25
Lontoo huhtikuu 1941

Jimmy seisoi jalka sairaalan ullakon oven välissä ja tuijotti Vivieniä ovenraosta. Hän oli ymmällään. Tämä ei suinkaan ollut se luvaton avioliiton ulkopuolinen tapaaminen, jota hän oli odottanut. Joka puolella oli lapsia tekemässä lattialla palapeliä ja hyppimässä ympäriinsä piirissä – yksi seisoi käsilläänkin. Jimmy käsitti tulleensa entiseen lastenhuoneeseen. Lapset olivat luultavasti tohtori Tomalinin orpoja potilaita. Sanattoman vaiston ohjaamina he kaikki kohottivat katseensa yhtaikaa ja näkivät, että Vivien oli tullut. Jimmyn katsellessa kaikki ryntäsivät Vivieniä kohti käsivarret levällään kuin lentokoneen siivet. Säteilevä hymy kasvoillaan Vivien levitti käsivartensa ja pudottautui polvilleen syleilemään yhtaikaa mahdollisimman monta lasta.

Sitten kaikki alkoivat puhua nopeasti ja kiihtyneesti lentämisestä ja laivoista ja köysistä ja keijukaisista, ja Jimmy käsitti olevansa todistamassa keskustelua, joka liittyi aikaisempiin tapahtumiin. Vivien tuntui tietävän, mistä oli puhe, ja hän nyökytteli mietteliäästi, ei ollenkaan sillä lailla teeskentelevästi kuin aikuiset yleensä lasten kanssa jutellessaan. Vivien kuunteli ja harkitsi, ja otsan hienoinen rypistys osoitti, että hän yritti keksiä ratkaisuja. Hän oli nyt erilainen kuin jutellessaan Jimmyn kanssa kadulla, rennompi, eikä niin varuillaan. Kun kaikki olivat sanoneet sanottavansa, ja melu oli laantunut – niin kuin se joskus yhtäkkiä laantuu – Vivien kohotti kätensä ja sanoi: ”Mitä jos vain aloitetaan ja mietitään ongelmia sitä mukaa kuin ne tulevat vastaan?”

Kaikki olivat samaa mieltä, tai ainakin Jimmy otaksui, että niin oli, sillä ilman valituksen sanaa kaikki hajaantuivat uudestaan ja raahasivat tarmokkaasti tuoleja ja muita näennäisen umpimähkäisiä esineitä – huopia, luudanvarsia, silmälapulla varustettuja nukkeja – avoimelle alueelle huoneen keskelle. He alkoivat koota kaikkea jonkinlaiseksi huolellisesti mietityksi rakennelmaksi. Silloin Jimmy käsitti, ja se sai hänet nauramaan itsekseen odottamattomasta ilosta. Hänen silmiensä edessä rakentui parhaillaan laiva: siinä oli keula, masto ja lankku, jonka toinen pää oli nostettu jakkaralle ja toinen puupenkille. Jimmyn katsellessa laivan purje nostettiin. Se oli lakana, joka oli taitettu kolmion muotoiseksi ja jonka jokaista kulmaa kannattelivat tukevat ja vahvat köydet.

Vivien oli istahtanut nurin käännetylle laatikolle ja ottanut jostain esiin kirjan, käsilaukustaan kai. Hän avasi sen, painoi sivujen sisäreunoja niin että se jäi auki ja sanoi sitten: ”Aloitetaan kapteeni Koukusta ja kadonneista pojista. Missä Wendy on?”

”Täällä”, sanoi suunnilleen yksitoistavuotias tyttö, jonka käsivarsi oli kantositeessä.

”Hyvä”, Vivien sanoi. ”Pidä huoli että olet valmiina astumaan näyttämölle. Vuorosi on ihan kohta.”

Poika, jonka olkapäällä kökötti käsin tehty papukaija ja jonka kädessä oli jonkinlainen kiiltävästä pahvista tehty koukku, lähti kävelemään Vivieniä kohti vaappuen niin hassusti, että Vivien nauroi.

Jimmy käsitti, että he harjoittelivat näytelmää, Peter Panista kertovaa näytelmää. Hänen äitinsä oli vienyt hänet katsomaan sitä, kun hän oli ollut pieni poika. He olivat matkustaneet Lontooseen ja juoneet sen jälkeen teetä Libertyn teehuoneessa, ja hieno kestitys se olikin ollut. Jimmy oli istunut koko teenjuonnin ajan ihan hiljaa ja tuntenut olevansa väärässä paikassa. Hän oli vilkuillut vaivihkaa äidin kireää ja haikeaa ilmettä, kun tämä oli silmäillyt tavaratalon vaateosaston täysiä telineitä olkapäänsä yli. Myöhemmin vanhemmat olivat riidelleet rahasta (mistäpä muustakaan?) ja Jimmy oli kuullut makuuhuoneeseensa, kuinka jotakin paiskautui lattiaan ja meni rikki. Hän oli sulkenut silmänsä ja muistellut näytelmää ja lempikohtaustaan, jossa Peter levitti käsivartensa ja puhui kaikille niille katsojille, jotka haaveilivat Mikä-mikä-maasta: ”Pojat ja tytöt, uskotteko te keijukaisiin?” hän oli huutanut. ”Jos uskotte, taputtakaa käsiänne. Älkää antako Helinä-keijun kuolla.” Jimmy oli ollut niin liikuttunut, että hän oli noussut seisomaan laihat sääret toiveikkaasti vapisten, taputtanut käsiään ja huutanut: ”Kyllä uskotaan!” Hän oli aivan varma että pelasti niin tehdessään Helinä-keijun hengen ja kaiken, mikä maailmassa oli merkityksellistä ja taianomaista.

”Nathan, onko sinulla taskulamppu?”

Jimmy räpäytti silmiään ja palasi nykyhetkeen.

”Nathan!” Vivien sanoi. ”Nyt tarvitaan taskulamppua.”

”Se palaa jo”, sanoi pieni poika, jolla oli kihara punainen tukka ja jalkatuki. Hän istui lattialla taskulamppu purjetta kohti suunnattuna.

”Kas vain”, Vivien sanoi. ”Niinpä palaakin. No – hyvä on.”

”Mutta se ei näy kunnolla”, sanoi toinen poika, joka seisoi kädet lanteilla. Hän oli kiskonut purjetta ylös ja tähyili nyt heikkoa valokiilaa silmälasiensa läpi.

”Ei siitä ole paljon iloa, jos Helinää ei näe”, sanoi poika, joka esitti kapteeni Koukkua. ”Ei se toimi ollenkaan.”

”Kyllä toimii”, Vivien sanoi päättäväisesti. ”Totta kai toimii. Mielikuvituksen voima on ihmeellinen. Jos me kaikki sanomme, että me näemme keijun, silloin yleisökin näkee.”

”Mutta eihän me nähdä sitä.”

”No, ei, mutta voimmehan sanoa että näemme...”

”Ai että valehdeltaisiin?”

Vivien loi katseensa kattoon ja yritti löytää sanoja selitykseen, mutta sillä aikaa lapset alkoivat kinastella keskenään.

”Anteeksi”, Jimmy sanoi ovelta. Kukaan ei tuntunut kuulevan, ja siksi hän sanoi saman uudestaan, tällä kertaa kovemmalla äänellä. ”Anteeksi!”

Silloin kaikki kääntyivät katsomaan häntä. Vivien vetäisi henkeä nähdessään hänet ja rypisti sitten otsaansa. Jimmy myönsi itselleen, että tuotti mielihyvää hermostuttaa Vivien ja osoittaa, ettei kaikki aina sujunut tämän suunnitelmien mukaan.

”Ajattelin vain, että voitaisiin käyttää valokuvaajan kohdevaloa. Se on samanlainen kuin taskulamppu, mutta paljon voimakkaampi.”

Lapset ovat lapsia, eikä yksikään suhtautunut epäluuloisesti eikä edes hämmästyneesti, kun heidän seuraansa liittyi ullakolla vieras ihminen, joka puuttui tähän erityiskeskusteluun. Sen sijaan seurasi hiljaisuus, kun kaikki harkitsivat ehdotusta, hiljaisia kuiskauksia kun he keskustelivat siitä ja sitten: ”Joo!” huudahti yksi pojista ja hypähti innostuneena pystyyn.

”Täydellistä!” sanoi toinen.

”Mutta ei meillä ole semmoista”, sanoi synkeä silmälasipäinen poika.

”Minä voin hankkia valonheittimen”, Jimmy sanoi. ”Olen töissä sanomalehdessä, ja meillä on valokuvausstudio jossa on paljon valoja.”

Lisää innostuneita huutoja ja pajatusta.

”Mutta miten sen saa näyttämään keijukaiselta ja lentämään ja kaikkea?” sanoi sama surumielinen poika kimeästi kaikkien muiden äänten yli.

Jimmy astui oviaukosta sisään huoneeseen. Nyt kaikki lapset olivat kääntyneet katsomaan häntä. Vivien näytti hurjistuneelta Peter Pan -kirja kiinni sylissään. Jimmy ei välittänyt hänestä. ”Se pitäisi varmaan suunnata alaspäin jostain korkealta. Niin, se toimii kyllä, ja jos pidetään huolta, että se on aina suunnattuna suoraan näyttämölle, se muodostaa pienen valokiilan eikä leveää ja kirkasta aluetta, ja ehkä voisi lisäksi käyttää jonkinlaista suppiloa...”

”Mutta ei kukaan meistä ole niin iso että voisi käyttää sitä.” Puhuja oli taas silmälasipäinen poika. ”Ei noin ylhäältä.” Orpo tai ei, Jimmy alkoi tuntea vastenmielisyyttä tätä poikaa kohtaan.

Vivien oli katsellut sananvaihtoa päättäväinen ilme kasvoillaan. Jimmy tiesi, että hän yritti tahdonvoimalla saada Jimmyn muistamaan, mitä hän oli sanonut, jättämään keskustelun siihen ja painumaan matkoihinsa, mutta Jimmy ei kyennyt tekemään niin. Hän saattoi kuvitella, kuinka upealta se näyttäisi, ja hän keksi lukemattomia keinoja suunnitelman toteuttamiseksi. Jos nurkkaan pantaisiin tikkaat, tai jos valo kiinnitettäisiin tukevoitettuun luudanvarteen ja sitä heiluteltaisiin kuin onkivapaa, tai sitten... ”Minä teen sen”, hän sanoi äkkiä. ”Minä pitelen valoa.”

”Ei!” Vivien sanoi ja nousi seisomaan.

”Joo!” huusivat lapset.

”Ette voi.” Vivien loi Jimmyyn piinkovan katseen. ”Ette varmasti tee sitä.”

”Kyllä se voi!” ”Kyllä se tekee!” ”Sen on pakko!” huusi lapsilauma.

Silloin Jimmy huomasi Nellan istumassa lattialla. Tyttö vilkutti hänelle ja vilkaisi sitten ympärilleen katseessaan ilmiselvää ylpeyttä ja omistajuutta. Kuinka Jimmy voisi kieltäytyä? Jimmy kohotti käsiään Vivienin suuntaan anteeksipyytävästi, joskaan ei ihan vilpittömän anteeksipyytävästi, ja hymyili sitten lapsille. ”Selvä on”, hän sanoi. ”Minä tulen mukaan. Olette saaneet uuden Helinä-keijun.”

* * *

Myöhemmin sitä oli vaikea uskoa, mutta kun Jimmy tarjoutui esittämään Helinä-keijua sairaalan näytelmässä, hän ei ajatellut lainkaan, että hänen tehtävänään oli järjestää tapaaminen Vivien Jenkinsin kanssa. Hän oli vain tempautunut mukaan suureen visioon siitä, miten keijukaista voisi esittää valokuvaajan kohdevalon avulla. Dolly ei pannut lainkaan pahakseen. ”Voi Jimmy, sinä olet sitten nokkela”, Dolly sanoi ja imi innoissaan savukettaan. ”Olin varma että keksisit jotain.”

Jimmy otti kiitokset vastaan ja antoi Dollyn uskoa, että kaikki oli osa hänen suunnitelmaansa. Dolly oli ollut viime aikoina niin onnellinen, ja oli suuri helpotus saada entinen Dolly takaisin. ”Olen ajatellut sitä merenrantapaikkaa”, Dolly sanoi joinakin iltoina salakuljetettuaan Jimmyn sisään rouva Whiten varastohuoneen ikkunan kautta ja heidän maatessaan yhdessä kapealla, keskeltä kuopalle painuneella sängyllä. ”Etkö sinäkin voi ihan kuvitella sen kaiken? Vanhenemme yhdessä lapset ympärillämme ja sitten lapsenlapset, jotka tulevat käymään lentävillä autoillaan. Voitaisiin hankkia kahdenistuttava keinu – mitä siitä sanot, hurmaava poika?”

Jimmy sanoi, että kyllä se kelpasi. Sitten hän suuteli Dollya uudestaan paljaalle kaulalle ja sai tämän nauramaan ja kiitti Jumalaa tästä uudesta lämmöstä ja läheisyydestä, joka heidän välillään vallitsi. Kyllä hän halusi kaiken sen mitä Dolly kuvaili. Hän halusi sitä niin kovasti että teki ihan kipeää. Jos Dolly halusi ajatella, että hän ja Vivien toimivat yhdessä ja tulivat läheisemmiksi toisilleen, hän oli ilomielin mukana Dollyn kuvitelmissa.

Jimmy tiesi kyllä, että todellisuus oli kokonaan toinen. Seuraavien viikkojen aikana hän meni mukaan kaikkiin harjoituksiin joihin suinkin pääsi, mutta Vivienin vihamielisyys hämmästytti häntä. Oli vaikea uskoa, että Vivien oli sama ihminen, jonka hän oli tavannut kanttiinissa ja joka oli nähnyt valokuvan Nellasta ja kertonut työstään sairaalassa. Tuntui siltä, ettei Vivien halunnut alentua sanomaan hänelle muutamaa sanaa enempää eikä kiinnittää häneen minkäänlaista huomiota. Jimmy oli toki odottanut tiettyä kylmäkiskoisuutta, sillä Dolly oli valmistanut häntä kertomalla, kuinka julma Vivien Jenkins saattoi olla silloin kun asettui jotakuta vastaan. Hän yllättyi kuitenkin Vivienin vihan henkilökohtaisesta luonteesta. Hehän tuskin tunsivat toisiaan, eikä Vivienillä ollut mitään syytä epäillä, että Jimmy oli yhteydessä Dollyyn.

Eräänä päivänä molemmat nauroivat jollekin hullunkuriselle, mitä lapset olivat tehneet, ja Jimmy vilkaisi Vivieniin niin kuin aikuinen vilkaisee toista yhteisen kokemuksen merkiksi. Vivien vaistosi hänen katseensa ja kohtasi sen, mutta heti nähdessään Jimmyn hymyn hän pyyhkäisi iloisen ilmeen kasvoiltaan. Vivienin vihamielisyys saattoi Jimmyn kiusalliseen tilanteeseen. Jossain mielessä oli ihan hyvä että Vivien inhosi häntä. Jimmy ei hyväksynyt ajatusta kiristyksestä, mutta hänen olonsa tuntui helpommalta ja suunnitelma oikeutetummalta, kun Vivien kohteli häntä kuin ilmaa. Hän ei kuitenkaan kykenisi toteuttamaan suunnitelmaa, jos hän ei voittaisi Vivienin luottamusta ja ehkä kiintymystäkin.

Niinpä Jimmy jatkoi yrittämistä. Hän pakottautui unohtamaan Vivienin vihamielisyyden synnyttämän harmin ja Dollya kohtaan osoitetun epälojaalisuuden, sen miten Vivien oli torjunut hänen säteilevän tyttönsä ja saanut tämän masentumaan. Sen sijaan hän keskittyi ainoastaan siihen, miten Vivien käyttäytyi sairaalan orpojen seurassa. Vivien loihti esiin maailman, jonne lapset saattoivat kadota astuttuaan ullakon ovesta ja jätettyään todelliset ongelmansa alakerran makuusaleihin ja sairaalan osastoille. Kaikki lapset tuijottivat Vivieniä lumoutuneina, kun tämä kertoi harjoitusten päätteeksi tarinoita maapallon keskipisteen kautta kulkevista tunneleista ja tummista, pohjattomista taikavirroista, joissa ei ollut pohjaa ollenkaan ja pikkuisista valoista jotka loistivat veden alla ja kutsuivat lapsia lähemmäksi...

Ja harjoitusten edetessä Jimmy alkoi lopulta epäillä, että Vivien Jenkinsin häntä kohtaan tuntema vastenmielisyys alkoi haihtua ja että Vivien ei enää inhonnut häntä yhtä paljon kuin aluksi. Vivien vältteli kyllä edelleen keskustelua ja otti Jimmyn ehdotukset vastaan vain juuri ja juuri nyökkäämällä, mutta toisinaan Jimmy näki Vivienin katsovan häntä silloin kun luuli, ettei Jimmy huomannut sitä, ja Jimmystä tuntui, ettei kasvojen ilme ollut niinkään vihainen kuin mietteliäs tai peräti utelias. Ehkä Jimmy juuri siksi teki erehdyksen. Hän oli alkanut huomata, että heidän välinsä olivat alkaneet lämmetä – no, eivät suorastaan lämmetä, mutta ainakin kylmyys oli lauhtunut, ja kerran huhtikuun puolivälissä, kun lapset olivat juosseet syömään ja hän ja Vivien jäivät purkamaan laivan lavasteita, Jimmy kysyi Vivieniltä, oliko tällä omia lapsia.

Tarkoituksena oli aloittaa kepeä keskustelu, mutta Vivienin vartalo näytti jähmettyvän kauttaaltaan, ja Jimmy oivalsi heti, että oli tehnyt erehdyksen – vaikka ei tiennytkään mikä se oli – ja että oli liian myöhäistä korjata tilannetta.

”Ei.” Sana kajahti terävänä kuin kengässä hiertävä kivi. Vivien yskähti. ”En voi saada lapsia.”

Sillä hetkellä Jimmy oli toivonut, että maapallon keskustaan johtava tunneli avautuisi siihen paikkaan, niin että hän voisi pudota siihen ja kadota näkyvistä. Hän mutisi anteeksipyynnön, jonka Vivien otti vastaan päätään ihan vähän nyökäyttäen, ja sitten Vivien kääri purjeen kokoon ja lähti ullakolta antaen oven sulkeutua moittivasti jälkeensä.

Jimmy tunsi itsensä tunteettomaksi moukaksi. Ei hän toki ollut unohtanut sinne tulonsa syytä, sitä millainen ihminen Vivien oli eikä sitä mitä tämä oli tehnyt Dollylle, mutta hän ei kerta kaikkiaan halunnut loukata ketään. Jimmy värähti muistaessaan, miten Vivien oli jäykistynyt, ja hän palautti sen mieleensä kerran toisensa jälkeen rangaistakseen itseään tahdittomuudestaan. Kun hän samana iltana oli ulkona kuvaamassa uusimpia pommien tekemiä tuhoja ja suuntasi kameransa uusimpiin kodittomiin ja riistettyihin, osa hänen aivoistaan mietti, miten hän voisi hyvittää tekonsa Vivienille.

* * *

Seuraavana päivänä Jimmy tuli sairaalaan varhain ja jäi odottamaan Vivieniä kadun toiselle puolelle hermostuneesti poltellen. Hän olisi istahtanut sairaalan portaille, mutta hän epäili, että hänet nähdessään Vivien kääntyisi kannoillaan ja lähtisi vastakkaiseen suuntaan.

Kun Vivien ilmestyi kadulle kiireisesti astellen, Jimmy heitti savukkeen pois ja meni häntä vastaan. Hän ojensi Vivienille valokuvan.

”Mikä tämä on?” Vivien kysyi.

”Ei oikeastaan mikään”, Jimmy sanoi ja katseli, kuinka Vivien käänteli kuvaa käsissään. ”Otin sen sinua varten viime yönä. Se toi mieleen kertomuksesi siitä joesta jonka pohjassa on valoja ja siitä perheestä joka elää verhon toisella puolella.”

Vivien katsoi kuvaa.

Jimmy oli ottanut kuvan aamunkoitteessa. Aurinko oli saanut raunioissa lojuvat lasinsirpaleet kimaltamaan ja säkenöimään, ja raunioista kohoavan savun takana näkyivät pommisuojan turvista juuri tulleen perheen hämyiset hahmot. Jimmy ei ollut nukkunut lainkaan kuvan otettuaan, vaan oli painellut suoraan sanomalehden toimitukseen kehittämään kuvan Vivieniä varten.

Vivien ei sanonut mitään, ja hänen kasvojensa ilme näytti Jimmystä siltä kuin hän saattaisi purskahtaa itkuun.

”Minulla on kauhean paha olo”, Jimmy sanoi. ”Siitä mitä sanoin eilen. Sain sinut pois tolaltasi. Anteeksi.”

”Ethän sinä voinut sitä tietää.” Sitten Vivien melkein hymyili, ainakin Jimmy arveli niin. Oli vaikea sanoa, sillä Vivien käännähti kiireesti ovelle päin ja riensi sisään.

Sen päivän harjoitus kiiti ohi kuin siivillä. Lapset ryntäsivät huoneeseen ja täyttivät sen valolla ja melulla, ja sitten ruokakello soi ja he katosivat yhtä nopeasti kuin olivat tulleetkin. Jimmyn teki melkein mennä heidän mukaansa ja välttää kiusallinen kahdenkeskinen tilanne Vivienin kanssa, mutta jos hän olisi tehnyt niin, hän olisi inhonnut itseään heikkoutensa vuoksi. Siksi hän jäi auttamaan laivan purkamisessa.

Jimmy tunsi Vivienin katseen pinotessaan tuoleja, mutta ei kääntynyt katsomaan. Hän ei tiennyt, mitä Vivienin kasvoilla näkisi, eikä halunnut tuntea oloaan enää pahemmaksi. Kun Vivien sitten puhui, hänen äänensä kuulosti erilaiselta. ”Miksi sinä olit silloin kanttiinissa, Jimmy Metcalfe?”

Sen kuullessaan Jimmy vilkaisi sivulle. Vivien oli kiinnittänyt huomionsa kulissiin, johon hän parhaillaan maalasi palmuja ja hiekkaa näytelmää varten. Etu- ja sukunimen käyttö kuulosti oudon muodolliselta, ja jostain syystä se sai miellyttävät väristykset kulkemaan pitkin Jimmyn selkäpiitä. Hän ei voinut kertoa Dollysta, kyllä hän sen tiesi, mutta ei hän ollut valehtelijakaan. Hän sanoi: ”Odotin erästä henkilöä.”

Vivien katsoi häneen, ja huulille kohosi hyvin hienoinen hymy.

Jimmy ei ikinä osannut lopettaa puhumista ajoissa. ”Meidän oli määrä tavata muualla”, hän sanoi, ”mutta minä menin sen sijaan kanttiiniin.”

”Miksi?”

”Miten niin miksi?”

”Miksi et pitänyt kiinni alkuperäisestä suunnitelmasta?”

”En tiedä. Minusta vain tuntui, että piti tehdä niin.”

Vivien tarkasteli Jimmyä edelleen, eikä hänen kasvoistaan nähnyt lainkaan, mitä hän ajatteli. Sitten hän kääntyi takaisin kohti palmunoksaa jota parhaillaan maalasi. ”Olen iloinen siitä”, hän sanoi yleensä heleästi soiva ääni hivenen särähtäen. ”Olen oikein iloinen siitä.”

* * *

Sinä päivänä kaikki muuttui. Muutos ei johtunut siitä, mitä Vivien oli sanonut, vaikka sekin oli mukavaa. Jimmyn oli vallannut selittämätön tunne, kun hän oli katsonut Vivieniä. Heidän välillään tuntui vallitsevan jonkinlainen yhteys, ja tunne tulvahti voimallisena takaisin, kun Jimmy muisteli heidän keskusteluaan jälkeenpäin. Päältä katsoen sananvaihto ei vaikuttanut erityisen merkitykselliseltä, mutta oli silti tärkeä. Jimmy oli aistinut keskustelun merkityksellisyyden heti, ja hän muisti kaiken myös myöhemmin, kun Dolly pyysi tavanomaista raporttia päivän tapahtumista. Dollylle hän ei kuitenkaan puhunut koko asiasta mitään. Dolly olisi kyllä ilahtunut ja katsonut Jimmyn edistyneen Vivienin luottamuksen voittamisessa, mutta Jimmy piti ajatuksensa omana tietonaan. Vivienin kanssa käyty keskustelu oli henkilökohtainen. Edistymistä tuntui tapahtuneen, mutta ei siihen suuntaan kuin Dolly toivoi. Jimmy ei halunnut puhua siitä muille, ei halunnut pilata sitä.

Seuraavana päivänä Jimmy ilmestyi sairaalaan reippain askelin. Kun hän sitten avasi oven ja ojensi Myralle (jolla oli syntymäpäivä) lahjaksi upean, kypsän appelsiinin, Myra ilmoitti, ettei Vivien ollut paikalla. ”Hän ei voi hyvin. Soitti tänä aamuna ja sanoi, ettei pääse ylös sängystä. Hän kysyi, voisitko huolehtia harjoituksista.”

”Kyllä minä sen voin tehdä”, Jimmy sanoi, ja hänen mieleensä juolahti äkkiä ihmetellä, mahtoiko Vivienin poissaololla olla jotain tekemistä sen kanssa, mitä heidän välillään oli tapahtunut. Katuiko Vivien kenties, että oli laskenut suojauksensa? Jimmy katsoi otsa rypyssä lattiaan ja kohotti sitten katseensa tukan alta Myraan. ”Sanoitko että hän on sairas?”

”Tyttöraukka ei kuulostanut alkuunkaan terveeltä. Ei kannata silti näyttää noin synkältä – kyllä hän toipuu. Hän toipuu aina.” Myra kohotti appelsiinia. ”Säästänkö hänelle puolet? Voidaan antaa se sitten seuraavissa harjoituksissa.”

Mutta Vivien ei tullut seuraaviinkaan harjoituksiin.

”Sängyssä edelleen”, Myra kertoi kun Jimmy tuli sisään myöhemmin samalla viikolla. ”Parasta onkin.”

”Onko se vakavaa?”

”En usko. Tyttörukalla tuntuu olevan huono onni, mutta kyllä hän taas pian pääsee tolpilleen. Ei jaksa koskaan olla erossa lapsista kovin kauan.”

”Onko tällaista sattunut ennenkin?”

Myra hymyili, mutta hymyä hillitsi jonkinlainen oivallus ja melkein ystävällinen huolenpidon halu. ”Kaikkihan me joskus voimme huonosti. Rouva Jenkinsillä on vaivansa, mutta onhan niitä muillakin.” Myra epäröi hetken. ”Kuule, Jimmy, huomaan että välität hänestä, ja se on hyvin ystävällistä. Taivas tietää, että se tyttöparka on oikea enkeli ja tekee paljon näiden lasten hyväksi. Olen kuitenkin varma, että ei ole mitään syytä huoleen ja että hänen aviomiehensä huolehtii hänestä hyvin.” Myra hymyili taas äidillisesti. ”Jätä nyt hänet vain mielestäsi.”

Jimmy lupasi ja lähti nousemaan portaita, mutta Myran neuvo pani hänet miettimään. Vivien ei ollut terve, oli ihan luonnollista ajatella häntä. Miksi Myra halusi niin innokkaasti Jimmyn jättävän hänet mielestään? Myra oli myös painottanut sanaa aviomies. Siihen sävyynhän Myran olisi pitänyt puhua tohtori Tomalinille, joka pyrki viekoittelemaan toisen miehen vaimoa.

* * *

Jimmyllä ei ollut näytelmää kirjana, mutta hän teki parhaansa sen harjoittamiseksi. Lapset käyttäytyivät hyvin ja esittivät osansa eivätkä kinastelleet paljon. Kaikki sujui hyvin. Jimmy alkoi jo olla tyytyväinenkin aikaansaannokseensa, mutta kun kulissit oli purettu, lapset kerääntyivät nurin käännetyn laatikon ympärille kuulemaan kertomusta. Jimmy sanoi, ettei osannut kertomuksia, mutta lapset eivät ottaneet selityksiä kuuleviin korviinsa. Jimmy yritti ensin kertoa uudelleen yhden Vivienin saduista, mutta yritys epäonnistui surkeasti. Juuri kun oli syttymässä suoranainen kapina, hän muisti yhtäkkiä Yölinnun tähden. Lapset kuuntelivat silmät suurina, ja yhtäkkiä Jimmy käsitti paljon aikaisempaa selvemmin, kuinka paljon yhteistä hänellä ja tohtori Tomalinin sairaalan potilailla oli.

Työn touhussa hän unohti Myran puheet, ja vasta hyvästellessään lapsia ja lähtiessään alakertaan Jimmy alkoi miettiä, miten parhaiten saisi Myran vakuuttumaan, että tämä vain kuvitteli kaikenlaista. Aulassa hän meni Myran vastaanottopöydän luo, mutta ennen kuin hän ehti sanoa yhtään rauhoittavaa tai muutakaan sanaa Myra sanoi: ”Siinähän sinä oletkin, Jimmy. Tohtori Tomalin pyysi saada tavata sinut.” Myran äänensävy oli niin kunnioittava, että hän olisi yhtä hyvin voinut puhua itse kuninkaan vierailusta ja halusta tavata Jimmy sinä iltapäivänä. Myra ojensi kätensä ja pyyhkäisi nukkaa Jimmyn kauluksesta.

Jimmy odotti tietoisena kurkkuun kohonneesta katkeruudesta. Sama tunne oli vallannut hänet poikasena, kun hän oli kuvitellut, miten kohtaisi miehen, joka oli varastanut häneltä ja isältä äidin. Minuutit tuntuivat loputtomilta, kunnes vastaanottopöydän lähellä oleva ovi lopulta avautui ja ulos tuli arvokas herra. Jimmyn vastahankaisuus raukesi tyhjiin, ja hän jäi äärimmäisen hämmennyksen tilaan. Tohtorilla oli valkoinen, siististi lyhyeksi leikattu tukka ja niin paksut lasit että vaaleansiniset silmät näyttivät teevadin kokoisilta niiden takana. Mies oli vähintään kahdeksankymmentävuotias.

”Vai te olette Jimmy Metcalfe”, tohtori sanoi ja ojensi kätensä kätelläkseen. ”Toivottavasti pärjäilette täällä?”

”Kyllä, kiitos. Oikein hyvin.” Jimmy oli ymmällään ja yritti käsittää tilannetta. Eihän miehen ikä toki estänyt häntä antautumasta rakkausjuttuun Vivien Jenkinsin kanssa, ei suoranaisesti, mutta silti...

”Taidatte olla aika tiukassa talutusnuorassa Myran ja rouva Jenkinsin komennossa”, tohtori jatkoi. ”Nuori Vivien on minun vanhan ystäväni tyttärentytär.”

”Sitä en tiennytkään.”

”No, nyt sitten tiedätte.”

Jimmy nyökkäsi ja yritti hymyillä.

”Joka tapauksessa teette hienoa työtä kun autatte lasten kanssa. Hyvin ystävällistä. Olen kovin kiitollinen.” Niin sanottuaan tohtori nyökkäsi jäykästi ja perääntyi työhuoneeseensa ontuen hiukan vasenta jalkaansa.

”Hän pitää sinusta”, Myra sanoi silmät suurina, kun ovi sulkeutui.

Jimmyn ajatukset kiersivät kehää, kun hän yritti erotella varmuuksia epäluuloistaan. ”Ihanko totta?”

”Kyllä vain.”

”Mistä sen huomaa?”

”Hän tunnusti että olet olemassa. Hänellä ei ole aikaa monille aikuisille. Pitää enemmän lapsista, on aina pitänyt.”

”Oletko tuntenut hänet pitkäänkin?”

”Olen ollut hänen palveluksessaan kolmekymmentä vuotta.” Myra pullisti rintaansa ylpeästi ja suoristi ristiään niin että se istui tarkasti puseronkauluksen muodostaman V-kirjaimen keskellä. ”Sen voin sanoa”, Myra sanoi ja silmäili Jimmyä puolilasiensa yli, ”että hän ei siedä sairaalassaan monia aikuisia. Sinä olet ainoa jonka kanssa olen nähnyt hänen vaivautuvan kommunikoimaan.”

”Lukuun ottamatta tietysti Vivieniä.” Jimmy yritti urkkia tietoja, sillä Myra pystyisi varmasti selittämään kaiken. ”Tai siis rouva Jenkinsiä, pitäisi kai sanoa.”

”Aivan niin.” Myra heilautti kättään. ”Niin tietysti, mutta hänet tohtori onkin tuntenut lapsesta asti. Ei se ole sama asia. Hän on kuin isoisä sille tyttöparalle. Oikeastaan luulen, että saat kiittää rouva Jenkinsiä siitä että tohtori kiinnitti huomionsa sinuun. Rouva on varmaan puhunut puolestasi.” Sitten Myra hillitsi itsensä. ”No, joka tapauksessa tohtori pitää sinusta. Se on suurenmoista. Kas niin, eikö sinun pidä mennä ottamaan valokuvia huomiseen lehteen?”

Jimmy veti leikillisesti käden lippaan. Myran suu vetäytyi hymyyn, ja hän lähti matkaan.

Jimmyn pää oli aivan pyörällä, kun hän käveli kotiin.

Dolly oli ollut väärässä, vuorenvarma asiastaan, mutta väärässä. Tohtori Tomalinin ja Vivienin välillä ei ollut rakkaussuhdetta. Vanhus oli hänelle ”kuin isoisä”. Eikä Vivien suinkaan ollut – Jimmy pudisti päätään kauhistuneena aikaisemmista ajatuksistaan ja tuomitsevasta suhtautumisestaan – avionrikkoja, vaan ihan tavallinen nainen, hyvä nainen kaiken kukkuraksi, joka uhrasi aikaansa tuodakseen vähän iloa kaiken menettäneille orvoille.

Oli ehkä hiukan outoa, että Jimmy tunsi olonsa niin omituisen riemukkaaksi, vaikka kaikki mihin hän oli niin lujasti uskonut oli osoittautunut valheeksi. Hän malttoi tuskin odottaa, että pääsisi kertomaan Dollylle. Nyt suunnitelmaa ei tarvinnutkaan toteuttaa – Vivien ei ollut syyllistynyt mihinkään.

”Paitsi siihen, että hän kohteli minua inhottavasti”, Dolly vastasi, kun Jimmy kertoi hänelle. ”Mutta sillä ei kai nyt sitten ole mitään väliä, kun kerran olette niin hyviä ystäviä.”

”Lopeta, Doll”, Jimmy sanoi. ”Ei asia ole ollenkaan niin. Katsohan...” Hän ojensi kätensä pöydän yli, tarttui Dollyn käsiin ja puhui kepeällä ja lempeällä äänellä, joka kertoi, että tempaus oli ollut hauska mutta että nyt oli aika tehdä siitä loppu. ”Tiedän kyllä, että hän kohteli sinua epäystävällisesti, ja luen sen hänen syykseen, mutta tämä suunnitelma... ei kerta kaikkiaan onnistu. Ei hän ole syyllinen. Jos lähettäisit hänelle kirjeen, hän nauraisi sitä lukiessaan. Luultavasti hän näyttäisi sen miehelleen, ja tämäkin nauraisi makeasti.”

”Eikä näytä.” Dolly veti kätensä pois ja pani käsivarret ristiin. Hän oli itsepäinen tai ehkä vain epätoivoinen. Toisinaan oli vaikea huomata eroa. ”Kukaan nainen ei halua miehensä edes epäilevän, että hänellä on rakkausjuttu toisen miehen kanssa. Kyllä hän silti maksaa meille.”

Jimmy otti savukkeen ja sytytti sen. Hän katseli Dollya liekin takaa. Aikoinaan hän olisi maanitellut Dollya muuttamaan mieltään, ja ihailu olisi sokaissut hänet Dollyn vioilta. Nyt tilanne oli kuitenkin toinen. Jimmyn sydämessä oli murtumalinja, joka oli ilmestynyt sinne sinä iltana, jona Dolly oli kieltäytynyt menemästä naimisiin ja jättänyt hänet polvilleen ravintolan lattialle. Särö oli myöhemmin korjattu, eikä sitä enimmän aikaa huomannut lainkaan, mutta Jimmyn sydämen laita oli samoin kuin maljakon, jonka äiti oli paiskannut lattiaan sinä päivänä kun he olivat olleet teellä Libertyn teehuoneessa. Isä oli liimannut maljakon palaset yhteen, mutta säröt näkyivät aina tietyssä valaistuksessa. Jimmy rakasti Dollya, se tilanne ei muuttuisi miksikään, sillä Jimmylle uskollisuus oli yhtä luontaista kuin hengittäminen, mutta katsoessaan Dollya pöydän yli hän ajatteli, ettei oikeastaan pitänyt Dollysta kovin paljon sillä hetkellä.

* * *

Vivien tuli takaisin. Hän oli ollut poissa vajaan viikon, ja kun Jimmy kääntyi ullakkokäytävän nurkasta, avasi oven ja näki Vivienin kiivaasti pajattavan lapsilauman keskellä, tapahtui jotain odottamatonta. Jimmy oli iloinen nähdessään Vivienin. Eikä vain iloinen. Maailma näytti valoisammalta kuin hetkeä aikaisemmin.

Jimmy pysähtyi niille sijoilleen. ”Vivien Jenkins”, hän sanoi, ja Vivien kohotti katseensa ja katsoi häntä silmiin.

Vivien hymyili, ja Jimmy vastasi hymyyn ja tiesi samassa joutuneensa hankalaan tilanteeseen.