15
Suffolk 2011

Laurel ihmetteli jälkikäteen, miten oli mahdollista, ettei hän ollut aikaisemmin tullut ajatelleeksi etsiä äitinsä nimeä verkosta. Toisaalta mikään, mitä hän Dorothy Nicolsonista tiesi, ei ollut antanut aihetta arvella, että äidistä saattaisi olla tietoja siellä.

Laurel ei jäänyt odottamaan, että ehtisi takaisin Greenacresiin. Päästyään sairaalan ulkopuolelle pysäköimäänsä autoon hän otti esiin puhelimensa ja kirjoitti hakukenttään: Dorothy Smitham. Hän hätäili tietenkin liikaa, kirjoitti nimen väärin ja joutui tekemään kaiken uudelleen. Hän terästäytyi odottamattomien tulosten varalta ja käynnisti haun. Osumia tuli 127. Sukututkimussivusto Yhdysvalloissa, ystäviään etsivä Thelma Dorothy Smitham Facebookissa, australialainen yrityshakusivusto ja sitten, puolivälissä sivua, oli BBC:n sota-arkiston artikkeli, jonka alaotsikkona oli: ”Lontoolainen sota-ajan puhelinvaihteen hoitaja muistaa toisen maailmansodan”. Laurelin sormi vapisi, kun hän valitsi sen.

Sivulla oli Katherine Frances Barker -nimisen naisen sota-ajan muistoja. Nainen oli ollut sotaministeriön puhelinvaihteen hoitajana Westminsterissä ilmapommitusten aikaan. Tekstin oli yläreunassa olevan tiedon mukaan lähettänyt Susanna Barker äitinsä puolesta. Yläreunassa oli valokuva pirteästä vanhuksesta, joka jotakuinkin keimailevasti poseerasi virkatuin selkänojansuojuksin varustetulla vadelmanpunaisella veloursohvalla. Kuvatekstissä luki:

Katherine ”Kitty” Barker rentoutumassa kotonaan. Kun toinen maailmansota syttyi, Kitty muutti Lontooseen, missä hän toimi koko sodan ajan puhelinvaihteen hoitajana. Kitty olisi halunnut merivoimien naisjoukkoihin, mutta tiedonvälitystä pidettiin olennaisen tärkeänä, eikä hän päässyt lähtemään työpaikastaan.

Itse artikkeli oli aika pitkä, ja Laurel silmäili sen läpi odottaen äitinsä nimen hypähtävän esiin tekstistä. Muutaman kappaleen luettuaan hän löysikin sen.

Olin kasvanut Midlandsin alueella, eikä minulla ollut sukulaisia Lontoossa, mutta sodan aikana sotaponnistuksiin osallistuville järjestettiin asuntoja. Minulla oli joihinkin toisiin verrattuna onnea, sillä pääsin asumaan aika varakkaan naisen kotiin. Se sijaitsi Campden Groven numerossa 7 Kensingtonissa, ja vaikka toisin voisi luulla, siellä viettämäni aika oli hyvin onnellista. Siellä asui kolme muutakin toimistotyötä tekevää tyttöä ja lisäksi joitakin lady Gwendolyn Caldicottin henkilökunnan jäseniä, jotka olivat jääneet taloon sodan syttyessä, keittäjä ja Dorothy Smitham -niminen tyttö, joka toimi talon emännän seuraneitinä. Dorothy ja minä ystävystyimme, mutta yhteys katkesi kun menin naimisiin mieheni Tomin kanssa vuonna 1941. Sodan aikana ystävystyttiin nopeasti – se ei varmaan ole yllätys kenellekään – ja olen usein aprikoinut, miten senaikaisten ystävieni kävi. Toivon, että he selviytyivät hengissä.

Laurelin ajatukset sinkoilivat. Oli uskomaton tunne nähdä äidin nimi, äidin tyttönimi, painettuna, ja vielä tällaisessa asiakirjassa, jossa kerrottiin juuri siitä ajasta ja paikasta, josta Laurel halusi tietää enemmän.

Hän luki saman kappaleen toistamiseen, eikä kiihtymys hellittänyt. Dorothy Smitham oli todellinen henkilö. Hän oli ollut lady Gwendolyn Caldicottin palveluksessa ja asunut Campden Groven numerossa 7 (saman kadun varrella kuin Vivien ja Henry Jenkins, Laurel huomasi ilokseen), ja hänellä oli ollut Kitty-niminen ystävä. Laurel etsi tietoa siitä, milloin juttu oli tullut verkkoon: 25. lokakuuta 2008. Ystävä saattaisi olla vielä elossa ja halukas puhumaan Laurelin kanssa. Jokainen löytö oli kuin suurella mustalla taivaalla loistava tähti, ja yhdessä nämä tähdet muodostaisivat kuvan, joka johdattaisi Laurelin kotiin.

* * *

Susanna Barker kutsui Laurelin iltapäiväteelle. Kaikki kävi niin helposti, että Laurel tunsi heti suunnatonta epäluuloa, sillä hän ei ollut koskaan uskonut helppoihin ratkaisuihin. Hän oli vain naputellut Katherine Barkerin ja Susanna Barkerin nimen verkon numerotiedusteluun ja soittanut kaikkiin saamiinsa numeroihin. Kolmannella soitolla hän osui oikeaan. ”Äiti pelaa golfia torstaisin ja esitelmöi lähikoulun lapsille perjantaisin”, Susanna sanoi. ”Kalenterissa on kuitenkin tilaa tänään neljältä.” Laurel oli tarttunut tilaisuuteen ilomielin ja noudatti nyt parhaillaan Susannan tarkkoja ohjeita ajaessaan mutkittelevaa kujaa sateen liottamien vihreiden niittyjen halki Cambridgen laitamilla.

Portilla Laurelia odotti pullea, iloluontoinen nainen, jolla oli kuparinpunainen sateen kihartama pörrötukka. Ruskean mekon päällä oli pirteä auringonkeltainen villatakki, ja hän piteli molemmin käsin sateenvarjoa kohteliaan huolestuneisuuden vallassa. Laurelin näyttelijäminä (joka ”osasi kuunnella korvillaan, silmillään ja sydämellään, kaikkea yhtaikaa”) ajatteli, että toisinaan yksi ainoa ele kertoi ihmisestä kaiken, mitä hänestä tarvitsi tietää. Sateenvarjoa pitelevä nainen oli hermostunut, luotettava ja kiitollinen.

”Kas, päivää”, nainen heläytti, kun Laurel lähti kadun yli häntä kohti. Hymy paljasti mahtavan määrän kiiltäviä ikeniä. ”Minä olen Susanna Barker, ja on aivan valtavan suuri ilo saada tavata teidät.”

”Minä olen Laurel. Laurel Nicolson.”

”Totta kai minä tiedän kuka te olette! Tulkaa toki sisään. Eikö ole kaamea sää? Äiti sanoo että se johtuu siitä kun tapoin sisällä hämähäkin. Typerästi tehty, olisihan minun pitänyt tietää. Aina siitä sade tulee.”

* * *

Kitty Barker oli pirteä kuin peipponen ja terävä kuin merirosvon miekka. ”Vai että Dolly Smithamin tytär”, hän sanoi ja iskeä tömäytti pöytää pikkuisella nyrkillään. ”Hemmetin hieno yllätys.” Kun Laurel yritti esittäytyä ja selittää, kuinka oli löytänyt Kittyn nimen netistä, hento käsi huitaisi kärsimättömästi, ja sen omistaja sanoa töräytti: ”Niin, niin, tyttäreni on jo kertonut. Sanoitte sen kaiken puhelimessa.”

Laurelia itseään oli useammin kuin kerran syytetty töykeydestä, ja hän päätti pitää naisen tehokkuutta virkistävänä. Luultavasti ihminen ei enää yhdeksänkymmentäkaksivuotiaana kaunistellut puheitaan eikä tuhlannut aikaa. Laurel hymyili ja sanoi: ”Kun olin nuori, äitini ei puhunut sodasta kovin paljon – halusi varmaan jättää sen taakseen – mutta nyt hän on sairastunut, ja minusta on alkanut tuntua tärkeältä saada tietää hänen menneisyydestään. Ajattelin että voisitte ehkä kertoa minulle jotain sodanaikaisesta Lontoosta ja erityisesti äidin senaikaisesta elämästä.”

Kitty Barker suostui mielihyvin. Toisin sanoen hän ehätti täyttämään Laurelin pyynnön ensimmäisen puoliskon ja ryhtyi luennoimaan pommituksista sillä aikaa kun hänen tyttärensä toi pöytään teetä ja teeleipiä.

Laurel kuunteli tarkkaan vähän aikaa, mutta hänen keskittymisensä alkoi herpaantua, kun kävi selväksi, että Dorothy Smitham oli vain sivuosan esittäjä tässä tarinassa. Hän katseli olohuoneen seiniä koristavia sodanaikaisia muistoja, julisteita joissa kehotettiin säästäväisyyteen ostoksille lähdettäessä ja kannustettiin käyttämään vihanneksia.

Kitty kuvaili edelleen eri vaaroja jotka vaanivat pimennyksen aikaisessa Lontoossa, ja kun Laurel näki kellon viisareiden siirtyvän yli puolen tunnin, hänen huomionsa kiinnittyi Susanna Barkeriin, joka tuijotti äitiään lumoutuneena ja liikutti suutaan jokaisen sanan mukana. Laurel käsitti, että tytär oli kuullut samat tarinat moneen kertaan, ja äkkiä hän ymmärsi kaiken täydellisesti: Susannan hermostuneisuuden, halun miellyttää, kunnioituksen äitiä kohtaan. Kitty oli aivan päinvastainen ihminen kuin Laurelin äiti. Kitty oli tehnyt sotavuosistaan mytologiaa, josta hänen oma tyttärensä ei milloinkaan pääsisi eroon.

Ehkä kaikki lapset olivat jossain määrin vanhempiensa menneisyyden vankeja. Mitä Susanna-parka voisi loppujen lopuksi toivoa saavansa aikaan verrattuna äitinsä kertomuksiin sankaruudesta ja uhrauksista? Ensimmäistä kertaa Laurel tunsi hienoista kiitollisuutta siitä, että hänen vanhempansa olivat säästäneet lapsensa niin raskaalta taakalta. (Laurelhan oli päinvastoin äitinsä historiattomuuden vanki. Kohtalon ivaa.)

Silloin tapahtui jotain ilahduttavaa. Laurel oli menettämäisillään kaiken toivon saada tietää mitään tärkeää, kun Kitty keskeytti kertomuksensa toruakseen Susannaa viivyttelystä teen kaatamisessa. Laurel tarttui tilaisuuteen ja pakotti keskustelun takaisin Dorothy Smithamiin. ”Suurenmoinen kertomus”, hän sanoi kaikkein hienostelevimmalla näyttelijänäänellään. ”Kiehtovaa, niin paljon valtavaa rohkeutta. Mutta entä minun äitini? Voitteko kertoa vähän hänestä?”

Kertoja ei selvästikään ollut tottunut keskeytyksiin, ja seurasi typertynyt hiljaisuus. Kitty kallisti päätään kuin yrittäisi löytää selityksen moiseen julkeuteen, ja Susanna varoi tarkasti Laurelin katsetta kaataessaan kädet vapisten teetä.

Laurel kieltäytyi häkeltymästä. Hänen lapsellinen minänsä nautti siitä että hän oli saanut tehdyksi lopun Kittyn yksinpuhelusta. Hän oli alkanut pitää Susannasta, ja Susannan äiti oli komentelija. Laurel oli opetettu vastustamaan komentelijoita. Hän jatkoi iloisesti: ”Auttoiko minun äitini kotirintaman sotaponnistuksissa?”

”Dolly teki osuutensa”, Kitty sanoi vastahakoisesti. ”Talon asukkailla oli vuorolista, ja vartioimme katolla vuorotellen mukanamme hiekkaämpäri ja kannettava vesipumppu.”

”Entä vapaa-aika?”

”Dolly piti mielellään hauskaa, niin kuin me kaikki. Sota-aikana oli otettava ilo irti sieltä mistä sai.”

Susanna tarjosi maitoa ja sokeria, mutta Laurel torjui tarjouksen. ”Varmaan teidänlaisillanne sievillä nuorilla tytöillä oli paljon poikaystäviä.”

”Totta kai oli.”

”Tiedättekö, oliko äidilläni joku erityinen?”

”Kyllä hänellä joku oli”, Kitty sanoi ja joi mustaa teetä, ”mutta en millään jaksa muistaa, mikä sen miehen nimi oli.”

Laurel muisti yhtäkkiä jotain. Torstain syntymäpäiväjuhlissa hoitaja oli sanonut äidin kyselleen jotakuta ja ihmetelleen, miksi tämä ei ollut käynyt tervehtimässä. Sillä hetkellä Laurel oli luullut kuulleensa väärin ja ajatellut että äiti kyseli Gerryä, mutta huomattuaan, miten äidin ajatukset ailahtelivat nykyisen ja menneen välillä, hän arveli erehtyneensä. ”Jimmy”, hän sanoi. ”Oliko sen miehen nimi Jimmy?”

”Oli!” Kitty sanoi. ”Se juuri se oli. Nyt minä muistan. Minulla oli tapana kiusoitella häntä sanomalla, että hänellä oli ikioma Jimmy Stewart. En kylläkään tavannut sitä miestä kertaakaan. Arvailin ulkonäköä vain Dollyn puheista.”

”Ettekö tavannut Jimmyä koskaan?” Sepä oli merkillistä. Äiti ja Kitty olivat olleet ystäviä ja asuneet nuorina samassa talossa. Kyllä kai siinä olisi ilman muuta tavannut toisen poikaystävän?

”En kertaakaan. Dolly oli hyvin tarkka siitä. Mies oli ilmavoimissa eikä ehtinyt käymään.” Kittyn suu oli ovelan näköisesti mutrussa. ”Tai niin Dolly ainakin sanoi.”

”Mitä tarkoitatte?”

”Sitä vain että minun Tomini oli ilmavoimissa, eikä hänellä ainakaan ollut niin kiire ettei ehtinyt käymään, jos ymmärrätte mitä tarkoitan.” Kitty hymyili pirullisesti, ja Laurel hymyili osoittaakseen, että hän ymmärsi oikein hyvin.

”Luuletteko että äitini olisi saattanut valehdella?” Laurel tiukkasi.

”Ei nyt suorastaan valehdellut, mutta ehkä hän vähän kaunisteli totuutta. Dollysta oli aina vaikea tietää. Hänellä oli melkoinen mielikuvitus.”

Sen Laurel tiesi itsekin oikein hyvin. Silti tuntui oudolta, että äiti oli pitänyt rakastamansa miehen salassa ystäviltään. Tavallisestihan rakastuneet halusivat kuuluttaa rakkauttaan kaikille, eikä äiti ollut koskaan pyrkinyt salailemaan tunteitaan.

Ellei sitten Jimmyn henkilöllisyyttä ollut pitänyt salailla jostain tietystä syystä. Se oli sota-aikaa. Ehkä Jimmy olikin ollut vakooja. Se selittäisi Dorothyn salailun, sen ettei hän voinut mennä naimisiin rakastamansa miehen kanssa ja tarpeen paeta. Henry ja Vivien Jenkinsin liittäminen tähän selitykseen oli kuitenkin ongelmallista, ellei Henry sitten ollut jotenkin saanut tietää Jimmystä ja ellei siitä aiheutunut vaaraa koko kansakunnan turvallisuudelle.

”Dolly ei koskaan tuonut Jimmyä taloon siksi, että se vanha nainen joka omisti talon ei hyväksynyt miesvieraita”, Kitty sanoi ja tökkäsi samalla neulan Laurelin hienon teorian ilmapalloon. ”Vanhalla lady Gwendolynilla oli ollut sisar, ja he olivat olleet kuin paita ja peppu nuorina. Asuivat yhdessä siinä Campden Groven talossa eivätkä ikinä liikkuneet missään ilman toistensa seuraa. Kaikki meni kumminkin pilalle, kun nuorempi sisar rakastui ja meni naimisiin. Hän muutti asumaan miehensä luo, eikä sisar ikinä antanut sitä anteeksi. Sulkeutui makuuhuoneeseensa vuosikymmeniksi ja kieltäytyi tapaamasta ketään. Inhosi ihmisiä, vaikka ilmeisesti ei kuitenkaan teidän äitiänne. He olivat hyvin läheiset. Dolly oli uskollinen sille naiselle ja piti kiinni vanhan neidin säännöstä. Vaikka kyllä hän ihan vaivatta rikkoi kaikkia muita sääntöjä – kukaan ei ollut yhtä taitava hankkimaan nailonsukkia ja huulipunaa mustasta pörssistä. Siitä säännöstä hän piti kuitenkin kiinni kuin henkensä edestä.”

Jokin viimeisen lauseen äänensävyssä sai Laurelin miettimään.

”Kun nyt jälkeenpäin ajattelen sitä, kaikki taisi alkaa siitä.” Kitty rypisti otsaansa yrittäessään tähystellä vanhojen muistojen tunneliin.

”Mikä taisi alkaa siitä?” Laurel kysyi, ja ennakkoaavistukset kihelmöivät sormenpäissä.

”Äitinne muuttui. Dolly oli valtavan hauska silloin, kun alun perin muutimme Campden Grovelle, mutta sitten hän muuttui ihan kummaksi ja ajatteli vain vanhan neidin pitämistä tyytyväisenä.”

”No, olihan lady Gwendolyn hänen työnantajansa. Kaipa hän...”

”Kyllä siinä oli muutakin. Dolly rupesi paasaamaan siitä miten vanhaneiti piti häntä kuin perheenjäsenenä. Ja hän alkoi hienostella ja kohdella meitä niin kuin emme enää olisi tarpeeksi hyviä hänen seuraansa. Hän hankki uusia ystäviä.”

”Vivienin”, Laurel sanoi äkkiä. ”Tarkoitatte Vivien Jenkinsiä.”

”Hänestä äitinne on sitten kertonut”, Kitty sanoi huulet purevassa hymyssä. ”Meidät muut hän kyllä unohti, mutta ei Vivien Jenkinsiä. Mikäs ihme se on, ei mikään. Hän oli sentään kirjailijan vaimo, asui vastapäisessä talossa. Ylpeä kuin mikä, kaunis kyllä, sitä ei käynyt kieltäminen, mutta kylmä. Ei alentunut pysähtymään ja juttelemaan kadulla. Hänellä oli kaamean huono vaikutus Dollyyn. Dollyn mielestä se nainen oli maailman napa.”

”Tapasivatko he toisiaan paljon?”

Kitty otti teeleivän ja lusikoi sille kiiltävää hilloa. ”En minä niin tarkkaan tiedä”, hän sanoi happamasti levittäessään punaista hilloa. ”Minua ei kutsuttu heidän seuraansa, ja Dolly lakkasi kertomasta minulle salaisuuksiaan. Siksi en kai tiennyt minkään olevan vialla ennen kuin oli liian myöhäistä.”

”Miten niin liian myöhäistä? Mikä oli vialla?”

Kitty lotkautti kermavaahtoa teeleivälleen ja silmäili Laurelia sen yli. ”Heidän välillään tapahtui jotain, siis äitinne ja Vivienin välillä, jotain ikävää. Vuoden 1941 alkupuolella. Muistan sen, koska olin juuri tutustunut Tomiin – siksi se ei varmaan vaivannut minua niin paljon kuin olisi muuten saattanut vaivata. Dollysta tuli hirvittävän synkkä sen jälkeen, hän tiuski koko ajan, ei lähtenyt ulos meidän muiden kanssa ja vältteli Jimmyä. Ihan kuin eri ihminen aikaisempaan verrattuna. Ei mennyt enää kanttiiniinkaan.”

”Naisten vapaaehtoisjoukkojen kanttiiniinko?”

Kitty nyökkäsi valmiina haukkaamaan teeleipää varovasti. ”Dolly tykkäsi olla siellä töissä, livahti aina vanhan neidin hommista tekemään jonkun toisen vuoroa. Äitinne oli hyvin rohkea eikä pelännyt pommeja ollenkaan. Yhtäkkiä hän kuitenkin lakkasi käymästä kanttiinissa. Ei suostunut menemään sinne vaikka olisi ollut mikä.”

”Mitä varten?”

”Ei hän sanonut, mutta olen varma että se liittyi jotenkin siihen vastapäisessä talossa asuvaan naiseen. Näin heidät yhdessä sinä päivänä kun heidän välinsä menivät poikki. Olin tulossa kotiin töistä vähän tavallista aikaisemmin, koska työpaikkani lähelle oli pudonnut räjähtämätön pommi, ja näin äitinne tulevan ulos Jenkinsin talosta. Jaa-a! Sitä ilmettä.” Kitty puisteli päätään. ”Pommit eivät olleet mitään sen rinnalla, miten räjähtämäisillään Dolly näytti olevan.”

Laurel joi teetä. Hän keksi yhden selityksen, joka olisi saattanut estää naista tapaamasta ystäväänsä ja poikaystäväänsä yhtaikaa. Olivatko Vivien ja Jimmy ihastuneet toisiinsa? Siksikö äiti oli purkanut kihlauksensa ja karannut aloittamaan uuden elämän? Ainakin se selittäisi, miksi Henry Jenkins oli vihainen – vaikka ei kai mies sentään Dorothylle olisi siitä ollut vihainen. Ratkaisu ei myöskään selittänyt äidin viimeaikaista katumusta menneiden tapahtumien takia. Eihän siinä mitään katumista ollut, että kokosi itsensä ja aloitti uudestaan alusta. Se oli rohkea teko. ”Mitä arvelette tapahtuneen?” Laurel tiedusteli varovasti ja laski kupin kädestään.

Kitty kohotti luisevia olkapäitään, mutta eleessä oli jotain vilpillistä. ”Dolly ei sitten ole tainnut koskaan kertoa siitä mitään?” Kittyn ilme oli yllättynyt, mutta sen alle kätkeytyi mielihyvää. Hän huoahti teatraalisesti. ”No, hänellä piti kai aina olla omia salaisuuksia. Eivät kaikki äidit ja tyttäret ole yhtä läheisiä, vai mitä?”

Susanna säteili. Hänen äitinsä haukkasi teeleipää.

Laurelilla oli voimakas tunne, että Kitty jätti kertomatta jotakin. Koska hänellä itsellään oli kolme sisarta, hänellä oli kuitenkin aika hyvät urkkijantaidot. Luottamuksellista tietoa sai aina helpoimmin esittämällä välinpitämätöntä. ”Olen vienyt aikaanne jo liikaakin”, hän sanoi Kittylle, taittoi lautasliinansa ja asetti teelusikan suoraan. ”Kiitos kun suostuitte puhumaan kanssani. Olette ollut erittäin avulias. Ilmoittakaa toki, jos mieleenne tulee vielä jotain muuta, mikä voisi selittää Vivienin ja äitini välejä.” Laurel nousi, työnsi tuoliaan taaksepäin ja lähti ovelle.

”Kuulkaas”, Kitty sanoi lähtien Laurelin mukaan. ”Mieleeni taisi tulla vielä yksi juttu.”

Laurelin onnistui olla hymyilemättä, mutta helppoa se ei ollut. ”Niinkö?” hän sanoi. ”Mikä juttu?”

Kitty imi huuliaan ikään kuin aikoisi ryhtyä puhumaan vastoin tahtoaan eikä olisi aivan varma siitä, miten niin oli päässyt käymään. Hän ärähti Susannalle, että tämä hakisi lisää kuumaa vettä teekannuun, ja kun tytär oli lähtenyt huoneesta, hän ohjasi Laurelin takaisin pöydän ääreen. ”Minähän kerroin, että Dolly oli pahalla tuulella”, hän aloitti. ”Hirveän pahalla. Ja sitä kesti koko sen loppuajan minkä vietimme Campden Grovessa. Sitten yhtenä iltana pari viikkoa häitteni jälkeen mieheni oli palannut palvelukseen ja minä olin luvannut lähteä tanssimaan työpaikan tyttöjen kanssa. Vähältä piti, etten jättänyt pyytämättä Dollya mukaan, kun hän oli ollut niin ikävä pitkän aikaa, mutta kysyin sitten kumminkin, ja yllättävää kyllä hän suostui lähtemään mukaan.

Dolly tuli yökerhoon viimeisen päälle pyntättynä ja nauroi kuin olisi ottanut pohjia viskipullosta. Toi mukanaan ystävänkin, jonkun Caitlinin joka oli lapsuudentoveri Coventrysta. Tämä Caitlin oli ensin aika alentuva, mutta lämpeni sitten – Dollyn seurassa ei paljon muuta voinut. Dolly oli niin eläväinen ihminen, että sai kaikki pitämään hauskaa vain sen takia että hän itse oli hyvällä tuulella.”

Laurel hymyili hiukan, sillä hän tunnisti äitinsä Kittyn kuvauksesta.

”Sinä iltana Dollylla olikin tosi hauskaa. Silmät kiiluivat ja hän nauroi ja tanssi ja puhui ihan pehmeitä. Kun oli aika lähteä, hän tarttui minua käsivarsista ja sanoi että hänellä oli suunnitelma.”

”Millainen suunnitelma?” Laurel tunsi joka ikisen niskakarvan nousevan pystyyn.

”Hän sanoi että Vivien Jenkins oli tehnyt hänelle jonkin ilkeän tempun ja että hänellä oli suunnitelma joka panisi kaiken taas raiteilleen. Hän ja Jimmy eläisivät onnellisina elämänsä loppuun asti, ja kaikki saisivat mitä ansaitsivat.”

Juuri niin äiti oli sanonut Laurelille sairaalassa. Kaikki ei ollut kuitenkaan mennyt suunnitelman mukaan, eikä äiti ollut mennyt naimisiin Jimmyn kanssa. Sen sijaan Henry Jenkins oli suuttunut. Laurelin sydän hakkasi kiivaasti, mutta hän yritti parhaansa mukaan näyttää tyyneltä. ”Kertoiko äiti, mikä se suunnitelma oli?”

”Ei kertonut, ja totta puhuen en ottanut sitä edes kovin tosissani siihen aikaan. Sodan aikana kaikki oli niin toisin. Kaikki sanoivat ja tekivät aina kaikenlaista, mitä eivät olisi muuten sanoneet tai tehneet. Ikinä ei tiennyt mitä seuraava päivä toisi tullessaan eikä heräisikö edes näkemään sitä. Epävarmuus jotenkin haihdutti tunnonvaivat. Ja teidän äidillänne oli taipumusta dramatisoida kaikkea. Ajattelin, että kaikki se vouhotus kostosta oli pelkkää tyhjää puhetta. Vasta jälkeenpäin tulin ajatelleeksi, että hän oli saattanut olla enemmän vakavissaan kuin olin luullut.”

Laurel hivuttautui hiukan lähemmäksi. ”Minkä jälkeen?”

”Hän katosi kuin tuhka tuuleen. Siellä yökerhossa näin hänet viimeisen kerran. En kuullut hänestä mitään sen koommin, en sanan sanaa, eikä hän vastannut kirjeisiini. Ajattelin, että hän oli saattanut kuolla pommituksissa, mutta heti sodan päättymisen jälkeen minua tuli tapaamaan vanhempi nainen, joka kyseli Dollysta ja halusi tietää, oliko tämä tehnyt menneisyydessä jotain, mitä ei sopinut sanoa ääneen.”

Laurelin mieleen välähti isoäidin vierashuoneen viileä hämärä. ”Oliko se pitkä nainen? Komea kasvoiltaan ja sen näköinen kuin olisi imeskellyt sitruunoita?”

Kitty kohotti kulmakarvojaan. ”Onkos hän ystäviänne?”

”Isoäiti. Isän puolelta.”

”Ahaa”, Kitty sanoi ja hymyili leveästi. ”Anoppi. Sitä hän ei sanonut, sanoi vain olevansa äitinne työnantaja ja tekevänsä taustatarkistusta. Vai menivät he sittenkin naimisiin, äitinne ja isänne. Isänne oli varmastikin hyvin rakastunut häneen.”

”Miten niin? Mitä kerroitte isoäidilleni?”

Kitty räpytteli silmiään viattomasti. ”Olin loukkaantunut. Olin ollut huolissani, kun hänestä ei kuulunut mitään, ja sitten sain kuulla että hän oli lähtenyt noin vain sanomatta kenellekään mitään.” Kitty heilautti kättään epämääräisesti. ”Voi olla että vähän liioittelin kertoessani kuinka paljon poikaystäviä Dollylla oli ollut ja kuinka paljon hän käytti väkeviä... ei mitään sen kummempaa.”

Se riitti silti selittämään isoäidin happamuuden. Poikaystävät olivat jo sinänsä paha juttu, mutta väkevien käyttö oli suoranainen pyhäinhäväistys.

Äkkiä Laurelin teki mieli päästä ulos tavaroiden täyttämästä talosta miettimään asioita rauhassa. Hän kiitti Kitty Barkeria ja alkoi tehdä lähtöä.

”Kertokaa toki terveisiä äidillenne”, Kitty sanoi saattaessaan Laurelia ovelle.

Laurel lupasi kertoa ja veti takin ylleen.

”En päässyt ikinä hyvästelemään kunnolla. Ajattelin häntä vuosien mittaan, varsinkin sitten kun kuulin hänen selvinneen hengissä sodasta. En olisi kuitenkaan voinut tehdä kovin paljon. Dolly oli hyvin päättäväinen ja sai aina kaiken mitä halusi. Jos hän oli päättänyt kadota, kukaan ei olisi pystynyt estämään tai löytämään häntä.”

Paitsi Henry Jenkins, Laurel ajatteli, kun Kitty Barkerin ovi sulkeutui hänen takanaan. Henry Jenkins oli löytänyt Dorothyn, ja Dorothy oli pitänyt huolen siitä, että syy siihen oli kuollut Henryn mukana sinä päivänä Greenacresissa.

* * *

Laurel istui vihreässä Minissä Kitty Barkerin talon edessä moottori käynnissä. Tuuletus toimi täydellä teholla, ja hän yritti pakottaa tahdonvoimallaan lämmitystä toimimaan nopeammin, että tulisi lämmintä. Kello oli yli viisi, ja pimeys oli alkanut hiipiä ikkunan taakse. Cambridgen yliopistorakennusten tornit kimmelsivät tummaa taivasta vasten, mutta Laurel ei nähnyt niitä. Hän oli uppoutunut kuvittelemaan, kuinka hänen äitinsä – valokuvan nuori nainen – seisoi yökerhossa pidellen Kitty Barkeria ranteista ja kertoi suunnitelmasta, joka panisi kaiken raiteilleen. ”Millainen suunnitelma se oli, Dorothy?” Laurel mutisi itsekseen ja hapuili savukerasiaa. ”Mitä ihmettä sinä teit?”

Puhelin soi samalla kun Laurel penkoi käsilaukkuaan, ja hän otti sen esiin siinä toivossa, että Gerry vihdoinkin soittaisi.

”Hei, Laurel, Rose täällä. Philillä on tänä iltana kerhon kokous, ja ajattelin että kaipaisit seuraa. Voisin tuoda ruokaa ja ehkä jonkin DVD:n.”

Lannistunut Laurel viivytteli ja yritti keksiä tekosyytä. Hän ei halunnut valehdella, ei varsinkaan Roselle, mutta hän ei halunnut puhua tutkimuksista vielä sisarilleen. Olisi piinallista istua tuijottamassa romanttista komediaa televisiosta ja rupatella niitä näitä samalla kun ajatukset askartelivat kiivaasti äidin menneisyyden arvoitusten kimpussa. Sääli, sillä tavallaan olisi ollut mukavaa ojentaa koko sekasotku jollekulle toiselle ja sanoa: ”Katso saatko sinä tästä mitään selvää”, mutta taakka oli hänen, ja vaikka hän aikoikin loppujen lopuksi kertoa kaiken sisarilleen, hän ei halunnut eikä voinut kertoa ennen kuin tiesi mitä hemmettiä oli kerrottavana.

Laurel pörrötti tukkaansa ja yritti keksiä keinoa välttää yhteinen ateria (taivas että hän olikin nälkäinen nyt kun tuli ajatelleeksi sitä). Samassa hän huomasi yliopiston uljaat tornit, jotka kohosivat majesteettisina kaukana hämärässä.

”Lol! Oletko siellä vielä?”

”Olen, olen.”

”Tämä linja on huono. Kysyin haluatko että tulen tekemään ruokaa?”

”En”, Laurel sanoi kiireesti. Mieleen alkoi hahmottua hyvä ajatuksenpoikanen. ”Kiitos, Rose, mutta en halua. Voinko soittaa sinulle huomenna?”

”Onko kaikki kunnossa? Missä olet?”

Linja alkoi rätistä, ja Laurelin oli pakko huutaa. ”Kaikki on ihan hyvin. En vain tule kotiin tänä iltana ennen kuin aika myöhään”, hän sanoi hymyillen, kun suunnitelma täsmentyi hänen mielessään.

”Niinkö?”

”Valitettavasti en. Muistin juuri, että minun täytyy käydä tapaamassa erästä henkilöä.”