13
Greenacres 2011

Kun Laurel ryhtyi syömään päivälliseksi säilykepapuja paahtoleivän kera, hän tuli ajatelleeksi, että oli varmasti ensimmäistä kertaa yksin Greenacresissa. Ei äitiä eikä isää puuhailemassa viereisessä huoneessa, ei kiihtyneitä sisaria narisuttamassa yläkerran lattialankkuja, ei pikkuveljeä, ei lemmikkejä. Ei edes kanaa kyyhöttämässä pihan laatikoiden päällä. Laurel asui Lontoossa yksin; vuosien mittaan hän oli asunut yksin vähän väliä, ja suoraan sanoen hän viihtyi omassa seurassaan. Sinä iltana häntä ympäröivät kuitenkin lapsuuden näyt ja äänet, ja hänen tuntemansa yksinäisyyden syvyys yllätti hänet.

”Oletko varma että selviät?” Rose oli kysynyt iltapäivällä ennen lähtöään. Hän oli viivytellyt eteisaulassa näpräten pitkää afrikkalaista helminauhaansa ja nyökäyttänyt päätään keittiön suuntaan. ”Kyllä minä nimittäin voin jäädäkin. Ihan hyvin. Ehkä minun pitäisi sittenkin jäädä? Soitan vain Sadielle ja sanon, etten pääse tulemaan.”

Oli varsin poikkeuksellista, että Rose oli huolissaan Laurelista, ja Laurel oli häkeltynyt. ”Mitä turhia”, hän oli sanonut ehkä vähän napakastikin. ”Ei tule kuuloonkaan. Selviän ihan hyvin yksin.”

Rose ei vieläkään uskonut. ”En oikein tiedä, Lol. Ei ole sinun tapaistasi soittaa sillä lailla odottamatta. Tavallisesti sinulla on aina kauhean kiire, ja nyt...” Helmet uhkasivat katketa Rosen käsittelyssä. ”Kuule, mitä jos vain soitan Sadielle ja sanon että jatkamme huomenna. Ei siitä ole vaivaa.”

”Rose kiltti...” Laurel esitti hienosti tuskastunutta. ”Mene nyt ihmeessä tapaamaan tytärtäsi. Johan minä sanoin, että tulin tänne vain olemaan vähän aikaa rauhassa ennen kuin aloitan Macbethin kuvaukset. Totta puhuen oikein odotan että saan oman rauhan vähäksi aikaa.”

Se oli totta. Laurel oli kiitollinen siitä, että Rose oli päässyt tuomaan hänelle avaimet, mutta päässä sinkoilivat ajatukset siitä, mitä hän tiesi ja mitä vielä oli otettava selville äidin menneisyydestä. Hän halusi innokkaasti päästä sisään järjestelemään ajatuksiaan. Nähdessään Rosen auton ajavan pois pihatietä pitkin hän oli kokenut valtavan voimakkaan odotuksen tunteen. Jotakin oli pantu alulle. Hän oli vihdoin täällä, oli jättänyt Lontoon-elämänsä päästäkseen perille perheen suuresta salaisuudesta.

Istuessaan nyt yksin olohuoneessa tyhjä päivällislautanen seuranaan ja pitkä ilta edessä hän huomasi varmuutensa haihtuvan ja toivoi, että olisi sittenkin harkinnut Rosen tarjousta. Sisaren leppeä rupattelu oli juuri omiaan estämään ajatuksia ajelehtimasta synkkiin aiheisiin, ja sitä Laurel nyt kaipasi. Ongelmana olivat aaveet, sillä eihän hän tietenkään ollut yksin. Jokaisen nurkan takana piileskeli aaveita, ne leijailivat edestakaisin portaissa ja niiden äänet kaikuivat kylpyhuoneen laatoituksesta. Pikkuisia paljasjalkaisia tyttöjä mekoissaan ja kasvuiän eri vaiheissa, isän kookas ja laiha hahmo viheltelemässä varjoissa, ja ennen kaikkea äiti, joka oli yhtaikaa kaikkialla, joka oli tämä talo, Greenacres, jonka intohimo ja tarmo olivat imeytyneet talon joka ikiseen lankkuun, ikkunaruutuun ja kiveen.

Äiti oli parhaillaankin huoneen nurkassa. Laurel näki hänet siellä käärimässä Irisin syntymäpäivälahjaa pakettiin. Lahja oli kirja joka kertoi antiikin historiasta, lasten tietokirja, ja Laurel muisti ihastuneensa kirjan kauniiseen kuvitukseen, joka oli mustavalkoinen ja kuvasi ikivanhoja paikkoja jotenkin salaperäisesti. Kirja oli tuntunut Laurelista hyvin tärkeältä, ja Laurel oli ollut kateellinen, kun Iris oli avannut paketin vanhempien sängyllä seuraavana aamuna ja alkanut käännellä sivuja omistavasti ja siirrellä kirjanmerkkinauhaa. Kirjassa oli jotain, mikä veti puoleensa ja sai lukijan haluamaan omistaa sen, varsinkin Laurelin, jolla ei ollut kovin paljon omia kirjoja.

Perhe ei ollut erityisen ihastunut kirjoihin – kaikki hämmästelivät sitä aina, mutta tarinoista heillä ei ollut pulaa. Isällä oli ollut ylitsepursuava varasto päivällispöytään sopivia anekdootteja, ja Dorothy Nicolson keksi satunsa itse eikä lukenut niitä kirjoista. ”Olenko koskaan kertonut sinulle Yölinnun tähdestä?” hän oli kerran kysynyt, kun Laurel oli ollut pieni tyttö.

Laurel oli pudistanut päätään innokkaasti. Hän piti äidin tarinoista.

”Enkö ole? No, sehän selittääkin kaiken. Olen nimittäin ihmetellyt, miksi en ole nähnyt sinua siellä.”

”Missä, äiti? Mikä se yölinnun tähti on?”

”No, sehän on ilman muuta tie kotiin. Ja sinne myös.”

Laurel oli ymmällään. ”Minne?”

”Kaikkialle – mihin tahansa...” Sitten äiti hymyili tapansa mukaan niin, että Laurel oli iloinen kun sai olla hänen lähellään, ja kumartui lähemmäksi ikään kuin aikoisi kertoa salaisuuden. Tumma tukka heilahti eteenpäin olkapään yli. Laurel rakasti salaisuuksia. Hän oli oikein hyvä myös säilyttämään niitä, ja hän kuunteli tarkkaan kun äiti sanoi: ”Yölinnun tähti on suuri laiva joka lähtee joka ilta unen rajamailta. Oletko koskaan nähnyt kuvaa merirosvolaivasta, jossa on pullistuvat valkoiset purjeet ja nuoratikkaita jotka keinuvat ja heiluvat tuulessa?”

Laurel nyökkäsi toiveikkaasti.

”Siinä tapauksessa tunnet sen kun näet, sillä juuri sen näköinen se on. Masto on suorempi kuin osaat kuvitellakaan, ja sen huipulla on lippu, hopeanvärinen lippu jossa on keskellä valkoinen tähti ja siivet.

”Kuinka sen kyytiin pääsee? Pitääkö minun uida?” Laurel ei ollut kovin hyvä uimari.

Dorothy nauroi. ”Sehän siinä parasta onkin. Sinun tarvitsee vain toivoa, ja kun illalla nukahdat, huomaat olevasi sen lämpimällä kannella valmiina purjehtimaan kohti suurta seikkailua.”

”Tuletko sinäkin sinne, äiti?”

Dorothyn kasvoilla oli etäinen ja salaperäinen ilme, joka kohosi niille toisinaan ikään kuin hän muistaisi jotain hiukan surullista. Sitten hän kuitenkin hymyili ja pörrötti Laurelin tukkaa. ”Totta kai tulen. Et kai luullut että päästäisin sinut sinne yksin?”

* * *

Kaukana vihelsi myöhäinen asemalle saapuva juna, ja Laurelilta pääsi huokaus. Vihellys tuntui kajahtelevan seinillä, ja hän harkitsi, avaisiko television saadakseen taloon vähän ääntä. Äiti oli kuitenkin jääräpäisesti kieltäytynyt hankkimasta uutta televisiota jossa olisi kaukosäädin, ja niinpä Laurel avasi television sijasta radion ja tarttui kirjaansa.

Kirja oli Henry Jenkinsin toinen romaani, Vastahakoinen muusa, ja oli myönnettävä, että se oli aika raskasta luettavaa. Laurel alkoi epäillä kirjailijaa sovinistiksi. Päähenkilö Humphreylla (joka oli aivan yhtä vastustamaton kuin toisenkin romaanin miespuolinen päähenkilö) oli nimittäin varsin kyseenalaisia käsityksiä naisista. Jumaloiminen oli eri asia, mutta mies tuntui pitävän vaimoaan Violaa kallisarvoisena esineenä, jonka voi omistaa. Viola ei niinkään ollut lihaa ja verta kuin huoleton henki, jonka mies oli vanginnut ja samalla pelastanut. Viola oli ”luonnonvoima”, joka oli tullut Lontooseen Humphreyn sivistettäväksi mutta jota kaupungin ei saanut antaa turmella. Laurel luki kärsimättömästi eteenpäin. Hän huomasi toivovansa, että Viola kokoaisi somat hameenhelmansa ja lähtisi juoksemaan karkuun minkä kintuista pääsi.

Niin Viola ei tietenkään tehnyt. Viola suostui avioliittoon sankarinsa kanssa – tarinahan oli Humphreyn kertoma. Laurel oli aluksi pitänyt tytöstä, sillä tyttö oli vaikuttanut rohkealta ja arvolliselta sankarittarelta, ennalta arvaamattomalta ja raikkaalta, mutta mitä pitemmälle kirjaa luki, sitä vähemmän tytöstä sai tietää. Laurel käsitti olevansa epäoikeudenmukainen. Viola-parka oli vasta hädin tuskin aikuinen, eikä häntä siksi voinut syyttää huonosta arvostelukyvystä. Mitä Laurel ylipäätään mistään tiesi? Hänhän ei ollut koskaan saanut suhdetta kestämään kahta vuotta kauempaa. Siitä huolimatta Violan ja Humphreyn avioliitto ei suinkaan sopinut Laurelin käsityksiin romanssista. Laurel sinnitteli vielä kahden luvun verran saadakseen tietää, kuinka pariskunta muutti Lontooseen ja vakiinnutti Violan paikan kullatussa häkissä. Sitten Laurelin mitta tuli täyteen, ja hän pamautti kirjan turhautuneena kiinni.

Kello oli vasta yhdeksän, mutta Laurel katsoi, että oli riittävän myöhäistä. Päivän matkustaminen väsytti, ja hän halusi nousta seuraavana aamuna varhain ja kiirehtiä sairaalaan jo aamupäivällä ennen kuin äiti ehtisi väsyä. Rosen aviomies Phil oli tuonut Laurelin käyttöön autotallistaan ylimääräisen auton, 1960-luvun Minin, joka oli vihreä kuin heinäsirkka, ja Laurel aikoi ajaa kaupunkiin heti kun olisi valmis lähtemään. Hän työnsi Vastahakoisen muusan kainaloonsa, pesi lautasen ja lähti nukkumaan jättäen pimeän pohjakerroksen kummituksille.

* * *

”Teillä kävi tuuri”, sanoi hapan hoitaja Laurelille, kun tämä seuraavana aamuna meni sairaalaan. Hän sai sen kuulostamaan valitettavalta asiaintilalta. ”Vanharouva on pystyssä ja loistokunnossa. Viimeviikkoiset juhlat väsyttivät häntä hiukan, mutta sukulaisten vierailut näyttävät tekevän hyvää. Varokaa kuitenkin, ettei hän kiihdy liikaa.” Sitten hoitaja hymyili harvinaisen tylysti ja ryhtyi selailemaan muoviseen kirjoitusalustaan kiinnitettyjä papereitaan.

Laurel luopui mielijohteesta esittää sykähdyttävä pyrähdys irlantilaista rivitanssia ja meni vaaleanruskeaan käytävään. Äitinsä huoneen ovella hän koputti hiljaa. Kun vastausta ei kuulunut, hän avasi oven varovasti. Dorothy istui nojatuolissa kääntyneenä poispäin ovelta, ja Laurel luuli ensin, että hän nukkui. Vasta hiivittyään lähemmäksi hän näki että äiti oli hereillä ja tarkasteli jotain, mitä hän piteli käsissään.

”Hei, äiti”, Laurel sanoi.

Vanha nainen hätkähti ja käänsi päätään. Hänen silmissään oli utuinen katse, mutta hän hymyili nähdessään tyttärensä. ”Hei, Laurel”, hän sanoi hiljaa. ”Luulin että olet Lontoossa.”

”Niin minä olinkin. Olen tullut takaisin vähäksi aikaa.”

Äiti ei kysynyt syytä, ja Laurel aprikoi, mahtoiko ihminen iän myötä lakata hämmästelemästä mitään, kun niin paljon tapahtui hänen tietämättään, kun niin monista asioista keskusteltiin ja päätettiin muualla ja kun kaiken kuuli tai käsitti väärin. Hän aprikoi myös, mahtaisiko hän itsekin tulla jonakin päivänä siihen tulokseen, ettei kaiken tarvinnut olla ehdottoman selvää ja ettei se ollut edes toivottavaa. Kammottava ajatus. Hän siirsi hoitopöydän sivummalle ja istuutui vinyylipäällysteiseen tuoliin. ”Mitä sinulla siinä on?” Laurel nyökäytti päätään kohti äidin sylissä olevaa esinettä. ”Onko se valokuva?”

Dorothyn käsi vapisi, kun hän ojensi sylissään pitelemäänsä pientä hopeakehystä. Kehys oli vanha ja kolhiintunut, mutta se oli kiillotettu äskettäin. Laurel ei muistanut nähneensä sitä ennen. ”Tämä on Gerryltä”, äiti sanoi. ”Syntymäpäivälahja.”

Kuva oli täydellisen sopiva lahja Dorothy Nicolsonille, joka oli kaikkien vanhojen tavaroiden suojeluspyhimys, ja sen antaminen oli aivan Gerryn tapaista. Juuri kun Gerry näytti olevan täysin muissa maailmoissa ja irrallaan muista ihmisistä, hänen onnistui yllättää kaikki herkkävaistoisuudellaan. Laurelin sydäntä vihlaisi, kun hän ajatteli veljeään. Päätettyään lähteä Lontoosta hän oli jättänyt Gerrylle viestin yliopiston vastaajaan – itse asiassa kolme viestiä. Viimeisen niistä hän oli jättänyt myöhään edellisenä iltana juotuaan puoli pullollista punaviiniä, ja hän pelkäsi olleensa aikaisempaa suorapuheisempi, sillä hän oli kertonut palanneensa Greenacresiin ja päättäneensä ottaa selville, mitä oli tapahtunut ”kun oltiin pentuja”. Hän oli vielä lisännyt, että sisaret eivät vielä tienneet yksityiskohtia ja että hän tarvitsi Gerryn apua. Sillä hetkellä se oli tuntunut hyvältä ajatukselta, mutta Gerry ei ollut vastannut.

Laurel pani lukulasit nenälle katsoakseen tarkemmin seepiavalokuvaa. ”Hääseurue”, hän sanoi katsellessaan muodollisesti pukeutuneita tuntemattomia, jotka oli litistetty kehykseen läikikkään lasin taakse. ”Eivät taida olla tuttuja?”

Äiti ei oikeastaan vastannut. ”Niin kallisarvoinen esine”, hän sanoi ja puisteli päätään hitaasti surullisena. ”Hyväntekeväisyyskirpputorilta Gerry sen löysi. Tämän pitäisi olla jonkun seinällä eikä hylättyjen tavaroiden laatikossa... Eikö ole kauheaa, miten ihmisiä heitetään sillä lailla romukoppaan?”

Laurel myönteli. ”Ihastuttava valokuva”, hän sanoi ja siveli lasia peukalollaan. ”Vaatteista päätellen sodan aikaan otettu, vaikka sulhanen ei olekaan sotilaspuvussa.”

”Eivät kaikki käyttäneet sotilaspukua.”

”Niin, eivät ainakaan pinnarit.”

”Oli muitakin syitä olla käyttämättä sotilaspukua.” Dorothy otti kuvan takaisin, tarkasteli sitä taas ja asetti sen sitten käsi vapisten oman pula-ajan hääkuvansa viereen.

Sodasta puhuminen antoi Laurelille tilaisuuden ottaa äidin menneisyys puheeksi, ja jännityksen tunne ihan pyörrytti häntä. ”Mitä sinä teit sodan aikana, äiti?” Laurel kysyi harkitun huolettomasti.

”Olin mukana naisten vapaaehtoisjoukoissa.”

Noin vain. Ei minkäänlaista epäröintiä, ei vastahakoisuutta, ei mitään, mistä olisi voinut päätellä, että äiti ja tytär puhuivat aiheesta ensimmäistä kertaa. Laurel tarttui langanpäähän ja alkoi keriä esiin tietoja. ”Kudoitko sukkia ja jaoit ruokaa sotilaille?”

Äiti nyökkäsi. ”Meillä oli kirkon kellarissa kanttiini. Siellä tarjottiin keittoa... Välillä kierreltiin eri paikoissa.”

”Mitä? Ulkona kadulla pommien seassa vai?”

Taas pieni nyökkäys.

”Äiti...” Tyrmistykseltään Laurel ei löytänyt sanoja. Häntä hämmästytti sekä itse vastaus että vastauksen saaminen ylipäätään. ”Se oli rohkeasti tehty.”

”Eikä ollut”, Dorothy sanoi yllättävän terävästi. Hänen huulensa värisivät. ”Monet olivat paljon rohkeampia kuin minä.”

”Et ole ikinä ennen puhunut siitä.”

”En niin.”

Miksi et? Laurelin teki mieli kysyä. Kerro. Miksi se oli niin suuri salaisuus? Henry Jenkins ja Vivien, lapsuus Coventryssa, sotavuodet ennen kuin äiti tapasi isän... Mitä oli tapahtunut, kun äiti oli tarttunut uuteen tilaisuuteensa niin tiukasti? Mikä oli saanut äidin tappamaan miehen, joka oli uhannut tuoda menneisyyden takaisin vainoamaan häntä? Sen sijaan Laurel sanoi: ”Olisin halunnut tuntea sinut siihen aikaan.”

Dorothy hymyili vaisusti. ”Se olisi ollut vaikeaa.”

”Kyllä sinä tiedät mitä minä tarkoitan.”

Äiti vaihtoi asentoa tuolissa, ja levoton ilme kiskoi otsan paperi-ihon ryppyyn. ”Et olisi varmaankaan pitänyt minusta.”

”Mitä tarkoitat? Miksi ihmeessä en olisi?”

Dorothyn huulet värähtivät ikään kuin se mitä hän halusi sanoa ei olisi suostunut tulemaan ulos.

”Miksi en?”

Dorothy pakottautui hymyilemään, mutta hymy ei valaissut ääneen ja katseeseen hiipinyttä varjoa. ”Ihmiset muuttuvat vanhemmiten... viisastuvat, osaavat tehdä parempia päätöksiä... Minä olen hyvin vanha ihminen. Kun elää näin kauan kuin minä olen elänyt, ei voi olla katumatta joitakin tekojaan... menneitä tekoja... Monen asian toivoisi tehneensä toisin.”

Menneisyys, katumus, ihmisten muuttuminen. Laurel tunsi vihdoinkin pääsevänsä asian ytimeen. Hän yritti peittää innostuksensa kepeyteen ja kuulostaa tyttäreltä, joka kyselee rakkaalta vanhalta äidiltä tämän elämästä. ”Mitä sinä olisit halunnut tehdä toisin?”

Dorothy ei kuitenkaan kuunnellut. Hän tuijotti jonnekin kaukaisuuteen, ja hänen sormensa näpräsivät syliä peittävän huovan reunoja. ”Isälläni oli tapana sanoa, että joutuisin vielä hankaluuksiin jos en olisi varovaisempi...”

”Kaikki vanhemmathan niin sanovat”, Laurel lohdutti varovaisen lempeästi. ”Olen varma ettet ole ikinä tehnyt mitään sen pahempaa kuin me muutkaan.”

”Isä yritti varoittaa minua, mutta en kuunnellut ikinä. Luulin aina tietäväni kaiken paremmin. Sain rangaistuksen pahoista teoistani, Laurel. Menetin kaiken... kaiken mitä rakastin.”

”Miten? Mitä tapahtui?”

Puhuminen ja sen mieleen nostamat muistot olivat kuitenkin uuvuttaneet Dorothyn. Tuuli oli kadonnut purjeista, ja hän lepäsi tyynyjä vasten lyyhistyneenä. Huulet liikkuivat hiukan, mutta ääntä ei kuulunut, ja hetken kuluttua Laurel luovutti ja kääntyi katsomaan ulos sumentuneesta ikkunasta.

Äidin profiilia katsellessaan Laurel toivoi, että olisi ollut toisenlainen tytär, toivoi että olisi enemmän aikaa ja että hän voisi palata ajassa taaksepäin ja tehdä kaiken uudestaan. Hän toivoi, ettei kaikki olisi jäänyt viime tippaan ja ettei hän olisi joutunut täyttelemään aukkokohtia äitinsä sairaalavuoteen vierellä. Laurel päätti kokeilla toisenlaista taktiikkaa ja sanoi reippaasti: ”Rose näytti minulle yhden kiinnostavan jutun.” Hän haki hyllyltä perheen valokuva-albumin ja otti esiin kuvan äidistä ja Vivienistä. Sormet vapisivat, vaikka hän yritti vaikuttaa tyyneltä. ”Tämä kuva oli kai jossain arkussa Greenacresin ullakolla.”

Dorothy otti valokuvan ja katsoi sitä.

Käytävällä avautui ja sulkeutui ovia, kaukaa kuului soittokellon summerin ääni, ulkona kääntöpaikalla pysähtyi ja käynnistyi autoja.

”Te olitte ystäviä”, Laurel aloitti.

Äiti nyökkäsi epävarmasti.

”Sodan aikana.”

Uusi nyökkäys.

”Hänen nimensä oli Vivien.”

Sillä kertaa Dorothy kohotti katseensa. Hämmästys vilahti uurteisilla kasvoilla, ja sen jälkeen vielä jotain muuta. Laurel oli juuri kertomaisillaan kirjasta ja sen omistuskirjoituksesta, kun äiti sanoi: ”Hän kuoli.” Äiti sanoi sen niin hiljaa, että Laurel kuuli vain hädin tuskin. ”Vivien kuoli sodassa.”

Laurel muisti lukeneensa siitä Henry Jenkinsin muistokirjoituksesta. ”Pommituksissa”, hän sanoi.

Äiti ei osoittanut mitenkään kuulleensa, vaan tuijotti taas valokuvaa. Katse oli lasittunut, ja posket olivat äkkiä märät. ”Tuskin tunnen itseäni”, hän sanoi ohuella ja vanhalla äänellä.

”Onhan siitä pitkä aika.”

”Se oli kokonaan toista elämää.” Dorothy veti esiin ryppyisen nenäliinan ja painoi sen poskilleen.

Äiti puhui edelleen hiljaa nenäliinan takana, mutta Laurel ei erottanut kaikkia sanoja. Jotain pommeista ja melusta ja pelosta ja uudelleen aloittamisesta. Hän kumartui lähemmäs äitiä, ja iholla kihelmöi vahva tunne, että hän oli nyt vastausten kynnyksellä. ”Mitä sanoit, äiti?”

Kun Dorothy kääntyi katsomaan tytärtään, hän näytti pelästyneeltä kuin olisi nähnyt aaveen. Hän ojensi kätensä ja tarttui Laurelin hihaan. Kun hän alkoi puhua, ääni oli hauras. ”Kuule, Laurel”, hän kuiskasi, ”sodan aikana... en ajatellut selvästi, kaikki oli mennyt pahasti vikaan... en osannut tehdä muutakaan, ja se tuntui täydelliseltä suunnitelmalta, keinolta saada asiat kohdalleen – mutta se mies sai sen selville ja oli vihainen.”

Laurelin sydän hypähti. Mies. ”Siksikö se mies tuli? Siksikö hän tuli silloin Gerryn syntymäpäivänä?” Rintaa ahdisti. Laurel oli taas kuusitoista.

Äiti puristi edelleen Laurelin hihaa kasvot tuhkanharmaina ja ääni ohuena kuin ruo’on lehti. ”Hän löysi minut, Laurel... ei lakannut ikinä etsimästä.”

”Senkö takia mitä teit sodan aikana?”

”Niin.” Ääni hädin tuskin kuului.

”Mitä se oli, äiti? Mitä sinä teit?”

Ovi avautui, ja hoitaja Ratched ilmestyi tarjotin mukanaan. ”Lounasaika”, hän sanoi reippaasti ja siirsi pöydän sopivaan asentoon. Hän kaatoi muovimukin puolilleen haaleaa teetä ja tarkisti, että vesikannussa oli vettä. ”Rouva soittaa sitten kun on syönyt”, hän laulahti liiankin kovalla äänellä. ”Tulen sitten auttamaan mukavuuslaitokseen.” Hän vilkaisi pöytää varmistuakseen, että kaikki oli siinä missä piti. ”Tarvitseeko rouva vielä jotain ennen kuin menen?”

Dorothy oli typertynyt ja uupunut, ja hänen katseensa harhaili hoitajan kasvoilla.

Hoitaja hymyili reippaasti ja kumartui tuttavallisesti lähelle. ”Tarvitseeko rouva vielä jotain?”

”Ai.” Dorothy räpäytti silmiään ja hymyili niin hämmentyneesti, että Laurelin sydäntä särki. ”Kyllä, kiitos. Minun pitää saada puhua tohtori Rufusin kanssa...”

”Tohtori Rufusinko? Rouva tarkoittaa varmastikin tohtori Cotteria.”

Hämmennyksen pilvi heitti pikaisen varjon Dorothyn kalpeille kasvoille, ja sitten hän sanoi vieläkin vaisummin hymyillen: ”Niin. Tietenkin tarkoitan tohtori Cotteria.”

Hoitaja lupasi lähettää lääkärin huoneeseen heti tilaisuuden tullen, kääntyi sitten katsomaan Laurelia ja naputti sormella ohimoaan merkitsevä ilme kasvoillaan. Laurel hillitsi halunsa kuristaa nainen käsilaukkunsa hihnaan, kun tämä käveli ympäri huonetta niin että pehmeäpohjaiset kengät vingahtelivat lattiaa vasten.

He joutuivat odottelemaan hoitajan lähtöä loputtoman kauan. Tämä keräisi vanhoja mukeja, teki merkintöjä hoitokertomukseen, pysähtyi ohimennen huomauttamaan kaatosateesta. Laurel oli pakahtumaisillaan kärsimättömyyteen. Lopulta hoitaja sulki oven jäljessään.

”Kuule, äiti”, Laurel sanoi terävämmin kuin olisi halunnut.

Dorothy Nicolson katsoi tytärtään. Hänen kasvonsa olivat miellyttävän ilmeettömät, ja Laurel käsitti hätkähtäen, ettei sitä, mikä oli painanut äidin mieltä niin ankarasti ennen hoitajan keskeytystä, enää ollut äidin päässä. Se oli vetäytynyt takaisin siihen paikkaan, missä vanhat salaisuudet piileskelivät. Turhautumisen tunne oli järisyttävän voimakas. Laurel voisi kysyä uudestaan, sanoa esimerkiksi: ”Mitä sinä teit, mikä sai sen miehen vainoamaan sinua? Oliko sillä jotain tekemistä Vivienin kanssa? Ole kiltti ja kerro, niin pääsen tästä kaikesta lopullisesti eroon.” Äidin rakkaat kasvot, vanhan naisen väsyneet kasvot, katsoivat häneen kuitenkin nyt lievän hämmennyksen vallassa, ja huulille kohosi hivenen huolestunut hymy, kun äiti sanoi: ”Niin, mitä?”

Laurel kokosi kärsivällisyytensä rippeet – olihan aina olemassa huomispäivä, hän voisi yrittää silloin uudestaan – hymyili äidilleen ja sanoi: ”Haluatko että autan sinua syömään?”

* * *

Dorothy ei syönyt paljon. Kulunut puolituntinen oli uuvuttanut hänet, ja Laurel yllättyi taas huomatessaan, kuinka hauras äidistä oli tullut. Vihreä nojatuoli oli aika vaatimaton, se oli tuotu sairaalaan kotoa, ja Laurel oli nähnyt äitinsä istumassa siinä lukemattomia kertoja vuosikymmenten mittaan. Jotenkin tuolin mittasuhteet olivat kuitenkin muuttuneet viime kuukausien aikana, ja nyt se oli valtavan kokoinen ja nielaisi äidin hahmon kuin äreä karhu.

”Mitä jos harjaisin vähän tukkaasi?” Laurel sanoi. ”Olisiko se sinusta mukavaa?”

Hymyn häivähdys kareili Dorothyn huulilla, ja hän nyökäytti päätään. ”Äidillä oli tapana harjata minun tukkaani.”

”Niinkö?”

”Minä teeskentelin etten pitänyt siitä, kun halusin olla itsenäinen, mutta kyllä se oli ihanaa.”

Laurel hymyili hakiessaan antiikkista hiusharjaa sängyn takana olevalta hyllyltä. Hän veti harjaa varovasti pitkin voikukanhaituvatukkaa ja yritti kuvitella, millainen äiti oli ollut pikkutyttönä. Varmaankin seikkailunhaluinen, välillä tottelematon, mutta hänessä oli luultavasti aitoa eläväisyyttä, joka sai ihmiset pitämään hänestä. Laurel arveli, ettei saisi ikinä tietää sitä varmasti, ellei äiti kertoisi itsestään.

Dorothyn paperinohuet silmäluomet olivat sulkeutuneet, ja niiden sisäpuolella olevat hennot hermosäikeet nytkähtelivät toisinaan, kun luomien takaisessa mustuudessa muodostui salaperäisiä kuvia. Äidin hengitys hidastui, kun Laurel silitti hänen tukkaansa, ja kun hengenvedot tasaantuivat nukkuvan hengitykseksi, Laurel laski harjan mahdollisimman hiljaa kädestään. Hän veti virkattua peitettä vähän ylemmäs äidin sylissä ja antoi poskelle kevyen suukon.

”Näkemiin, äiti”, hän kuiskasi. ”Tulen taas huomenna.”

Laurel hiipi varpaillaan kohti ovea varoen helistelemästä laukkuaan ja kopisuttamasta askeliaan lattiaan. Silloin sängystä kuului uninen ääni: ”Se poika.”

Laurel kääntyi hämmästyneenä. Äidin silmät olivat edelleen kiinni.

”Se poika, Laurel”, äiti mutisi.

”Mikä poika?”

”Se jonka kanssa sinä olet seurustellut – Billy.” Äidin utuiset silmät avautuivat ja hän käänsi päätään Laureliin päin, kohotti heiveröistä sormeaan ja sanoi hiljaa: ”Luuletko etten ole huomannut? Luuletko etten minä ole ollut nuori? Etten tiedä miltä tuntuu ihastua komeaan poikaan?”

Silloin Laurel oivalsi, ettei äiti ollut enää sairaalassa. Hän oli kotona Greenacresissa puhumassa teini-ikäiselle tyttärelleen. Se tuntui pelottavalta.

”Kuunteletko sinä, Laurel?”

Laurel nielaisi ja sai äänensä takaisin. ”Kyllä minä kuuntelen, äiti.” Äidin ja murrosikäisen tyttären välisistä keskusteluista oli kovin pitkä aika.

”Jos hän kosii ja sinä rakastat häntä, sinun pitää suostua... Ymmärrätkö?”

Laurel nyökkäsi. Hän tunsi olonsa omituiseksi, päätä pyörrytti ja oli kuuma. Hoitajat olivat sanoneet, että äidin ajatukset harhailivat nykyisen ja menneen välillä kuin radioasemat jotka sekoittuivat toisiinsa, mutta mikä oli saanut äidin ajattelemaan juuri sitä hetkeä? Miksi äiti puhui puolitutusta pojasta, johon ihastumisesta Laurel oli toipunut jo kauan sitten?

Dorothyn huulet liikkuivat hiljaa toisiaan vasten, ja sitten hän sanoi: ”Minä olen tehnyt niin paljon erehdyksiä... paljon erehdyksiä.” Äidin posket olivat esiin puristuvista kyynelistä märät. ”Rakkaus, Laurel. Rakkaus on ainoa syy avioliiton solmimiseen. Se on tehtävä rakkaudesta.”

* * *

Laurelin onnistui hoippua sairaalan käytävässä olevaan naistenhuoneeseen. Hän avasi vesihanan, kopristi kämmenensä ja valeli vettä kasvoilleen. Sitten hän nojasi kämmenillään altaaseen. Viemäriaukon ympärillä oli hiushalkeamia, jotka sulautuivat yhteen, kun näkö sumeni. Laurel sulki silmänsä. Veri jyskytti korvissa kuin moukari. Taivas, että hän oli suunniltaan.

Ei se johtunut pelkästään siitä, että äiti oli puhunut hänelle kuin teinitytölle, että viisikymmentä vuotta oli pyyhkiytynyt pois yhdessä hetkessä ja että hänen mieleensä oli loihdittu kaukainen, muistin reunamilla värähtelevä ensirakkaus. Se johtui sanoista itsestään ja äidin äänensävyn kiihkeydestä, kun tämä tarjosi teini-ikäiselle tyttärelleen kokemusten kerryttämää viisautta. Äiti vaati Laurelia tekemään valintoja, joita hän, Dorothy, ei ollut tehnyt, ja välttämään niitä erehdyksiä, jotka hän oli tehnyt.

Siinä ei kuitenkaan ollut mitään järkeä. Äitihän oli rakastanut isää. Laurel oli siitä yhtä varma kuin omasta nimestään. Äiti ja isä olivat olleet naimisissa viisikymmentäviisi vuotta ennen isän kuolemaa, eikä avioliitossa ollut pilkahtanut häivääkään erimielisyyksistä. Jos Dorothy oli mennyt naimisiin jostain muusta syystä ja oli katunut päätöstään koko avioliiton ajan, hän oli onnistunut teeskentelemään todella hienosti. Ei kai kukaan pystyisi teeskentelemään niin kauan? Ei tietenkään. Sitä paitsi Laurel oli kuullut lukemattomia kertoja tarinan siitä, kuinka hänen vanhempansa olivat tavanneet ja rakastuneet. Hän oli nähnyt äitinsä katsovan isää, kun tämä oli kertonut tienneensä heti, että heidät oli tarkoitettu toisilleen.

Laurel kohotti katseensa. Nicolsonin perheen isoäidillä oli kuitenkin ollut omat epäilyksensä. Laurel oli aina ollut tietoinen siitä, että äidin ja isoäidin välinen suhde oli jotenkin vaivautunut. He puhuivat toisilleen muodollisesti, ja vanhemman naisen suu oli tiukoissa juonteissa, kun hän luuli ettei kukaan nähnyt hänen katsovan miniäänsä. Ja kun Laurel oli suunnilleen viisitoistavuotiaana käynyt perheen kanssa vierailulla isoäidin täysihoitolassa meren rannalla, hän oli sattumalta kuullut jotain, mitä hänen ei olisi pitänyt kuulla. Hän oli aamulla ollut auringonpaisteessa liian pitkään, ja hänen päätään oli alkanut särkeä ja olkapäät olivat palaneet. Hän oli mennyt sisään tavallista aikaisemmin. Maatessaan pimennetyssä makuuhuoneessaan märkä riepu otsalla ja ahdistunut tunne rinnassa hän oli kuullut isoäidin juttelevan käytävässä vanhan neiti Perryn kanssa, joka oli täysihoitolan vieraita.

”Poikasi on sinulle kunniaksi, Gertrude”, neiti Perry sanoi. ”Hän on aina ollut hyvä poika.”

”Niin, Stephen on painonsa arvoinen kullassa. Hänestä on täällä enemmän apua kuin isästään oli ikänä.” Isoäiti oli pitänyt tauon niin että keskustelukumppani ehti murahtaa asianmukaisen myöntymyksensä ja jatkoi sitten. ”Hyväsydäminenkin hän on. Ei ole ikinä osannut vastustaa eksyneitä sieluja.”

Silloin Laurel oli kiinnostunut. Sanoissa kuului kaikuja aikaisemmista keskusteluista, ja neiti Perry tuntui tietävän täsmälleen, mitä isoäiti tarkoitti. ”Niin”, neiti Perry sanoi. ”Poikaparalla ei ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia. Ei niin kauniin naisen kanssa.”

”Kauniin vai? No jaa, jos nyt tykkää sen sorttisesta. Vähän liian...” Isoäiti piti tauon, ja Laurel höristi korviaan kuullakseen, minkä sanan hän valitsisi. ”Vähän liian kypsä minun makuuni.”

”Aivan”, neiti Perry perääntyi kiireesti. ”Hirvittävän kypsä. Huomasi kuitenkin hyvän tilaisuuden.”

”Niin tosiaan.”

”Tiesi mistä sai helpon saaliin.”

”Toden totta.”

”Ja ajatella, että poika olisi voinut mennä naimisiin naapurin Pauline Simmondsin kaltaisen tytön kanssa. Minusta tuntui aina, että se tyttö oli ihastunut poikaasi.”

”Totta kai oli”, isoäiti tokaisi, ”ja kuka häntä siitä voi moittia? Emme kuitenkaan osanneet ottaa Dorothya huomioon. Pauline-paralla ei ollut mitään mahdollisuuksia sellaista naista vastaan, kun Dorothy päätti saada tahtonsa läpi.”

”Sääli.” Neiti Perry tiesi tarkkaan, mitä milloinkin piti sanoa. ”Hirvittävän sääli.”

”Se nainen noitui Stephenin jotenkin. Poikakulta ei tiennyt, mitä tapahtui. Luuli tietenkin, että tyttö oli viaton, eikä häntä siitä voi moittia, kun oli vasta tullut Ranskasta. Menivät naimisiin jo parin kuukauden kuluttua. Dorothy pani pojan pään pyörälle. Jotkut ihmiset saavat aina haluamansa.”

”Ja se nainen halusi Stephenin.”

”Pakotien hän halusi, ja Stephen tarjosi sen hänelle. Heti kun avioliitto oli solmittu hän raahasi Stephenin pois kaiken tutun keskeltä, ja he aloittivat elämänsä uudestaan siinä ränsistyneessä maatalossa. Syytän tietenkin itseäni.”

”Eihän se toki sinun syytäsi ollut!”

”Minä hommasin sen naisen tähän taloon.”

”Silloin oli sota-aika, ja oli melkein mahdotonta saada kunnon henkilökuntaa. Ethän sinä sitä voinut tietää.”

”Sepä se. Minun olisi pitänyt tietää. Olisi pitänyt ottaa selvää. Olin aivan liian luottavainen. Ainakin aluksi. Tein tiedusteluja, mutta vasta jälkeenpäin, ja sitten oli jo liian myöhäistä.”

”Mitä tarkoitat? Miten niin liian myöhäistä? Mitä sait selville?”

Se, mitä isoäiti oli saanut selville, jäi kuitenkin arvoitukseksi Laurelille, sillä naiset siirtyivät kuulomatkan ulkopuolelle ennen yksityiskohtaisempaa selitystä. Totta puhuen Laurel ei ollut piitannut isoäidin puheista paljonkaan siihen aikaan. Isoäiti oli huomionkipeä sievistelijä, ja hänestä oli hauskaa tehdä vanhimman pojantyttärensä elämä ikäväksi kertomalla vanhemmille heti kun Laurel vain vilkaisikin poikiin päin rannalla. Maatessaan sängyssä sadattelemassa päänsärkyään Laurel tuli siihen tulokseen, että se mitä isoäiti uskoi äidistä saaneensa tietää oli melko varmasti liioiteltua tai peräti kokonaan keksittyä.

Nyt Laurel ei enää ollut niin varma kuivatessaan kasvojaan ja käsiään. Isoäidin epäluulo, että Dorothy oli etsinyt pakotietä, että tämä ei ollut niin viaton kuin näytti olevan ja että hätäisesti solmittu avioliitto oli tullut tarpeeseen, tuntui sopivan jollakin tapaa yhteen sen kanssa, mitä äiti oli hänelle äsken sanonut.

Oliko Dorothy Smitham paennut purettua kihlausta ja ilmaantunut sen vuoksi rouva Nicolsonin täysihoitolaan? Senkö isoäiti oli saanut selville? Olihan se mahdollista, mutta kyllä siihen täytyi liittyä vielä muutakin. Aikaisempi suhde olisi ehkä riittänyt myrkyttämään isoäidin mielen – taivas tiesi, ettei siihen paljon tarvittu – mutta ei kai äiti sentään mokoman takia olisi itkenyt vielä yli kuusikymmentä vuotta myöhemmin (ja vielä syyllisyydentuntoisesti, siltä Laurelista tuntui, kun äiti puhui erehdyksistä ja siitä ettei osannut ajatella selvästi), ellei sitten olisi karannut sulhaseltaan salaa? Mutta miksi äiti olisi tehnyt niin, jos hän rakasti sulhastaan niin suuresti? Miksi he eivät olleet vain menneet naimisiin? Ja miten se kaikki liittyi Vivien ja Henry Jenkinsiin?

Laurelilta oli jäänyt jotain huomaamatta, luultavasti paljonkin. Hän päästi pitkän ja tuskastuneen huokauksen, joka kaikui pienessä laatoitetussa naistenhuoneessa. Hän tunsi itsensä perin juurin lannistuneeksi. Oli niin kovin paljon yhteensopimattomia johtolankoja, jotka eivät yksinään merkinneet mitään. Laurel repi palan wc-paperia ja taputteli ripsiväriä, joka oli levinnyt silmien alle. Koko arvoitus oli kuin lapsen piirrostehtävä, jossa pisteet oli yhdistettävä kuvaksi, tai kuin taivaalle piirrettävissä oleva tähtikuvio. Isä oli kerran vienyt lapset katsomaan tähtiä. He olivat leiriytyneet metsän yläpuoliselle harjulle, ja heidän odotellessaan hämärän tihentymistä yöksi ja tähtien syttymistä taivaalle isä oli kertonut, kuinka oli pikkupoikana eksyttyään suunnistanut tähtien avulla kotiin. ”Täytyy vain etsiä taivaalta kuvat”, isä oli sanonut asetellessaan kaukoputkea jalustalle. ”Jos joskus joudutte yksin pimeään, ne ohjaavat teidät kotiin.”

”En minä mitään kuvia näe”, Laurel oli väittänyt vastaan hieroessaan lapasiaan yhteen ja tähystellessään ylhäällä tuikkivia tähtiä.

Silloin isä oli hymyillyt hänelle hellästi. ”Se johtuu siitä että katsot tähtiä etkä niiden välisiä tiloja”, isä oli sanonut. ”Pitää vetää viivat tähtien välille. Se pitää tehdä omassa mielessä. Silloin vasta näkee koko kuvan.”

Laurel katsoi itseään sairaalan peilistä. Hän räpytteli silmiään, ja muisto herttaisesta isästä haihtui. Äkillinen pakottava ja voimakas murhe tuli sen tilalle. Hänellä oli ikävä isää, hän vanheni koko ajan, äiti oli haipumassa pois.

Hän totesi näyttävänsä hemmetin kurjalta ja yritti siistiä tukkaansa kammalla. Olihan siinä alku. Tähtikuvioiden löytäminen taivaalta ei ollut koskaan ollut hänen vahvoja puoliaan. Gerry oli tyrmistyttänyt heidät kaikki saamalla yötaivaan järjestykseen. Jo pikkupoikana hän oli osoitellut kuvioita ja kuvia sieltä, missä Laurel näki vain hajallaan olevia tähtiä.

Ajatukset veljestä yllyttivät toimimaan. Hitto vie, heidän pitäisi etsiä ratkaisua yhdessä. Se oli heille yhteinen. Laurel otti puhelimen esiin ja katsoi, oliko siinä vastaamattomia puheluita.

Ei mitään. Ei vieläkään mitään.

Laurel vieritti numeroluetteloa, kunnes löysi Gerryn työnumeron, ja soitti siihen. Hän odotti peukalonkynttään pureskellen ja kirosi (ei suinkaan ensimmäistä kertaa) sitä, että veli kieltäytyi hankkimasta matkapuhelinta, kun kaukainen puhelin soi soimistaan täpötäydellä kirjoituspöydällä Cambridgessa. Lopulta kuului kilahdus, ja sitten: ”Hei, soitit Gerry Nicolsonille. Olen parhaillaan kuvaamassa tähtiä. Voit jättää yhteystiedot.”

Ei minkäänlaista lupausta siitä, mitä Gerry yhteystiedoilla tekisi, Laurel pani merkille kuivakiskoisesti. Hän ei jättänyt viestiä. Toistaiseksi oli jatkettava yksin.