelille tuli mieleen pikkuinen Gerry.

Gerry-kulta. Heidän veljensä ei ollut ikinä ollut tavallinen. Hän ei ollut sanonut sanaakaan ennen kuin täytti kuusi vuotta, ja ne jotka eivät tunteneet häntä olivat usein kuvitelleet hänet jälkeenjääneeksi. (Ne jotka tunsivat Nicolsonin meluisan tyttöparven ymmärsivät, että Gerryn vaitonaisuus oli väistämätön seuraus perhesuhteista.) Tuntemattomat olivat väärässä. Gerry ei ollut jälkeenjäänyt vaan älykäs – hirvittävän älykäs. Tieteellisesti lahjakas. Gerry keräili tosiasioita ja todisteita, totuuksia ja teoreemoja ja vastauksia kysymyksiin, jollaisia Laurel ei ollut ikinä edes tullut ajatelleeksi esittää, kysymyksiin ajasta ja avaruudesta ja aineen olemuksesta. Kun poika sitten lopulta päätti kommunikoida sanoin ja puhua ääneen, hän kysyi ensimmäiseksi, oliko kenelläkään käsitystä siitä, miten insinöörit aikoivat estää Pisan kaltevaa tornia kaatumasta (siitä oli ollut uutisissa pari iltaa aikaisemmin).

”Julian!”

Laurelin muisto haihtui, ja kohottaessaan katseensa hän näki pikkupojan äidin huutavan kuin toiselta planeetalta: ”Juju!”

Poika ohjasi vasemman kätensä turvallisesti alas ennen kuin kohotti katseensa. Se kohtasi Laurelin katseen, ja silmät suurenivat. Ensin hämmästyksestä, sitten jostain muustakin. Tunnistamisesta, Laurel tiesi. Niin kävi usein, vaikka aina kasvot eivät yhdistyneet nimeen. (”Tunnenko minä teidät? Olemmeko tavanneet aikaisemmin? Oletteko töissä pankissa?”)

Laurel nyökäytti päätään ja alkoi tehdä lähtöä, mutta poika sanoa pamautti: ”Täällä on se isän nainen.”

”Ju-li-an.”

Laurel kääntyi takaisin katsomaan outoa pikkumiestä. ”Mitä sinä sanoit?”

”Täti on se isän nainen.”

Laurel ei ehtinyt kysyä, mitä poika tarkoitti, sillä samassa poika oli tiessään ja kompasteli kohti äitiään molemmat kädet Campden Groven näkymättömissä ilmavirtauksissa purjehtien.