20
Lontoo helmikuu 1941

Jimmy riensi Lontoon halki poikkeuksellisen joustavin askelin. Oli kulunut monta viikkoa siitä kun hän oli viimeksi ollut yhteydessä Dollyyn. Dolly oli kieltäytynyt tapaamasta häntä, kun hän oli yrittänyt mennä Campden Grovelle, eikä ollut vastannut hänen kirjeisiinsä – mutta nyt Jimmy oli lopultakin saanut kirjeen. Hän tunsi kirjeen taskussaan, samassa taskussa, jossa hän oli kantanut sormusta sinä hirveänä iltana. Toivottavasti se ei ollut huono enne. Kirje oli tullut sanomalehden toimitukseen aikaisemmin samalla viikolla, ja siinä pyydettiin tapaamista Kensington Gardensin puistossa penkillä, joka oli lähinnä Peter Panin patsasta. Dolly halusi puhua hänen kanssaan jostakin, minkä toivoi olevan hänelle mieluisaa.

Dolly oli muuttanut mieltään ja halusi mennä naimisiin hänen kanssaan. Niin sen täytyi olla. Jimmy yritti suhtautua varovaisesti, hänestä oli inhottavaa tehdä hätiköityjä johtopäätöksiä, varsinkin kun hän oli kärsinyt niin ankarasti Dollyn torjunnan jälkeen, mutta hän ei voinut mitään ajatuksilleen – niin, toiveilleen. Mitä muuta asiaa Dollylla voisi olla? Jotain mikä olisi hänelle mieluisaa. Jimmy ei kyennyt keksimään kuin yhden ainoan asian, joka olisi hänelle mieluisa. Taivas tiesi, että hyvät uutiset olisivat nyt tarpeen.

Heidän asuintaloonsa oli osunut pommi kymmenen päivää aikaisemmin. Se oli tapahtunut aivan yllättäen. Vähän aikaa oli ollut rauhallista, ja se oli tavallaan vielä aavemaisempaa kuin pahimmat pommitukset. Hiljaisuus ja rauha oli hermostuttanut ihmiset. Tammikuun 18. päivänä oli kuitenkin pudotettu pommi suoraan Jimmyn asunnon päälle. Hän oli tullut kotiin yötöistä ja nähnyt paljonpuhuvan hävityksen käännyttyään kadunkulmasta. Taivas, miten hän oli pidättänyt hengitystään juostessaan kohti tulta ja raunioita. Hän ei kuullut muuta kuin oman äänensä eikä tuntenut muuta kuin oman ruumiinsa hengityksen ja sydämen sykkeen kun hän tutki rakennuksen jäännöksiä huudellen isänsä nimeä ja kiroten itseään, ettei ollut etsinyt heille turvallisempaa asuinpaikkaa eikä ollut paikalla silloin kun isä olisi tarvinnut häntä eniten. Nähdessään Finchien murskautuneen häkin Jimmy päästi sydäntäraastavan, eläimellisen tuskan ja murheen parkaisun, jollaiseen ei ollut tiennyt edes pystyvänsä. Hän oli kokenut hirvittävällä tavalla joutuneensa yhtäkkiä omien valokuviensa maisemaan, paitsi että raunioitunut talo olikin hänen oma kotinsa, hajalleen levinneet tavarat olivat hänen omia tavaroitaan, menetetty rakas omainen oli hänen oma isänsä, ja sillä hetkellä hän oli tiennyt, että vaikka hänen päätoimittajansa ylistivät häntä kuinka, hän oli pahasti epäonnistunut yrityksissään vangita tuhon hetkeen sisältyvä todellisuus: pelko ja pakokauhu ja kaiken menettämisen yhtäkkinen hätkähdyttävä todellisuus.

Hän oli kääntynyt poispäin ja vajonnut lyijynraskaana polvilleen, ja silloin hän oli nähnyt naapurin rouva Hamblinin huitovan hänelle typertyneenä kadun toiselta puolelta. Hän oli mennyt rouva Hamblinin luo, sulkenut tämän syliinsä ja antanut tämän itkeä olkapäätään vasten, ja hän oli itsekin itkenyt kuumia avuttomuuden ja kiukun ja surun kyyneliä. Sitten rouva Hamblin oli kohottanut päätään ja sanonut: ”Joko olet nähnyt isäsi?” ja Jimmy oli vastannut: ”En löytänyt häntä”, ja rouva Hamblin oli osoittanut kadun toiseen päähän. ”Luulen että Punaisen ristin väki vei hänet mukanaan. Herttainen nuori lääkintämies tarjosi hänelle teetä, ja kyllähän se tiedetään, miten perso hän on teelle, hän...”

Jimmy ei ollut jäänyt kuuntelemaan sen enempää. Hän oli lähtenyt juoksemaan kohti seurakuntasalia, missä tiesi Punaisen ristin toimipisteen olevan. Hän törmäsi sisään ovesta ja näki isänsä melkein heti. Isäukko istui pöydän ääressä teekuppi edessään, ja Finchie oli hänen käsivarrellaan. Rouva Hamblin oli vienyt hänet pommisuojaan ajoissa, ja Jimmystä tuntui, ettei hän ollut koskaan elämässään ollut niin kiitollinen kenellekään. Hän olisi lahjoittanut rouva Hamblinille vaikka koko maailman jos olisi voinut, ja siksi oli suuri vahinko, ettei hänellä ollut mitään annettavaa. Hän oli menettänyt räjähdyksessä kaikki säästönsä ja kaiken muunkin. Jäljelle olivat jääneet vain hänen yllään olevat vaatteet ja kamera joka oli ollut hänen mukanaan. Luojalle kiitos siitä – mitä hän olisi tehnyt ilman kameraansa?

Jimmy heilautti tukan silmiltään kävellessään. Isä ja heidän ahdas tilapäisasuntonsa oli nyt unohdettava hetkeksi. Isä sai hänet tuntemaan itsensä haavoittuvaksi, eikä hän halunnut olla heikko tänään. Ei ollut varaa olla. Tänään oli oltava tilanteen herra, arvokas ja ehkä hivenen torjuvakin. Se oli kenties inhottavaa ylpeyttä, mutta hän halusi, että Dolly ymmärtäisi hänet nähdessään erehtyneensä. Tällä kertaa Jimmy ei ollut sonnustautunut isänsä pukuun kuin mikäkin apina – eihän hän enää voinutkaan – mutta oli hän sentään yrittänyt siistiä ulkonäköään.

Jimmy kääntyi kadulta puistoon ja ohitti nurmikentän, joka oli muokattu vihannestarhoiksi, kulki polkuja, jotka näyttivät alastomilta ilman rautakaiteitaan, ja valmistautui tapaamaan Dollyn uudestaan. Dollylla oli aina ollut valta häneen, kyky taivuttaa hänet tahtoonsa yhdellä ainoalla katseella. Naurusta loistavat silmät, jotka olivat katsoneet Jimmyyn teekupin yli kahvilassa silloin Coventryssa, hymyyn vetäytyneiden huulten kaari, välillä hiukkasen kiusoitteleva mutta taivas, miten kiihottava, niin täynnä elämää. Jimmy lämpeni jo ajatellessaankin Dollya, ja hän yritti hillitä itseään ja keskittyi muistelemaan, kuinka paljon Dolly oli loukannut ja nöyryyttänyt häntä ja miltä tarjoilijat olivat näyttäneet nähdessään Jimmyn yksin ravintolassa pitelemässä sormusta. Hän ei ikinä unohtaisi, miten tarjoilijat olivat katsoneet häntä ja miten he olivat mahtaneet nauraa hänen lähdettyään. Jimmy kompastui polun reunaan. Hemmetti. Oli hillittävä itsensä, tukahdutettava toivo ja kaipaus, terästäydyttävä uusien pettymysten varalta.

Jimmy teki parhaansa, ihan totta, mutta hän oli kai rakastanut Dollya liian kauan (näin hän ajatteli päivän tapahtumista, kun hän myöhemmin palasi kotiin), ja rakkaus sai miehet käyttäytymään typerästi, kaikkihan sen tiesivät. Ja osoituksena siitä Jimmy Metcalfe pyrähti tapaamispaikkaa lähestyessään täysin vastoin aikeitaan ja parempaa tietoaan juoksuun.

* * *

Dolly istui penkillä täsmälleen siinä missä oli luvannut. Jimmy huomasi hänet ensin ja pysähtyi siihen paikkaan tasaamaan hengitystään ja suoristamaan tukkaansa, kalvosimiaan ja asentoaan samalla kun katseli. Alkuinnostus vaihtui nopeasti ihmetykseksi. Dolly siinä oli, kauniina niin kuin ennenkin, mutta jotakin oli vialla, sen Jimmy huomasi jo kaukaa. Äkkiä Jimmyn tasapaino järkkyi. Hän oli ollut valmis esiintymään tiukkana, äreänäkin, jos häntä painostettaisiin, mutta hän ei ollut lainkaan osannut odottaa näkevänsä Dollya istumassa käsivarret ympärilleen kiedottuina, katse maassa ja jotenkin pienempänä kuin hän muisti, eikä hän ollut osannut varautua siihen.

Silloin Dolly huomasi hänet ja hymyili, ja kasvojen ilme kirkastui jonkin verran. Jimmy hymyili vastaan ja lähti lähestymään miettien, mitä ihmettä oli mahtanut tapahtua. Jos joku oli loukannut Dollya ja tehnyt jotain mikä oli vienyt tytöstä kaiken puhdin, hän varmasti tappaisi sen ihmisen.

Kun Jimmy lähestyi, Dolly nousi seisomaan, ja he syleilivät. Dollyn luut tuntuivat ohuilta ja lintumaisilta hänen käsiensä alla. Dollylla ei ollut tarpeeksi vaatteita. Oli sadellut lunta, eikä kulunut vanha turkki ollut tarpeeksi lämmin. Dolly rutisti Jimmyä pitkään, ja Jimmy, joka oli ollut loukkaantunut ja raivoissaan siitä, miten Dolly oli häntä kohdellut ja miten tämä oli kieltäytynyt selittämästä mitään, ja joka oli luvannut pitää katkeruuden mielessään, kun he tapaisivat, huomasi silittävänsä Dollyn tukkaa kuin eksyneen ja neuvottoman lapsen päätä.

”Jimmy”, Dolly sanoi viimein kasvot edelleen Jimmyn paitaa vasten painettuina. ”Voi Jimmy...”

”Shhh”, Jimmy sanoi. ”No niin, älähän nyt itke.”

Dolly itki silti, kevyitä, pehmeitä kyyneliä joista ei tuntunut tulevan loppua, ja hän takertui Jimmyn rintaan käsillään niin että Jimmy huolestui ja jotenkin oudosti kiihottuikin. Hitto, mikä helvetti häntä oikein vaivasi?

”Voi Jimmy”, Dolly sanoi uudestaan. ”Anteeksi. Minua hävettää niin.”

”Mistä sinä nyt puhut, Doll?” Jimmy tarttui Dollya hartioista, ja Dolly katsoi häntä vastahakoisesti silmiin.

”Minä olen tehnyt erehdyksen, Jimmy”, hän sanoi. ”Olen tehnyt monta erehdystä. Minun ei olisi ikinä pitänyt kohdella sinua sillä lailla. Niin kuin minä tein sinä iltana ravintolassa, kun lähdin sillä lailla tieheni. Olen ihan kauhean pahoillani.”

Jimmyllä ei ollut nenäliinaa, mutta hänellä oli linssinpuhdistusliina, ja hän pyyhki lempeästi Dollyn posket kuiviksi sillä.

”En odota että antaisit minulle anteeksi”, Dolly sanoi. ”Tiedän ettemme voi palata takaisinpäin ajassa, kyllä minä sen tiedän, mutta minun oli pakko tulla kertomaan sinulle. Olen tuntenut itseni niin syylliseksi, ja minun oli pakko tulla pyytämään anteeksi henkilökohtaisesti. Haluan että ymmärrät minun tarkoittavan sitä tosissani.” Dolly räpytteli silmiään kyynelten läpi ja sanoi: ”Minä tarkoitan sitä, Jimmy. Olen kauhean pahoillani.”

Silloin Jimmy nyökkäsi. Hänen olisi pitänyt sanoa jotain, mutta hän oli niin hämmästynyt ja liikuttunut, ettei löytänyt oikeita sanoja. Se tuntui riittävän, sillä nyt Dolly hymyili hänelle leveämmin. Jimmy näki hymyssä välähdyksen Dollyn entisestä elinvoimasta, ja hänen teki mieli jähmettää Dolly siihen hetkeen, niin ettei välähdys katoaisi. Jimmy käsitti, että Dolly oli pidettävä onnellisena. Ei itsekkäistä syistä, vaan luonteen vuoksi. Pianon tai harpun tavoin Dolly oli rakennettu niin, että hän toimi parhaiten tietyssä virityksessä.

”No niin”, Dolly sanoi ja päästi helpottuneen huokauksen. ”Nyt se on sanottu.”

”Niin on”, Jimmy sanoi ääni katkeillen eikä voinut olla sivelemättä Dollyn ylähuulen kaarta sormellaan.

Dolly painoi huulensa kevyesti sormenpäätä vasten ja sulki sitten silmänsä. Ripset olivat tummat ja kosteat poskia vasten.

Dolly pysyi siinä sillä lailla vähän aikaa, ikään kuin hänkin haluaisi jotenkin pysäyttää maailman siihen paikkaan. Kun hän lopulta vetäytyi kauemmas, hän vilkaisi Jimmyyn ujosti. ”No niin”, hän sanoi.

”No niin.” Jimmy otti savukkeensa esiin ja tarjosi Dollylle. Dolly otti sen mielihyvin vastaan.

”Luit ajatukseni. Minun savukkeeni ovat lopussa.”

”Se ei ole sinun tapaistasi.”

”Eikö? No, olen kai sitten muuttunut.”

Dolly sanoi sen ohimennen, mutta se sopi niin hyvin yhteen kaiken sen kanssa, mitä Jimmy oli tapaamispaikalle tullessaan nähnyt, että Jimmy rypisti otsaansa. Hän sytytti molemmat savukkeet ja osoitti sitten omallaan tulosuuntaansa. ”Meidän pitäisi lähteä”, hän sanoi. ”Jos jäämme seisoskelemaan ja kuiskailemaan tänne vielä pitemmäksi aikaa, meidät pidätetään vakoilusta syytettyinä.”

He kävelivät takaisin sinne, missä portti oli ennen ollut, ja juttelivat niitä näitä kohteliaasti kuin ventovieraat. Tielle tultuaan he pysähtyivät, ja kumpikin odotti, että toinen päättäisi, mitä tapahtuisi seuraavaksi. Dolly teki aloitteen, kääntyi Jimmyn puoleen ja sanoi: ”Olen iloinen että tulit, Jimmy. En ansainnut sitä, mutta kiitos.” Äänessä oli lopullisuutta, jota Jimmy ei ensin ymmärtänyt, mutta kun Dolly hymyili urheasti ja ojensi kätensä hyvästiksi, Jimmy käsitti, että hän aikoi lähteä. Dolly oli esittänyt anteeksipyyntönsä, tehnyt sen, minkä arveli olevan Jimmylle mieluisaa, ja nyt hän aikoi kävellä tiehensä.

Siinä samassa Jimmy oivalsi totuuden kuin loistavan valon. Ainoa mikä olisi hänelle mieluisaa, olisi mennä naimisiin Dollyn kanssa, viedä Dolly mukaansa ja pitää hänestä huolta ja panna kaikki takaisin raiteilleen. ”Doll, odota...”

Dolly oli pannut käsilaukun käsivarrelleen ja kääntynyt menemään, mutta Jimmyn ääni sai hänet katsomaan taakseen.

”Tule minun mukaani”, Jimmy sanoi. ”Menen töihin vasta myöhemmin. Käydään syömässä jotain.”

* * *

Ennen vanhaan Jimmy olisi toiminut toisin, suunnitellut kaiken ja yrittänyt saada kaiken tuntumaan täydelliseltä, mutta ei enää. Hiiteen ylpeys ja täydellisyys. Oli liian kiire. Hän oli nähnyt omin silmin, ettei elämän jatkumisesta voinut olla varma – yksi satunnainen pommi saattoi pyyhkäistä kaiken pois. Jimmy odotti vain sen verran, että he ehtivät tilata tarjoilijalta ruoan, ja sitten Jimmy terästäytyi ja sanoi: ”Kuule, Doll, minun tarjoukseni on edelleen voimassa. Minä rakastan sinua, olen aina rakastanut. En halua mitään muuta niin paljon kuin mennä naimisiin kanssasi.”

Dolly tuijotti häntä silmät hämmästyksestä suurina. Ja kuka häntä siitä saattoi moittia. Hänhän oli hetki sitten pohtinut, maistuisivatko munat kaniinia paremmalta, ja nyt tuli yllättäen tällainen ehdotus. ”Haluatko? Vielä senkin jälkeen kun...?”

”Vielä senkin jälkeen.” Jimmy ojensi kätensä pöydän yli, ja Dolly pani pienet kätensä hänen käsiinsä. Kun Dollylla ei ollut valkoista takkia yllään, Jimmy huomasi hänen kalpeissa laihoissa käsivarsissaan naarmuja. Hän katsoi taas kasvoja entistä päättäväisempänä: hän halusi pitää Dollysta huolta. ”En voi tarjota sinulle sormusta”, Jimmy sanoi pujottaen sormensa Dollyn sormien lomaan. ”Asuntooni osui pommi ja menetin kaiken; vähän aikaa luulin menettäneeni isänikin.” Dolly nyökkäsi hiukan, ilmeisesti edelleen typertyneenä, ja Jimmy jatkoi. Hänellä oli epämääräinen tunne, että hän oli alkanut eksyä asiasta ja sanoi liikaa ja ettei hän sanonut oikeita asioita, mutta ei silti kyennyt lopettamaan. ”Luojan kiitos en sentään menettänyt isää. Hän on selviytyjätyyppi ja oli Punaisen ristin hoivissa juomassa mukavasti teetä, kun löysin hänet.” Jimmy hymyili pikaisesti muistolle ja puisteli sitten päätään. ”Joka tapauksessa haluan sanoa, että sormus katosi. Ostan sinulle uuden heti kun pystyn.”

Dolly nielaisi, ja kun hän puhui, hänen äänensä oli hiljainen ja surullinen. ”Voi Jimmy”, hän sanoi, ”taidat pitää minua kovin alhaisena, kun uskot että sormus merkitsee minulle jotain.”

Nyt oli Jimmyn vuoro hämmästyä. ”Eikö se sitten merkitse?”

”Ei tietenkään. En tarvitse sormusta sitomaan minua sinuun.” Dolly puristi Jimmyn käsiä, ja hänen silmänsä säihkyivät kyynelistä. ”Minäkin rakastan sinua, Jimmy. Olen aina rakastanut. Mitä voin tehdä että saan sinut vakuuttumaan siitä?”

* * *

He söivät ääneti, vilkaisivat vuorotellen ateriasta toisiinsa ja hymyilivät. Kun he olivat syöneet, Jimmy sytytti savukkeen ja sanoi: ”Se sinun vanha ladysi tahtoo varmaan naittaa sinut Campden Groven talossa.”

Silloin Dollyn kasvot synkkenivät.

”Doll! Mikä nyt tuli?”

Dolly kertoi hänelle kaiken, sen että lady Gwendolyn oli kuollut ja että Dolly ei enää asunut Campden Grovella vaan entisessä huoneenkopperossaan Rillington Placen varrella. Että hän oli jäänyt puille paljaille ja teki pitkiä vuoroja ammustehtaassa maksaakseen vuokransa.

”Minä luulin että lady Gwendolyn oli päättänyt jättää sinulle jotain testamentissaan”, Jimmy sanoi. ”Etkö sinä itse sanonut niin?”

Dolly vilkaisi ikkunaan, ja katkeruus pyyhkäisi pois aikaisemman onnellisen ilmeen. ”Sanoin”, hän sanoi. ”Kyllä hän lupasikin, mutta se oli aikaisemmin. Ennen kuin kaikki muuttui.”

Dollyn riutuneesta ilmeestä Jimmy arvasi, että Dollyn aikaisempi masennus oli johtunut jostakin, mitä oli tapahtunut Dollyn ja hänen työnantajansa välillä. ”Mikä kaikki? Mikä muuttui?”

Dolly ei halunnut kertoa, sen Jimmy huomasi siitä, että tämä kieltäytyi katsomasta silmiin. Jimmyn oli kuitenkin saatava tietää. Se oli itsekästä, mutta hän rakasti Dollya ja aikoi mennä naimisiin Dollyn kanssa. Hän kieltäytyi luovuttamasta, istui hiljaa ja teki selväksi, että odottaisi niin kauan kuin olisi tarpeen. Varmaankin Dolly käsitti, ettei Jimmy tyytyisi kieltävään vastaukseen, sillä viimein hän huokasi. ”Yksi nainen sekaantui asioihin, vaikutusvaltainen nainen. Hän kääntyi minua vastaan ja otti asiakseen tehdä minun elämästäni kurjaa.” Dolly käänsi katseensa ikkunasta Jimmyyn. ”Olin ihan yksin. Minulla ei ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia Vivieniä vastaan.”

”Vivieniäkö? Sieltä kanttiinista vai? Minä luulin että te olitte ystäviä.”

”Niin minäkin luulin”, Dolly sanoi ja hymyili surullisesti. ”Luulen että aluksi olimmekin.”

”Mitä tapahtui?”

Dolly värisi ohuessa valkoisessa puserossaan ja vilkaisi pöytään. Hänen olemuksessaan oli jotain harkittua, ja Jimmy mietti, nolottiko Dollya se, mitä hän aikoi kertoa. ”Menin palauttamaan hänelle hänen kadottamaansa kaulakorua, mutta kun koputin ovelle, hän ei ollutkaan kotona. Aviomies päästi minut sisään – minähän olen kertonut, että hän on kirjailija. Hän pyysi minut sisään odottamaan, ja minä suostuin.” Dolly painoi päänsä kumaraan, ja kiharat heilahtivat vähän. ”Ehkä minun ei olisi pitänyt mennä, en tiedä, sillä kun Vivien tuli, hän raivostui. Näin hänen kasvoistaan, että hän epäili meidän... no, voit varmaan kuvitella. Yritin selittää ja olin varma, että saisin hänet ymmärtämään järkipuhetta, mutta sitten...” Dolly käänsi huomionsa takaisin ikkunaan, ja heiveröinen auringonsäde osui hänen korkeaan poskipäähänsä. ”No, sanotaan vain että erehdyin.”

Jimmyn sydän oli alkanut jyskyttää. Hän oli vihainen, mutta häntä pelotti samalla. ”Mitä hän teki, Doll?”

Dollyn kurkku liikahti nopeasti kun hän nielaisi, ja Jimmy ajatteli, että tyttöparka saattaisi purskahtaa itkuun. Ei Dolly kuitenkaan itkenyt, kääntyi vain katsomaan Jimmyä, ja hänen ilmeessään oli jotain niin surullista ja loukkaantunutta, että Jimmyn sydän särkyi. Dollyn ääni oli pelkkä kuiskaus. ”Hän keksi minusta hirveitä valheita, ensin aviomiehelleen, mutta mikä pahempaa, hän kertoi myöhemmin lady Gwendolynille, että minä olin varas ja ettei minuun ollut luottamista.”

”Mutta sehän on, sehän on...” Jimmy oli mykistynyt ja raivoissaan Dollyn puolesta. ”Sehän on halveksittavaa.”

”Pahinta on, Jimmy, että hän on itse valehtelija. Hänellä on ollut salainen suhde jo monta kuukautta. Muistatko, kun hän silloin kanttiinissa kertoi sinulle lääkäriystävästään?”

”Siitäkö jolla on lastensairaala?”

”Se on kaikki hämäystä – tai tarkoitan että sairaala on tietenkin todellinen, ja lääkäri myös, mutta se lääkäri on hänen rakastajansa. Hän käyttää sairaalaa peitetarinana niin ettei kukaan kiinnitä huomiota hänen käynteihinsä siellä.”

Jimmy huomasi että Dolly vapisi, ja kuka häntä saattoi siitä moittia? Kuka ei joutuisi tolaltaan huomatessaan, että ystävä oli pettänyt luottamuksen niin julmasti? ”Doll, sepä ikävää.”

”Ei minua tarvitse sääliä”, Dolly sanoi yrittäen niin kovasti vaikuttaa urhealta, että Jimmyn sydämeen ihan koski. ”Onhan se kovaa, mutta olen luvannut itselleni, etten anna hänen lannistaa minua.”

”Hyvä tyttö.”

”Minä vain...”

Tarjoilija tuli hakemaan heidän lautasiaan ja vilkaisi toisesta toiseen ottaessaan pöydältä Jimmyn veistä. Jimmy huomasi tarjoilijan luulevan että he riitelivät, koska he olivat vaienneet hänen lähestyessään ja koska Doll käänsi äkkiä päänsä poispäin sillä välin kun Jimmy yritti vastata naisen harjaantuneeseen rupatteluun (”Big Ben ei ole jättänyt lyöntiäkään väliin”; ”kunhan katedraali vain pysyy pystyssä”). Nyt tarjoilija vilkuili vaivihkaa Dollya, joka yritti parhaansa mukaan kätkeä kasvonsa. Jimmy näki Dollyn profiilin ja huomasi, että alahuuli oli alkanut vapista. ”Kiitos”, Jimmy sanoi yrittäen kiirehtiä tarjoilijaa matkoihinsa. ”Siinä kaikki, kiitos.”

”Ettekö ota jälkiruokaa? Voisin kertoa...”

”Ei, siinä kaikki.”

Tarjoilija tuhahti. ”Kuten haluatte”, hän sanoi ja käännähti kumipohjaisilla kannoillaan.

”Doll, olit juuri sanomassa jotain”, Jimmy jatkoi, kun he jäivät taas kahden.

Dolly oli painanut sormensa kevyesti huuliaan vasten, ettei itkisi. ”Minä rakastin lady Gwendolynia, Jimmy, rakastin kuin omaa äitiä. Ja kun vain ajattelenkin, että hän meni hautaan siinä luulossa että olen valehtelija ja varas...” Dolly keskeytti, ja kyyneleet alkoivat valua pitkin poskia.

”Shhh, kas niin, älä viitsi itkeä.” Jimmy siirtyi istumaan Dollyn viereen ja suuteli pois kyyneleet sitä mukaa kuin ne vierivät esiin. ”Kyllä lady Gwendolyn tiesi, mitä sinä tunsit häntä kohtaan. Sinähän osoitit sen hänelle joka päivä. Ja tiedätkö mitä?”

”Mitä?”

”Olit oikeassa. Et anna Vivienin lannistaa itseäsi. Minä pidän siitä huolen.”

”Voi Jimmy.” Dolly näpräsi ja pyöritteli Jimmyn paidanrintamuksessa olevaa löystynyttä nappia. ”Sinä olet kauhean kiltti, mutta miten? Miten voin ikinä voittaa hänenlaisensa ihmisen?”

”Elämällä pitkän ja onnellisen elämän.”

Dolly räpytteli silmiään.

”Minun kanssani.” Jimmy hymyili ja työnsi hiussuortuvan Dollyn korvan taakse. ”Voitamme hänet yhdessä menemällä naimisiin ja säästämällä rahamme ja muuttamalla meren rannalle tai maalle, ihan kumpaan paikkaan vain haluat, ihan niin kuin aina suunnittelimmekin. Voitamme hänet elämällä onnellisina elämämme loppuun asti.” Jimmy suuteli Dollyn nenänpäätä. ”Eikö niin?”

Kului hetki, ja sitten Dolly nyökkäsi hitaasti ja Jimmyn mielestä hiukan epäilevästi.

”Eikö niin, Doll?”

Sillä kertaa Dolly hymyili. Hymy oli kuitenkin vaisu ja haihtui saman tien. Dolly huokasi ja painoi poskensa Jimmyn kättä vasten. ”En tarkoita olla epäkiitollinen, Jimmy. Toivon vain että voitaisiin tehdä niin nopeammin, lähteä pois heti ja aloittaa alusta. Joskus minusta tuntuu, että se on ainoa keino toipua tästä.”

”Ei siihen mene kauan, Doll. Teen töitä koko ajan, kuvaan joka päivä, ja päätoimittaja on varma siitä, että minulla on edessäni hyvä tulevaisuus. Jos voin...”

Dolly vetäisi henkeä ja tarttui Jimmyn ranteeseen. Jimmy keskeytti lauseensa. ”Valokuvat”, Dolly sanoi hengästyneesti. ”Voi Jimmy, olet antanut minulle ajatuksen, olen keksinyt miten saamme kaiken nyt heti, pääsemme meren rannalle ja niin edespäin niin kuin sanoit, ja samalla voimme antaa Vivienille opetuksen.” Dollyn silmät säihkyivät. ”Sitähän sinä haluat, eikö niin? Lähteä pois yhdessä ja aloittaa uuden elämän?”

”Tiedät että haluan, mutta se on kiinni rahasta. Ei minulla ole...”

”Nyt sinä et kuuntele. Etkö käsitä, että juuri sitä minä tarkoitan. Tiedän miten saamme rahaa.”

Dollyn silmät katsoivat suoraan Jimmyn silmiin kirkkaina, melkein hurjistuneesti, ja vaikka Dolly ei ollut vielä kertonut sanaakaan keksinnöstään, Jimmyn mieli alkoi masentua. Hän ei antanut sen masentua. Mikään ei saisi pilata tätä onnen päivää.

”Muistatko että lupasit kerran tekeväsi mitä tahansa minun takiani?” Dolly sanoi ja otti pöydällä olevasta rasiasta savukkeen.

Jimmy katseli, kun Dolly raapaisi tulitikun. Hän muisti sanoneensa niin, ja hän oli myös tarkoittanut mitä sanoi. Dollyn silmien kiillossa ja tulitikkurasiaa hamuavissa sormissa oli kuitenkin jotain, mikä herätti hänessä pahoja aavistuksia. Hän ei tiennyt, mitä Dolly sanoisi seuraavaksi, mutta hänestä tuntui hyvin vahvasti, ettei hän halunnut kuulla sitä.

Dolly imi savuketta kiivaasti ja puhalsi ulos paksun savujuovan. ”Vivien Jenkins on hyvin rikas nainen. Hän on myös valehtelija ja petkuttaja, ja hän näki aivan erityistä vaivaa aiheuttaakseen minulle harmia, kääntääkseen rakkaani minua vastaan ja varastaakseen minulta sen perinnön, jonka lady Gwendolyn oli luvannut, mutta minä kyllä tunnen hänet ja tiedän, että hänellä on heikkoutensa.”

”Niinkö?”

”Häntä hartaasti rakastavan aviomiehen sydän särkyisi, jos mies saisi tietää hänen olleen uskoton.”

Jimmy nyökkäsi kuin kone, joka oli ohjelmoitu vastaamaan.

Dolly jatkoi: ”Tiedän että tämä kuulostaa hassulta, Jimmy, mutta kuuntele loppuun asti. Mitä jos joku hankkisi todisteeksi valokuvan, jossa Vivien olisi yhdessä toisen miehen kanssa?”

”Entä sitten?” Jimmyn ääni kuulosti ilmeettömältä, ei lainkaan hänen omaltaan.

Dolly vilkaisi häneen hermostunut hymy huulillaan. ”Minusta tuntuu, että Vivien maksaisi aika paljon saadakseen arveluttavan kuvan itselleen. Sen verran että kaksi nuorta rakastavaista, jotka ansaitsevat tilaisuuden, voisivat karata yhdessä.”

Jimmy yritti ymmärtää, mitä Dolly sanoi, ja hänen mieleensä juolahti, että se saattoi olla vain jokin Dollyn mielikuvitusleikeistä. Ehkä Dolly tuota pikaa lopettaisi nauruun purskahtaen ja sanoisi: ”Totta kai minä vain laskin leikkiä, Jimmy! Minä sinä minua oikein pidät?”

Mutta niin Dolly ei tehnyt. Sen sijaan hän kumartui nahkapenkin yli, tarttui Jimmyn käteen ja suuteli sitä hellästi. ”Rahaa, Jimmy”, hän kuiskasi ja painoi Jimmyn kättä lämmintä poskeaan vasten. ”Ihan niin kuin sinä ennen sanoit. Sen verran rahaa että voidaan mennä naimisiin ja aloittaa alusta ja elää onnellisina elämämme loppuun asti – etkö sinä juuri siitä ole aina haaveillut?”

Totta kai Jimmy oli, kyllä Dolly sen tiesi.

”On sille naiselle ihan oikein, että hän saa mitä ansaitsee. Sanoithan sinä niin itsekin – hänen pitää joutua maksamaan teoistaan.” Dolly imi savuketta ja puhui kiivaasti savun läpi. ”Hän se sai minut lopettamaan seurustelun sinun kanssasi, Jimmy. Hän myrkytti mieleni sinua vastaan. Sai minut ajattelemaan, ettei meidän pitäisi olla yhdessä. Etkö ymmärrä, että hän on aiheuttanut meille molemmille valtavasti tuskaa?”

Jimmy ei tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt tuntea. Dollyn ajatus oli hänestä inhottava. Hän inhosi itseään, kun ei saanut sitä sanotuksi Dollylle. Hän kuuli sanovansa: ”Sinä kai haluat että minä otan sen valokuvan, niinkö?”

Dolly hymyili hänelle. ”Ei, ei, Jimmy, en ollenkaan. Se olisi aivan liian sattumanvaraista, ja pitäisi odottaa, että heidät tavoittaa itse teosta. Minun ajatukseni on paljon yksinkertaisempi, lastenleikkiä siihen verrattuna.”

”No”, Jimmy sanoi tuijottaen pöydän metallireunusta. ”Mitä sitten? Kerro.”

”Minä aion ottaa sen valokuvan.” Dolly pyöräytti Jimmyn paidannappia leikkisästi, ja se irtosi hänen käteensä. ”Ja siinä kuvassa olet sinä.”