22
Tamborine Mountain, Australia 1929

Vivien sai rangaistuksen lähinnä siksi, että hän oli epäonnekseen jäänyt kiinni pääkadulla sijaitsevan McVeighin kaupan edessä. Isä ei ollut halunnut rangaista häntä, kaikki huomasivat sen. Isä oli lempeäluontoinen mies, josta suuri sota oli kuluttanut pois kaiken teräksen, ja totta puhuen isä oli aina ihaillut nuorimman tyttärensä hätkähdyttävää elinvoimaisuutta. Säännöt olivat kuitenkin sääntöjä, ja kauppias McVeigh pauhasi piiskasta ja lapsesta ja pilalle hemmottelusta ja piiskan säästämisestä ja ympärille alkoi kerääntyä väkeä ja oli niin helvetin kuumakin... Siitä huolimatta ei tullut kysymykseenkään että hänen lastaan lyötäisiin, ei hänen kätensä kautta ainakaan, eikä varmastikaan sen vuoksi että tyttö oli vastustanut Jonesin pojan kaltaista heikompiensa kiusaajaa. Ja niin isä oli tehnyt ainoan mitä voi: hän oli kieltänyt Vivieniä julkisesti pääsemästä mukaan retkelle. Ratkaisu oli hätäisesti keksitty, ja myöhemmin isä pahoitteli sitä syvästi ja väitteli siitä usein iltaisin vaimonsa kanssa, mutta päätöstä ei käynyt peruminen. Liian moni oli kuullut hänen sanovan niin. Sanat lähtivät hänen suustaan ja tavoittivat Vivienin korvat, ja Vivien tiesi jo kahdeksanvuotiaana, ettei ollut tehtävissä muuta kuin nostaa leuka pystyyn ja panna käsivarret ristiin ja näyttää kaikille, ettei hän piitannut kiellosta tippaakaan eikä ollut alun perinkään halunnut mukaan.

Sen vuoksi Vivien oli yksin kotona kesän 1929 kuumimpana päivänä, kun perhe lähti toonapuunkaatajien vuosittaiselle retkelle Southportiin. Isä oli antanut aamiaispöydässä tiukat ohjeet, luettelon toimitettavista tehtävistä ja vielä pitemmän luettelon siitä mitä ei saanut tehdä, ja äiti oli tuskaillut pitkän kirjoitustehtävän vaivalloisuutta kun luuli ettei kukaan huomannut. Lisäksi kaikki lapset saivat ehkäisevän annoksen kalanmaksaöljyä – Vivien sai kaksinkertaisen annoksen, koska hän tarvitsi sitä kaksin verroin – ja sitten kaikki muut olivat kiihtyneiden viime hetken valmistelujen säestyksellä pakkautuneet T-malliseen Fordiin ja lähteneet köröttelemään vuohipolkua pitkin.

Talo oli hiljainen kun muut olivat poissa. Ja jotenkin pimeämpi. Pölyhiukkaset riippuivat liikkumattomina, kun minkäänlainen liike ei saanut niitä leijailemaan ympäriinsä. Keittiön pöytä, jonka ääressä he olivat nauraneet ja kinastelleet vain hetkeä aikaisemmin, oli nyt tyhjennetty lautasista, ja sille oli levitetty jäähtymään kirjava valikoima äidin hillopurkkeja sekä isän esille asettama kirjoituspaperi, jolle Vivien voisi kirjoittaa anteeksipyynnön kauppias McVeighille ja Paulie Jonesille. Toistaiseksi Vivien oli kirjoittanut ”Hyvä herra McVeigh”, pyyhkinyt pois ”Hyvän” ja kirjoittanut ”Herra McVeighille”, ja sitten hän oli istunut tuijottamassa tyhjää paperia ja ihmettelemässä, kuinka monta sanaa paperin täyttämiseen tarvittaisiin. Hän yritti saada tahdonvoimallaan sanat ilmestymään paperille ennen kuin isä tulisi kotiin.

Kun kävi ilmeiseksi, etteivät kirjeet kirjoittaisi itse itseään, Vivien laski täytekynän kädestään, venytteli käsiään pään yläpuolella, heilutteli paljaita jalkojaan edestakaisin vähän aikaa ja katseli ympärilleen huoneessa: seinällä raskaissa kehyksissä riippuvia kuvia, tummia mahonkihuonekaluja, rottinkisohvaa jolla oli virkattu peite. Nyt oltiin sisällä, Vivien ajatteli paheksuvasti, aikuisten ja läksyjen paikassa, hampaiden harjaamisen ja hiljaa olemisen paikassa, juoksukiellon paikassa, kampojen ja pitsien paikassa, missä äiti ja Ada-täti joivat teetä ja missä pappi ja lääkäri kävivät kylässä. Sisällä oli tappavan tylsää, ja Vivien yritti parhaansa mukaan vältellä siellä olemista, mutta toisaalta – hän puri huultaan kun ajatus juolahti mieleen – sinä päivänä hän sai olla sisällä ihan yksin, todennäköisesti ainoan kerran elämässään.

Ensin Vivien luki sisarensa Ivyn päiväkirjan. Sitten hän tutki Robertin harrastuslehdet ja tutustui Pippinin marmorikuulakokoelmaan. Lopuksi hän käänsi huomionsa äidin vaatekaappiin. Hän sujautti jalkansa äidin kenkien viileän vuorin sisään. Kengät olivat hänen syntymäänsä edeltäneeltä kaukaiselta ajalta. Sitten hän hieroi äidin parhaan puseron silkkiä poskeaan vasten ja kietoi kaulaansa kiiltäviä helminauhoja pukeutumispöydällä olevasta pähkinäpuurasiasta. Hän käänteli pukeutumispöydän laatikosta löytämäänsä isän armeija-aikaista rintamerkkiä, huolellisesti taitettua jäljennöstä palveluksestavapauttamispapereista, nauhalla yhteen sidottua kirjenippua ja paperia, jonka otsikkona oli Vihkitodistus ja johon oli painettu äidin ja isän nimi. Äidin nimi oli silloin Isabel Carlyon Oxfordista, Englannista, eikä hän ollut vielä silloin ollenkaan samaa perhettä.

Pitsiverhot lepattivat, ja ulkoa tuleva suloisentäyteläinen tuulahdus tulvahti sisään avoimesta ikkunasta. Siinä oli eukalyptusta ja sitruunamyrttiä ja isän vaalimassa puussa ylikypsiksi paahtuneiden mangojen tuoksua. Vivien taittoi paperit takaisin laatikkoon ja hypähti pystyyn. Taivas oli pilvetön ja sininen kuin valtameri ja kireä kuin rummun kalvo. Viikunanlehdet kimmelsivät kirkkaassa auringonpaisteessa, frangipanit säihkyivät vaaleanpunaisina ja keltaisina ja linnut huutelivat toisilleen tiheässä sademetsässä talon takana. Oli tulossa inhottava päivä, Vivien totesi tyytyväisenä, ja myöhemmin nousisi myrsky. Vivien rakasti myrskyjä, vihaisia pilviä ja ensimmäisiä lihavia sadepisaroita, janoisen punaisen maan ruosteista tuoksua ja sadetta joka piiskasi seiniä, kun isä käveli kuistilla edestakaisin piippu suussa ja silmät loistaen ja yritti pitää ilonsa kurissa kun palmut valittivat ja taipuivat.

Vivien käännähti kannoillaan. Hän oli tutkinut tarpeekseen eikä aikonut enää missään tapauksessa tuhlata ainuttakaan kallisarvoista sekuntia sisätiloissa. Hän pysähtyi keittiöön siksi aikaa, että ehti pakata mukaansa äidin hänelle jättämän aterian ja haalia jälkiruoaksi muutaman ylimääräisen kookoskeksin. Tiskipöydän ympäri ja ylös seinää pitkin marssi muurahaisten jono. Muurahaisetkin tiesivät, että tulisi sade. Edes vilkaisematta kirjoittamatonta anteeksipyyntöviestiä Vivien tanssahteli ulos takakuistille. Hän ei koskaan kävellyt, jos vain saattoi välttää sitä.

Ulkona oli kuuma, ja seisova ilma tuntui painostavalta. Kuistin lattialaudat polttivat jalkoja. Oli täydellinen päivä lähteä meren rannalle. Vivien mietti, missä toiset mahtoivat sillä hetkellä olla, olivatko he jo perillä Southportissa ja olivatko äidit ja isät ja lapset uimassa ja nauramassa ja valmistelemassa ateriaa vai oliko hänen perheensä noussut sen sijaan vuokraveneeseen. Robert oli kuunnellut salaa isän vanhojen armeijakavereiden juttuja ja kertonut, että rannassa oli uusi laituri, ja Vivien oli kuvitellut sukeltavansa sen päästä ja uppoavansa veteen kuin australianpähkinä, niin nopeasti että ihoa kihelmöi ja kylmä merivesi täytti nenän.

Voisihan hän aina mennä Witches Fallsille uimaan, mutta niin kuumana päivänä kalliolampi ei ollut mitään suolaiseen valtamereen verrattuna. Sitä paitsi hänen ei ollut lupa lähteä talosta, ja joku kaupungin juoruakoista huomaisi kumminkin. Ja mikä pahinta, jos Paulie Jones olisi siellä ottamassa aurinkoa lihavalle valkoiselle mahalleen kuin iso vanha valas, Vivien ei varmastikaan kykenisi hillitsemään itseään. Jos Paulie vielä kerrankin väittäisi Pippiniä yksinkertaiseksi hän saisi kärsiä nahoissaan. Vivien oikein haastoi häntä tekemään niin. Haastoi kaksin verroin.

Vivien avasi nyrkkinsä ja katsoi vajaa. Vanha kulkumies Mac oli siellä tekemässä korjaustöitä, ja tavallisesti Macin kanssa kannatti käydä juttelemassa, mutta isä oli kieltänyt Vivieniä vaivaamasta miestä kysymyksillään. Macilla oli ihan tarpeeksi tekemistä, eikä isä halunnut maksaa vähiä rahojaan siitä, että mies joi teetä ja rehvasteli pikkuiselle tytölle, jolla oli omiakin töitä hoidettavana. Vanha Mac tiesi, että Vivien oli sinä päivänä kotona ja piti silmällä paikkoja, mutta vajaan ei Vivienillä ollut menemistä ellei tullut sairaaksi tai vuotanut verta.

Siksi oli jäljellä vain yksi paikka mihin voi mennä.

Vivien riensi alas leveitä portaita, ylitti nurmikon, kiersi puutarhan kukkapenkit, joissa äiti yritti itsepintaisesti kasvattaa ruusuja, vaikka isä muistutti lempeästi, ettei nyt oltu Englannissa, ja sitten hän teki kolme taidokasta kärrynpyörää yhteen menoon ja lähti kohti jokea.

* * *

Vivien oli käynyt joella siitä lähtien kun oli oppinut kävelemään, pujotellut hopeanhohtoisten eukalyptuspuiden lomitse, keräillyt akaasiankukkia ja lamppuharjoja ja varonut astumasta hyppymuurahaisten ja hämähäkkien päälle pujahdellessaan aina vain kauemmas ihmisistä ja rakennuksista ja opettajista ja säännöistä. Joenranta oli hänestä maailman paras paikka; se oli hänen omansa, se kuului hänelle ja hän kuului sille.

Tänään Vivien oli tavallista innokkaampi pääsemään rotkon pohjalle joen rantaan. Ensimmäisen kallionseinämän toisella puolella, missä rinne jyrkkeni ja muurahaiskeot kasvoivat isoiksi, hän tarttui eväspakettiinsa ja pinkaisi juoksuun nauttien sydämen jyskytyksestä rintakehää vasten ja jalkojen pelottavasta jännityksestä, kääntyi kerran toisensa jälkeen ja laskeutui alemmas melkein kompastellen ja liukui välillä väistellessään oksia ja hypähdellessään kivien yli ja liukastellessaan kuivuneissa lehtikasoissa.

Piiskatimalit hurrasivat yläpuolella, hyönteiset surisivat, Dead Man’s Gullyn vesiputous lirisi ja lorisi. Valon ja värin läikät välkkyivät kaleidoskooppina hänen juostessaan. Metsä eli: puut puhuivat toisilleen janoisella vanhalla äänellä, tuhannet näkymättömät silmät katsoivat räpytellen oksilta ja kaatuneilta puunrungoilta ja Vivien tiesi, että jos hän pysähtyisi ja painaisi korvansa kovaa maata vasten hän kuulisi maan kutsun, sen ikiaikaisen laulun. Hän ei kuitenkaan pysähtynyt, sillä hän halusi kiihkeästi päästä rotkon läpi kiemurtelevalle joelle.

Kukaan muu ei tiennyt sitä, mutta joki oli taikajoki. Varsinkin yhdessä kohdassa se leveni rosoreunaiseksi pyöreäksi suvannoksi; joenuoma oli muovautunut miljoonia vuosia aikaisemmin, kun maa oli huokaillut ja siirtyillyt ja isot kalliopaadet olivat kolahtaneet yhteen niin että reunoilta matala suvanto syveni ja tummeni äkkiä keskemmältä. Sieltä Vivien oli löytänyt taian.

Hän oli pyydystänyt kaloja lasipurkkeihin, jotka oli pihistänyt äidin keittiöstä ja joita hän nyt säilytti lahossa puunrungossa saniaisten takana. Vivien säilytti kaikkia aarteitaan siinä puunrungossa. Joesta löytyi aina jotain: ankeriaita ja nuijapäitä, entisiltä ajoilta jääneitä ruostuneita vanhoja sankoja. Kerran hän oli löytänyt tekohampaatkin.

Valojen löytymispäivänä Vivien oli maannut vatsallaan kalliolla käsivarsi syvällä suvannossa ja yrittänyt pyydystää isoimman koskaan näkemänsä nuijapään. Hän oli yrittänyt kaapaista sen purkkiin ja epäonnistunut ja kaapaissut uudestaan ja epäonnistunut, ja sitten hän oli kurkottanut vielä syvemmälle niin että hänen kasvonsa melkein koskettivat vettä. Ja silloin hän oli huomannut ne, niitä oli useita, oranssinvärisiä ja välkkyviä, ja ne vilkkuivat hänelle suvannon pohjalta. Ensin hän oli luullut, että se johtui auringosta, ja katsonut kaukaiselle taivaalle varmistuakseen. Ei se johtunut auringosta. Taivas heijastui kyllä veden pintaan, mutta nämä valot olivat erilaisia. Nämä valot olivat syvällä joenuomaa peittävien liukkaiden ruokojen ja sammalien toisella puolella. Ne olivat jotain muuta. Jossain ihan muualla.

Vivien oli ajatellut valoja paljon. Hän ei ollut innostunut kirjaviisaudesta – se oli Robertin ja äidin heiniä – mutta hän oli hyvä tekemään kysymyksiä. Hän oli kysellyt vanhalta Macilta ja sitten isältä, ja lopulta hän oli törmännyt Black Jackieen, isän jäljittäjäkaveriin, joka tiesi luonnosta enemmän kuin kukaan muu. Jackie oli keskeyttänyt työnsä ja painanut kädellä ristiselkäänsä oikaistakseen jänteikästä olemustaan. ”Olet nähny ne pikkuiset valot siellä syvällä suvannon pohjassa vai?”

Vivien oli nyökännyt, ja Jackie oli katsonut häntä tiukasti silmiään räpäyttämättä. Lopulta hänen huulilleen oli kohonnut hienoinen hymy. ”Oletkos ikänä koskettanu sen suvannon pohjaa?”

”En.” Vivien pyyhkäisi kärpäsen nenältään. ”Se on liian syvä.”

”En minäkään.” Jackie raapi päätään leveän hattunsa reunan alta ja aikoi sitten ryhtyä jatkamaan kaivamista. Ennen kuin iski lapion maahan hän käänsi kuitenkin päätään. ”Miten sitten voit olla varma että siellä on pohja jos et kerran ole nähny sitä itte?”

Ja silloin Vivien oli käsittänyt: joessa oli reikä joka jatkui maapallon toiselle puolelle. Se oli ainoa selitys. Hän oli kuullut isän sanovan, että maahan voisi kaivaa tunnelin joka veisi Kiinaan, ja nyt hän oli löytänyt sen. Salaisen tunnelin, tien maapallon keskipisteeseen, sinne mistä kaikki taikuus ja elämä ja aika oli lähtöisin, ja vielä sen tuolle puolen kaukaisen taivaan loistaviin tähtiin. Nyt oli vain kysymys siitä, mitä hän sillä tekisi?

Sitä oli tutkittava.

Vivien liukui pysähdyksiin isolle kalliopaadelle, joka yhdisti viidakon jokeen. Vesi oli sinä päivänä tyyni ja lepäsi paksuna ja tummana rannan matalikolla. Suvannon pintaan oli jäänyt seisomaan yläjuoksulta tullut öljykerros, kuin rasvainen iho. Aurinko paistoi suoraan ylhäältä, ja maa paahtui. Korkeiden eukalyptuspuiden oksat natisivat helteessä.

Vivien työnsi eväänsä kalliopaaden ylle kaartuvien tiheiden saniaisten alle. Viileän aluskasvillisuuden seasta luikerteli pois jokin, mitä ei näkynyt.

Vesi tuntui aluksi kylmältä paljaissa nilkoissa. Vivien kahlasi matalikon halki jalat tukeutuen liukkaisiin kiviin, jotka olivat paikka paikoin teräviä. Hänen suunnitelmanaan oli ensinnäkin nähdä vilahdus valoista ja varmistua siitä, että ne olivat edelleen siellä missä pitikin. Sitten hän aikoi sukeltaa mahdollisimman syvälle nähdäkseen paremmin. Hän oli harjoitellut hengityksen pidättämistä viikkokausia ja ottanut mukaan yhden äidin puisista pyykkipojista nenäänsä varten, sillä Robert arveli, että veden alla voisi pysytellä kauemmin jos saisi estetyksi ilmaa pakenemasta nenän kautta.

Vivien tuli kohtaan, jossa kalliojyrkänne katosi syvyyksiin, ja tähyili tummaan veteen. Tähyilyä kesti vähän aikaa, ja se vaati aika lailla silmien siristelyä ja kurkottelua, mutta sitten: siinä valot olivat.

Vivien hymyili ja oli vähällä menettää jalansijansa. Kauempaa kuului naurajalintupariskunnan hörähtelyä.

Vivien riensi takaisin rantaan ja liukasteli kiireissään. Hän juosta läpsytteli märillä jaloillaan laakean kalliopaaden poikki ja ryhtyi penkomaan laukusta pyykkipoikaa.

Miettiessään, miten pyykkipoika olisi parasta kiinnittää nenään, hän huomasi jalassaan jotain mustaa. Iilimato, iso ja lihava mötkäle. Hän kumartui, tarttui iilimatoon peukalolla ja etusormella ja kiskoi niin kovaa kuin jaksoi. Liukas liero ei suostunut irtoamaan.

Vivien istahti ja yritti uudestaan, mutta otus ei hievahtanutkaan, vaikka hän kuinka puristi ja kiskoi. Se oli limainen, märkä ja pehmeä. Hän terästäytyi, puristi silmät kiinni ja kiskaisi vielä viimeisen kerran.

Hän kirosi ja luetteli kaikki kielletyt sanat (Paska! Helvetti! Pahus! Hiivatti!) jotka hän oli oppinut kuunneltuaan isää kahdeksan vuotta salaa vajassa. Iilimato oli lähtenyt irti, mutta siitä, missä se oli ollut, valui verta.

Vivienin päätä pyörrytti, ja hän oli iloinen että oli istahtanut. Hän pystyi kyllä huoleti katselemaan, kuinka vanha Mac katkoi kanoilta kauloja, hän oli pidellyt veljensä Pippinin sormenpäätä koko matkan tohtori Farrellin luo, kun veli oli lyönyt sen irti kirveellä, ja hän perkasi kaloja nopeammin ja siistimmin kuin Robert, kun he telttailivat Nerangjoen varrella. Omaa vertaan hän ei kuitenkaan kestänyt nähdä edes vilaukselta.

Hän nilkutti takaisin vesirajaan ja heilutteli jalkaansa vedessä. Veri virtasi edelleen, kun hän nosti jalan vedestä. Muuta ei ollut tehtävissä kuin odottaa.

Vivien istahti kalliopaadelle ja otti esiin eväät: edellisen päivän uunipaistiviipaleita, joilla kiilsi kylmä kastike, pehmeitä perunoita ja jamssia jotka hän söi sormin, pala leipävanukasta, jolle oli levitetty äidin tuoretta hilloa, kolme kookoskeksiä ja veriappelsiini, joka oli otettu suoraan puusta.

Hänen syödessään varjoihin ilmaantui parvi savannivariksia, jotka tuijottivat häntä kylmin, rävähtämättömin silmin. Syötyään Vivien heitti viimeiset muruset aluskasvillisuuden sekaan, ja linnut painelivat siivet läiskyen niiden perään. Hän ravisteli mekkonsa puhtaaksi ja haukotteli.

Lopultakin jalka oli lakannut vuotamasta verta. Hän halusi päästä tutkimaan suvannon pohjalla olevaa reikää, mutta äkkiä häntä alkoi väsyttää ihan valtavasti, niin kuin sitä tyttöä niissä tarinoissa, joita äiti luki heille toisinaan etäisellä äänellä. Lukiessa äidin ääni muuttui sana sanalta etäisemmäksi, ja se sai Vivienin tuntemaan olonsa kummalliseksi, sillä siinä oli mielikuvitusta. Vivien ihaili äitiä sen takia, vaikka oli samanaikaisesti mustasukkainen, koska äidissä oli jotain, mikä ei ollut lapsille tuttua.

Vivien haukotteli uudestaan niin leveästi että silmiin sattui.

Ehkä hän voisi käydä makuulle ihan vähäksi aikaa?

Hän ryömi kalliopaaden reunalle saniaisten alle, niin syvälle että viimeinenkin kaistale taivasta katosi näkyvistä, kun hän kierähti selälleen ja hivuttautui vähän vasemmalle. Alla oli sileitä ja viileitä lehtiä, heinäsirkat sirittivät aluskasvillisuuden seassa, ja jossain kurnutti sammakko ajankulukseen.

Päivä oli lämmin ja Vivien oli lapsi, eikä ollut ihme että hän nukahti. Hän näki unta suvannon pohjalla näkyvistä valoista ja siitä, kuinka kauan kestäisi uida Kiinaan ja pitkästä kuumasta lautalaiturista, jonka päästä hänen sisaruksensa sukeltelivat veteen. Hän uneksi pian nousevasta myrskystä ja kuistilla astelevasta isästä ja äidin englantilaisesta ihosta, johon tuli pisamia meren rannalla, ja illan ateriasta, jolla he kaikki istuivat yhdessä pöydän ääressä.

Paahtava aurinko kulki kaaressa taivaan halki, ja valon tulosuunta vaihtui. Valo suodattui pensaiden ja kasvien lomitse. Kosteus sai taivaan rummunkalvon tiukentumaan, ja pikkutytön hiusrajaan kihosi pieniä hikihelmiä. Hyönteiset naksuttivat ja niksuttivat, ja nukkuva lapsi liikahti, kun saniainen kutitti hänen poskeaan, ja sitten...

”Vivien!”

Äkkiä hän kuuli nimensä liukuvan alas rotkon rinnettä ja raivaavan tiensä aluskasvillisuuden läpi hänen luokseen.

Hän hätkähti hereille.

”Vi-vi-en!”

Huutaja oli Ada-täti, isän isosisko.

Vivien nousi ja pyyhkäisi kämmenselällä hiussuortuvat kostealta otsaltaan. Läheltä kuului mehiläisten surinaa. Hän haukotteli.

”Herran tähden, nuori neiti! Jos olet siellä, tule esiin.”

Enimmän aikaa Vivien viis veisasi tottelevaisuudesta, mutta tavallisesti järkkymättömän tyynen tädin ääni kuulosti niin järkyttyneeltä, että uteliaisuus vei voiton, ja hän kierähti esiin saniaisten alta ja kaappasi evästarvikkeet mukaansa. Päivä oli alkanut synkentyä. Sininen taivas oli pilvessä, ja rotko oli nyt varjossa.

Vivien vilkaisi haikeana taakseen joelle, lupasi palata mahdollisimman pian ja lähti kotiin.

* * *

Kun Vivien tuli esiin metsästä, Ada-täti istui takaportailla pää käsien varassa. Kuudes aisti varmaankin kertoi tädille, että hän oli saanut seuraa, sillä hän vilkaisi sivulleen ja räpytteli silmiään Vivienille yhtä hämmentyneesti kuin jos nurmikolle olisi ilmestynyt metsän henki.

”Tule tänne, lapsi”, hän sanoi viimein ja heilautti kutsuvasti kättään vääntäytyessään pystyyn.

Vivien käveli hitaasti. Vatsassa tuntui outo kouraisu, jolle hän ei osannut antaa nimeä, mutta jonka hän myöhemmin elämässään oppi tunnistamaan kauhuksi. Ada-tädin posket olivat kirkkaanpunaiset, ja hänessä oli jotain hallitsematonta. Hän näytti siltä kuin aikoisi huutaa tai antaa Vivieniä korville, mutta ei hän tehnyt kumpaakaan, puhkesi vain kuumiin kyyneliin ja sanoi: ”Mene Herran tähden sisään pesemään lika kasvoistasi. Mitä sinun äitiparkasikin ajattelisi?”

* * *

Vivien oli taas sisällä. Sen päivän jälkeen oli ollut paljon sisällä olemista. Ensimmäinen musta viikko, kun puulaatikot, tai arkut niin kuin Ada-täti sanoi, tuotiin olohuoneeseen, pitkät yöt, joiden aikana makuuhuoneen seinät vetäytyivät pimeyteen, ummehtuneet ja hiostavat päivät, joiden aikana aikuiset kuiskailivat ja maiskauttelivat suutaan päivitellessään sen kaiken äkillisyyttä ja hikoilivat vaatteissa, jotka höyrystyneitä ikkunoita ulkona piiskaava sade oli kastellut.

Vivien oli tehnyt pesän seinää vasten, kiilannut itsensä sivupöydän ja isän nojatuolin selkänojan väliin, ja sinne hän oli jäänyt. Sanat ja lauseenkappaleet surisivat yläpuolisessa sumussa kuin moskiitot – T-malli-Ford... suoraan yli reunan... paloi poroksi... hädin tuskin tunnistettavissa – mutta Vivien tukki korvansa ja ajatteli sen sijaan suvannon pohjassa avautuvaa tunnelia ja maapallon keskipisteessä olevaa isoa konehuonetta, josta maapalloa pyöritettiin.

Viiteen päivään Vivien ei suostunut lähtemään kolostaan, ja aikuiset antoivat hänen pitää päänsä ja toivat hänelle lautasella ruokaa ja puistelivat päätään ystävällisen säälivästi, kunnes pitkämielisyyden näkymätön siima viimein kelattiin sisään ilman minkäänlaista ilmiselvää merkkiä tai varoitusta ja Vivien kiskottiin takaisin maailmaan.

Sadekausi oli siinä vaiheessa alkanut jo oikein tosissaan, mutta yhtenä päivänä aurinko oli paistanut ja Vivien oli tuntenut entisen minänsä osoittavan heikkoja heräämisen merkkejä. Hän livahti takapihalle auringonpaisteeseen ja tapasi vanhan Macin vajasta. Mac ei sanonut paljon mitään, laski vain ison, kyhmyisen kätensä Vivienin olkapäälle ja puristi kovaa, ja sitten hän ojensi Vivienille vasaran niin että tämä pääsi auttamaan aidan teossa. Päivän mittaan Vivien harkitsi joelle lähtemistä, mutta ei sittenkään lähtenyt, ja sitten alkoi taas sataa, ja Ada-täti tuli tuoden mukanaan laatikoita, ja talo pakattiin niihin. Laatikkoon isän nenäliinojen ja vanhan vyön seuraksi heitettiin siskon lempikengät, satiinikengät jotka olivat kököttäneet matolla koko viikon siinä samassa paikassa johon sisko oli ne jalastaan potkaissut, kun isä ja äiti olivat sanoneet, että ne olivat liian hyvät retkelle otettaviksi. Seuraavaksi pihanurmikolle ilmestyi Myytävänä-kilpi, ja Vivien nukkui vieraalla lattialla serkkujen tähyillessä häntä uteliaasti omista sängyistään.

* * *

Ada-tädin talo oli erilainen kuin Vivienin oma koti. Seinien maali ei lohkeillut, penkeillä ei juoksennellut muurahaisia eikä maljakoista ryöpynnyt puutarhakukkia. Siinä talossa ei suvaittu minkäänlaista ryöppyämistä. Kaikki paikallaan ja kaikelle paikka, Ada-tädillä oli tapana sanoa äänellä, joka särähti kuin liian kireälle kiristetty viulun kieli.

Ulkona satoi edelleen, ja Vivien otti tavakseen maata salin sohvan alla koristelistan takana. Sohvassa oli pullisteleva juuttikangaspohja, jota ei nähnyt ovelta, ja kun painautui sen toiselle puolelle, ei näkynyt minnekään. Resuinen sohvanpohja tuntui lohduttavalta ja muistutti omasta kodista, perheestä ja kodin nuhruisista rojuista. Se sai Vivienin lähemmäs kyyneliä kuin mikään muu. Useimmiten hän keskittyi kuitenkin pelkästään hengittämiseen, veti sisään mahdollisimman vähän ilmaa ja päästi sen taas ulos niin että rinta ei liikkunut juuri lainkaan. Sillä lailla sai kulumaan tuntikausia, kokonaisia päiviäkin, silmät kiinni ja rinta melkein liikkumatta, kun sadevesi lorisi ulkona syöksytorvissa. Toisinaan Vivien onnistui melkein uskottelemaan itselleen, että hän kykeni pysäyttämään ajan kulun.

Salin paras puoli oli kuitenkin se, että se oli ehdottomasti kiellettyä aluetta. Sääntö ilmoitettiin Vivienille heti ensimmäisenä iltana: saliin pääsivät ainoastaan vieraat ja täti itse, ja silloinkin ainoastaan kun vieraan arvo sitä vaati. Vivien oli odotusten mukaisesti nyökännyt juhlallisesti ja osoittanut siten ymmärtävänsä. Ja hän olikin ymmärtänyt ohjeen täydellisesti. Kukaan ei käyttänyt huonetta, ja se tarkoitti sitä, että kun päivän pölyt oli pyyhitty, siellä sai olla yksin.

Ja niin hän oli ollutkin, tähän päivään saakka.

Pastori Fawley oli istunut nojatuolissa ikkunan luona jo viisitoista minuuttia, ja Ada-täti touhotti teen ja kakun parissa. Vivien oli jäänyt ansaan sohvan alle, tarkemmin sanoen tätinsä takapuolen likistämänä.

”Minun ei tarvinne muistuttaa, että Herra näyttää tien”, pastori sanoi ällöttävällä äänellä, jota hän tavallisesti käytti vain puhuessaan Jeesus-lapsesta. ”Ei pidä unohtaa osoittaa vieraanvaraisuutta tuntemattomille, sillä silloin saattaa tietämättään osoittaa vieraanvaraisuuttaan enkeleille.”

”Jos se tyttö on enkeli, minä olen Englannin kuningatar.”

”No, niin.” Lusikka kilahti hurskaasti posliinia vasten. ”Lapsi on kärsinyt suuren menetyksen.”

”Saako pastorille olla lisää sokeria?”

”Ei kiitos.”

Sohvan pohja painui entistä alemmas, kun täti huokasi. ”Me olemme kaikki kärsineet suuren menetyksen. Kun vain ajattelenkin, että rakkaan veljeni piti menehtyä sillä tavalla... että Ford syöksyi alas jyrkännettä ja että he kaikki putosivat niin pitkän matkan... Harvey Watkins, joka löysi heidät, sanoi että he olivat palaneet niin pahasti ettei tiennyt mitä katsoi. Kauhea murhenäytelmä...”

”Hirvittävä murhenäytelmä.”

”Kaikesta huolimatta.” Ada-tädin kengät siirtyivät matolla, ja Vivien näki toisen kengän kärjen hankaavan toisen sisään vangittua vaivaisenluuta. ”En voi pitää häntä täällä. Minulla on kuusi omaa lasta, ja nyt vielä äitikin muuttaa meille. Kyllähän pastori tietää, millainen äiti on ollut sen jälkeen kun tohtori vei häneltä jalan. Minä olen kyllä hyvä kristitty ja käyn kirkossa joka sunnuntai, hoidan osuuteni kun järjestetään seurakuntajuhlat ja pääsiäisen varojenkeruutempaus, mutta siihen en pysty.”

”Ymmärrän.”

”Tietäähän pastori itsekin, ettei tyttö ole helppo tapaus.”

Keskustelussa seurasi tauko. Juotiin teetä ja pohdittiin Vivienin tapauksen luonnetta tarkemmin.

”Jos se vain olisi ollut joku muu heistä”, Ada-täti sanoi laskien kuppinsa asetille, ”edes yksinkertainen Pippin-parka... mutta näin ollen minä en pysty siihen. Pastori saa suoda anteeksi, tiedän kyllä että on synti sanoa niin, mutta en pysty katsomaan tyttöä syyttämättä häntä kaikesta, mitä tapahtui. Tytön olisi pitänyt mennä mukaan. Jos hän ei olisi hankkiutunut ikävyyksiin ja saanut rangaistusta... Perhe lähti paluumatkalle varhain, koska veljeni ei halunnut jättää tyttöä yksin pitkäksi aikaa. Hän oli aina liian lempeä luonteeltaan.” Täti keskeytti valittavaan voihkaisuun, ja Vivien ajatteli, miten rumia aikuiset osasivat olla, ja miten heikkoja. He olivat niin tottuneet saamaan haluamansa, etteivät osanneet alkuunkaan olla urheita.

”Kas niin, kas niin, rouva hyvä. No, no.”

Nyyhkytys oli tukkoista ja vaivalloista, ihan niin kuin Pippinin itku, kun poika halusi kiinnittää äidin huomion itseensä. Pastorin tuoli narahti, ja sitten hänen jalkansa lähestyivät. Pastori ojensi varmaankin Ada-tädille jotain, sillä täti sanoi ”kiitos” kyyneliensä läpi ja niistää pärisytti nenäänsä.

”Ei, pitäkää vain se”, pastori sanoi ja vetäytyi tuoliinsa. Hän istuutui raskaasti huoahtaen. ”Kyllähän sitä vähän aprikoi, mitä siitä tytöstä mahtaa tulla.”

Ada-täti alkoi toipua ja niiskautti vähän muutaman kerran. Sitten hän sanoi tunnustelevasti: ”Ajattelin että tytön voisi ehkä lähettää Toowoomban kirkon kouluun.”

Pastori pani nilkkansa ristiin.

”Nunnat pitävät tietääkseni tytöistä hyvää huolta”, Ada-täti jatkoi. ”Tiukka mutta oikeudenmukainen kuri ei tekisi tytölle pahaa. David ja Isabel ovat aina olleet liian lempeitä.”

”Isabel”, pastori sanoi äkkiä ja kumartui eteenpäin. ”Miten on Isabelin sukulaisten laita? Eikö ole ketään johon voisi ottaa yhteyttä?”

”Ikävä kyllä Isabel ei puhunut heistä paljon... Vaikka nyt kun satuitte ottamaan sen puheeksi, hänellä taisi tosiaan olla veli.”

”Oliko hänellä veli?”

”Opettaja. Englannissa. Oxfordin lähellä muistaakseni.”

”No niin.”

”Mitä?”

”Ehdotan että aloitamme hänestä.”

”Tarkoittaako pastori että... ottaisimme yhteyttä?” Ada-tädin äänensävy keveni.

”Voimmehan ainakin yrittää.”

”Pitäisikö veljelle kirjoittaa?”

”Minä kirjoitan hänelle omakätisesti.”

”Voi pastori...”

”Katsotaan, saammeko miehen taivutelluksi osoittamaan kristillistä hyvää tahtoa.”

”Tekemään sen mikä on oikein.”

”Tekemään velvollisuutensa sukulaisena.”

”Velvollisuutensa sukulaisena.” Ada-tädin äänessä soinnahti uudenlainen riemastus. ”Ja mikä mies ei sitä tekisi? Pitäisinhän hänet itsekin, jos voisin, jos ei olisi äitiä ja kuutta lasta ennestään ja tilasta pulaa.” Täti nousi seisomaan, ja sohvan pohja huokaisi helpotuksesta. ”Saanko tarjota pastorille toisen palan kakkua?”

* * *

Kävi ilmi, että veli tosiaankin oli olemassa, ja pastorin onnistui tosiaan taivuttaa hänet toimimaan asianmukaisesti, ja niin Vivienin elämä muuttui taas. Kaikki tapahtui loppujen lopuksi hyvin nopeasti. Ada-täti tunsi naisen, joka tunsi miehen, jonka sisar oli aikeissa matkustaa valtameren poikki Lontoo-nimiseen paikkaan tapaamaan miestä, joka etsi kotiopettajaa, ja sisaren oli määrä ottaa Vivien mukaansa. Päätöksiä tehtiin ja yksityiskohtia yhdisteltiin siisteiksi suunnitelmiksi aikuisten keskustelun virrassa, joka tuntui aina kulkevan Vivienin pään ylitse.

Jostain löytyi pari melkein uusia kenkiä, Vivienin tukka pakotettiin siisteille palmikoille ja Vivien itse pakotettiin tärkättyyn mekkoon, jossa oli vyönauha. Setä ajoi alas vuorelta rautatieasemalle, missä heidän oli määrä nousta Brisbanen junaan. Satoi edelleen ja oli kuuma, ja Vivien piirteli höyryiseen ikkunaan sormellaan.

Rautatieaseman hotellin ulkopuolella oleva aukio oli täynnä, kun he tulivat perille, mutta neiti Katy Ellis löytyi täsmälleen sieltä, missä tämä oli sopinut tapaavansa heidät: lipunmyyntikonttorin kellon alta.

Vivien ei ollut ikinä arvannut, että maailmassa oli niin paljon ihmisiä. Heitä oli kaikkialla, ja kaikki olivat erilaisia ja riensivät ympäriinsä asioillaan kuin muurahaiset mädän puunrungon kosteissa jäännöksissä. Mustia sateenvarjoja ja isoja puulaatikoita ja hevosia joilla oli syvänruskeat silmät ja isot sieraimet.

Nainen yskähti, ja Vivien käsitti että hänelle oli sanottu jotain. Hän yritti muistella, mitä oli sanottu. Hevosia ja sateenvarjoja, muurahaisia kosteikossa, ympäriinsä rientäviä ihmisiä – hänen nimensä. Nainen oli kysynyt, oliko hänen nimensä Vivien.

Vivien nyökkäsi.

”Käyttäydy kunnolla”, Ada-täti torui ja suoristi Vivienin kaulusta. ”Äiti ja isä olisivat halunneet niin. Vastaa kauniisti ja sano ’kyllä, neiti’, kun sinulta kysytään jotain.”

”Ellet sitten ole eri mieltä. Siinä tapauksessa ’ei, neiti’ kelpaa oikein hyvin.” Nainen hymyili somasti osoitukseksi siitä, että laski leikkiä. Vivien katsoi tuijottavien kasvojen väliin. Ada-tädin kulmakarvat vetäytyivät yhteen hänen odottaessaan.

”Kyllä, neiti”, Vivien sanoi.

”Entä voitko hyvin tänä aamuna?”

Alistuvaisuus ei ollut Vivienille luontaista. Aikaisemmin hän olisi sanonut suorat sanat ja huutanut ettei voinut ollenkaan hyvin, ettei hän halunnut lähteä minnekään, ettei se ollut reilua ja etteivät he pystyisi pakottamaan häntä... Mutta ei enää. Vivien huomasi, että oli paljon helpompaa vain sanoa se, mitä ihmiset halusivat kuulla. Mitä väliä sillä oli? Sanat olivat kömpelöitä. Ei ollut olemassa sanoja kuvailemaan sitä pohjatonta mustaa aukkoa, joka oli avautunut hänen sisimmässään, eikä sitä kipua joka hänen sisintään raastoi aina kun hän luuli kuulevansa isän askeleet eteisestä, haistoi äidin kölninveden tai, mikä pahinta, näki jotain mikä piti ehdottomasti kertoa Pippinille...

”Kyllä, neiti”, Vivien sanoi eloisalle naiselle jolla oli punainen tukka ja siisti pitkä hame.

Ada-täti ojensi Vivienin matkalaukun kantajalle, taputti veljentytärtään päälaelle ja kehotti olemaan kiltti. Neiti Katy Ellis tarkisti hänen lippunsa huolellisesti ja aprikoi itsekseen, mahtoiko hänen Lontoon-haastattelua varten pakkaamansa puku olla tarkoitukseensa niin sopiva kuin hän toivoi. Ja kun juna vihelsi lähdön merkiksi, sen rautaportaita nousi pieni tyttö, jolla oli siistit palmikot ja jonkun muun kengät. Savu täytti asemalaiturin, ihmiset vilkuttivat ja huutelivat, väkijoukossa juoksenteli haukkuva irti päässyt koira. Kukaan ei huomannut, kun pikkutyttö astui hämärän kynnyksen yli, ei edes Ada-täti, jonka jotkut olisivat ehkä odottaneet paimentavan orpoa veljentytärtään kohti tämän epävarmaa tulevaisuutta. Ja kun suurin osa sitä valoa ja elämää, josta Vivien Longmeyer oli koostunut, vetäytyi turvaan ja katosi syvälle hänen sisimpäänsä, maailma jatkoi menoaan eikä kukaan huomannut mitään.