26
New Collegen kirjasto, Oxford 2011

Laurel vietti seuraavan viisikymmentäseitsemänminuuttisen marssimalla ympäriinsä New Collegen puutarhassa. Joka ikinen minuutti tuntui piinalliselta. Kun ovet vihdoin avattiin, ihmiset ryntäsivät sisään kuin alennusmyyntiruuhkassa, ja Laurel teki luultavasti kirjaston ennätyksen työntyessään kiireesti muiden ohi kohti pöytäänsä. Ben yllättyi hänen nopeudestaan. ”Tosi siistiä”, hän sanoi Laurelille ja lisäsi leikillisesti: ”En kai sittenkin unohtanut teitä sisäpuolelle?”

Laurel vakuutti, ettei niin ollut asian laita ja ryhtyi kiireesti selailemaan Katyn ensimmäistä päiväkirjaa vuodelta 1941 löytääkseen jonkinlaisen vihjeen siitä, miten hänen äitinsä suunnitelma oli mennyt mynkään. Vuoden ensimmäisten kuukausien aikana Vivienistä ei ollut monta mainintaa lukuun ottamatta satunnaisia huomautuksia, että Katy oli kirjoittanut Vivienille tai saanut tältä kirjeen, ja hienotunteisia toteamuksia, että ”kaikki tuntuu sujuvan entisellään rouva Jenkinsin elämässä”, mutta sitten 5. huhtikuuta vuonna 1941 alkoi tapahtua.

Tämän päivän posti toi viestin nuorelta ystävältäni Vivieniltä. Kirje oli hänen mittapuunsa mukaan pitkä, ja huomasin heti, että hänen äänensävyssään oli tapahtunut muutos. Aluksi olin mielissäni, sillä minusta tuntui, että osa hänen aikaisemmasta ponnekkuudestaan oli palannut, ja mietin, että hän oli mahdollisesti saavuttanut uudenlaisen rauhan. Valitettavasti kirje ei kuitenkaan kuvaillut uutta sitoutumista kotiin ja kotilieteen. Vivien kirjoitti pitkään ja vuolaasti vapaaehtoistyöstä, jota hän tekee tohtori Tomalinin Lontoon orpolapsille perustamassa sairaalassa, ja pyysi minua tapansa mukaan hävittämään kirjeen kun olin lukenut sen ja pidättäytymään puhumasta hänen työstään vastauksessani.

Toimin tietenkin niin kuin hän pyytää, mutta aion kehottaa häntä uudestaan mahdollisimman painokkaasti lopettamaan työnsä siinä paikassa ainakin siihen saakka, että ehdin keksiä kestävän ratkaisun hänen ongelmiinsa. Eikö se riitä, että hän välttämättä haluaa lahjoittaa rahaa sairaalan ylläpitoon? Eikö hän lainkaan välitä omasta terveydestään? Hän ei suostu lopettamaan. Tiedän sen. Vivien on nyt kaksikymmentävuotias, mutta hän on edelleen sama itsepäinen lapsi, jonka opin tuntemaan laivamatkallamme ja joka kieltäytyy noudattamasta neuvoani, jos se ei ole hänelle mieleen. Kirjoitan siitä huolimatta. En voi ikinä antaa itselleni anteeksi, jos pahin tapahtuu enkä ole parhaani mukaan yrittänyt auttaa häntä välttämään sitä.

Laurel rypisti otsaansa. Mikä pahin? Häneltä oli selvästikin jäänyt huomaamatta jotakin. Miksi ihmeessä Katy Ellis, joka oli kaikkien pienten traumasta kärsivien lasten opettaja ja ystävä, oli niin lujasti sitä mieltä, että Vivienin pitäisi lopettaa vapaaehtoistyönsä tohtori Tomalinin sotaorvoille tarkoitetussa sairaalassa? Ellei sitten tohtori Tomalin itse ollut vaarassa? Sitäkö se tarkoitti? Vai sijaitsiko sairaala kenties alueella, joka oli usein saksalaisten pommitusten kohteena? Laurel pohti kysymystä hetken ennen kuin tuli siihen tulokseen, että oli mahdotonta tietää tarkalleen, mitä Katy pelkäsi, ryhtymättä laajentamaan tutkimusaluetta, joka jo muutenkin uhkasi viedä kaiken hänen rajallisen aikansa. Kysymys oli kyllä kiinnostava, mutta Laurel epäili, ettei sillä ollut merkitystä äidin suunnitelmien selvittämisen kannalta. Hän jatkoi lukemista.

Vivienin mielialan kohentumisen syy paljastui kirjeen toiselta sivulta. Hän on ilmeisesti tavannut jonkun nuoren miehen, ja vaikka hän yrittää kaikin keinoin puhua tästä miehestä hyvin ohimennen – ”pikku projektiini lasten parissa on tullut mukaan toinen vapaaehtoinen, mies joka tuntuu tietävän rajoista yhtä vähän kuin minä tiedän valojen muuttamisesta keijukaisiksi” – tunnen nuoren ystäväni hyvin ja arvelen, että huoleton pintakiilto on tarkoitettu peittämään silmiltäni jotain syvempää. En tarkalleen tiedä, mitä se voisi olla, mutta sen tiedän, ettei ole hänen tapaistaan kirjoittaa niin monta riviä ihmisestä, johon hän on vasta tutustunut. Olen varuillani. Vaistoni ei ole koskaan aikaisemmin pettänyt, ja aion kirjoittaa hänelle heti ja varoittaa häntä.

Katy Ellis oli varmaankin tehnyt juuri niin kuin aikoi, sillä seuraavassa päiväkirjamerkinnässä oli pitkä lainaus Vivien Jenkinsin kirjoittamasta kirjeestä, joka oli ilmeisesti vastaus hänen osoittamaansa huolestumiseen.

Katy-kulta, minulla on sinua valtavan ikävä. On kulunut yli vuosi siitä kun tapasimme, ja se tuntuu kymmeneltä vuodelta. Kirjeesi sai minut toivomaan, että istuisimme taas yhdessä puun alla Nordstromin koulun järven rannalla, siellä, minne meillä oli tapana mennä retkelle, kun tulit käymään. Muistatko sen illan, jona hiivimme ulos isosta talosta ja ripustimme metsikön puihin paperilyhtyjä? Sanoimme enolle, että ne olivat varmaankin mustalaisten tekosia, ja hän marssi koko seuraavan päivän ympäri tiluksia haulikko olalla ja nivelreumainen koiransa kannoillaan – kultainen vanha Dewey. Se oli hurjan uskollinen koira.

Myöhemmin pidit minulle saarnan, kun olin aiheuttanut ikävyyksiä, mutta muistelen silti, Katy, että juuri sinä kuvailit aamiaisella varsin yksityiskohtaisesti yöllä kuulemiasi ”pelottavia” ääniä, kun ”mustalaiset” varmaankin olivat ”tunkeutuneet” Nordstromin pyhälle maalle. Mutta eikö ollutkin ihanaa uida suuren hopeaisen kuun loisteessa? Minusta uiminen on ihanaa. Ihan kuin tipahtaisi alas maailman laidalta, vai mitä? En ole tainnut ikinä lakata uskomasta, että saatan löytää joen pohjalta aukon, josta pääsee takaisin.

Voi Katy, kuinkahan vanhaksi minun pitää tulla ennen kuin lakkaat murehtimasta takiani. Olen varmaankin sinulle hirveä taakka. Luuletko, että muistutat hameen pitämisestä puhtaana ja nenän niistämisestä vielä sittenkin, kun olen vanha nainen ja kilistelen neulepuikkojani keinutuolissa? Olet vuosien mittaan pitänyt minusta hyvää huolta, vaikka välillä olen tainnut tehdä sen aika vaikeaksi. Oli suuri onni, kun sain tavata juuri sinut sinä hirveänä päivänä rautatieasemalla.

Neuvosi ovat viisaita kuten aina, ja voit olla rauhallinen ja luottaa siihen, että toimin yhtä viisaasti. En ole enää lapsi ja tiedän velvollisuuteni oikein hyvin – et taida sittenkään olla varma siitä, vai mitä? Jo lukiessasi tätä puistelet päätäsi ja ajattelet, että olen kovin harkitsematon. Tyynnyttääkseni pelkosi voin vakuuttaa, että olen hädin tuskin puhunut tämän kyseisen miehen kanssa (hänen nimensä on muuten Jimmy – käytetään hänestä sitä nimeä, sillä ”mies” kuulostaa niin pahaenteiseltä). Olen parhaani mukaan pyrkinyt torjumaan kaiken yhteydenpidon ja sortunut tarpeen vaatiessa jopa epäkohteliaisuuteen. Sitä pyydän sinulta anteeksi, Katy-kulta, sillä tiedän, ettet haluaisi nuoren suojattisi tulevan tunnetuksi huonosta käytöksestään, ja minä puolestani en missään tapauksessa halua saattaa hyvää mainettasi häpeään!

Laurel hymyili. Hän piti Vivienistä. Vastaus oli leikillinen mutta ei silti epäystävällinen kanaemomaista Katya ja tämän uuvuttavaa huolehtimisvaistoa kohtaan. Katykin oli kirjoittanut tämän otteen alle: On mukavaa huomata, että nenäkäs ystäväni on palannut. Olenkin kaivannut häntä kuluneina vuosina. Laurel ei kuitenkaan pitänyt yhtä paljon siitä, että Vivien oli ilmoittanut häntä sairaalassa vapaaehtoisesti avustaneen nuoren miehen nimen. Oliko mies sama Jimmy, johon äiti oli ollut rakastunut? Kyllä varmaan. Voisiko olla sattumaa, että Jimmy teki Vivienin kanssa työtä tohtori Tomalinin sairaalassa? Ei varmastikaan. Laurelilla oli pahaenteisiä ennakkoaavistuksia, kun rakastavaisten suunnitelmasta alkoi löytyä viitteitä.

Ilmeisesti Vivienillä ei ollut aavistustakaan, että sairaalan herttainen nuori mies ja hänen entinen ystävänsä Dorothy olivat yhteydessä toisiinsa, ja Laurel otaksui, ettei se ollut mitenkään yllättävää. Kitty Barker oli kertonut, kuinka tarkasti äiti oli pitänyt poikaystävänsä kaukana Campden Grovelta, ja kuvaillut sitä, kuinka tunteet voimistuivat ja moraaliset periaatteet rapautuivat sodan aikana. Nyt Laurel tuli ajatelleeksi, että sodan ympäristössä voi hyvinkin syntyä tilanne, jossa kiihkeästi rakastunut pari saattoi tempautua yhteisen pakkomielteen valtaan.

Seuraavan viikon päiväkirjamerkinnöissä ei ollut minkäänlaista mainintaa Vivien Jenkinsistä eikä ”siitä nuoresta miehestä”. Sen sijaan Katy Ellis omistautui sillä hetkellä polttavan tärkeille siviilien ilmavalvontatehtäville ja radiossa pidetylle esitelmälle maihinnousun mahdollisuudesta. Huhtikuun 19. päivänä hän kirjoitti olevansa huolestunut, kun Vivien ei ollut kirjoittanut tapansa mukaisesti, mutta seuraavana päivänä hän oli saanut tohtori Tomalinilta puhelun, jossa tämä oli ilmoittanut, ettei Vivien ollut terve. Se oli kiinnostavaa. Nämä kaksi olivat ilmeisesti sittenkin tunteneet toisensa, eikä Katyn päättäväinen sairaalatyön vastustus siis johtunut mitenkään siitä, että hän olisi paheksunut tohtorin luonnetta. Neljä päivää myöhemmin Katy kirjoitti:

Tänään sain kirjeen, joka suututtaa minua kovasti. En voi mitenkään kuvailla sen sävyä, enkä tiedä miten aloittaisin tai päättäisin lainaukset minua vaivaavista kohdista. Siksi teen tämän ainoan kerran vastoin rakkaan (ja raivostuttavan!) nuoren ystäväni toivomusta ja jätän tämän kirjeen polttamatta illan takkatulessa.

Laurel ei ollut ikinä kääntänyt sivua niin nopeasti. Siinä se oli, ohuella valkoisella paperilla ja aika sotkuisella käsialalla kirjoitettuna. Näytti siltä, että kirje oli kirjoitettu kovassa kiireessä. Kirje Vivien Jenkinsiltä Katy Ellisille oli päivätty 23. huhtikuuta vuonna 1941. Kuukautta ennen Vivienin kuolemaa, Laurel totesi tuimasti.

Parahin Katy, kirjoitan tätä kirjettä rautatieaseman ravintolassa, sillä jouduin pelon valtaan, että ellen kirjoita kaikkea muistiin heti, se katoaa ja huomaan aamulla herätessäni, että se on ollut vain mielikuvituksen tuotetta. Se mitä aion kirjoittaa, ei ole sinulle mieleen, mutta olet ainoa ihminen, jolle voin kertoa, ja jollekulle minun on kerrottava. Suo siis anteeksi, Katy-kulta, ja ota vastaan syvä anteeksipyyntöni siitä huolesta, jonka tiedän tämän uskoutumisen sinulle aiheuttavan. Jos sinun täytyy ajatella minusta pahaa, ajattele nopeasti ja muista sitten, että olen edelleen oma pikku matkatoverisi.

Tänään tapahtui jotakin. Olin juuri lähdössä tohtori Tomalinin sairaalasta ja olin pysähtynyt portaille suoristamaan kaulahuiviani. Sinähän tunnet minut ja tiedät etten valehtele, ja siksi vannon, etten epäröinyt tarkoituksellisesti. Kun kuulin oven avautuvan takanani, tiesin kuitenkin kääntymättä, että tulija oli se nuori mies (olen tainnut mainita hänet kirjeissäni pari kertaa: Jimmy).

Katy Ellis oli alleviivannut viimeiset virkkeet ja tehnyt marginaaliin merkinnän, joka oli niin pientä käsialaa, että Laurel pystyi juuri ja juuri lukemaan sen ja kuvittelemaan kirjoittajan tiukan paheksuvan ilmeen: Vai mainita pari kertaa! Rakastuneiden harhaluulot eivät ole koskaan lakanneet ihmetyttämästä minua. Rakastuneiden. Laurelin vatsa meni solmuun huolesta, kun hän keskittyi uudestaan Vivienin kirjeeseen. Oliko Vivien rakastunut Jimmyyn? Sekö oli pilannut harmittoman suunnitelman?

Hän se tosiaankin oli. Jimmy liittyi seuraani portailla, ja vaihdoimme pari sanaa huvittavasta tapauksesta, joka oli sattunut lasten kesken. Jimmy sai minut nauramaan – hän on hyvin hauska, Katy – minä pidän hauskoista ihmisistä – isäkin oli hauska mies ja sai meidät aina nauramaan – ja sitten hän kysyi ihan luontevasti, voisimmeko kävellä yhdessä kotiin, kun kerran olimme matkalla samaan suuntaan. Siihen minä vastasin kaiken järjen vastaisesti: ”Kävellään vain.”

Kun nyt puistelet päätäsi, Katy (voin kuvitella sinun istuvan ikkunan luona sen pienen kirjoituspöydän ääressä josta olet kertonut – onko sen kulmalla maljakossa esikoita? On tietenkin, olen siitä varma), kerron, miksi vastasin sillä tavalla. Olen nyt monen viikon ajan tehnyt niin kuin olet neuvonut ja yrittänyt kaikin keinoin olla välittämättä hänestä, mutta pari päivää sitten hän antoi minulle jotain – lahjan, jolla hän halusi pyytää anteeksi pientä väärinkäsitystä, jota en aio selittää tarkemmin. Lahja oli valokuva. En kuvaile sitä tässä muuten kuin sanoakseni, että tuntui siltä kuin hän olisi jotenkin nähnyt sieluuni ja siihen maailmaan, jonka olen pitänyt lapsesta lähtien sisälleni suljettuna.

Vein valokuvan mukanani kotiin, vartioin sitä kuin mustasukkainen lapsi ja otin sen esiin vähän väliä tutkiakseni jokaista pientä yksityiskohtaa. Sitten lukitsin sen piiloon seinälokeroon, joka on makuuhuoneessa isoäitini muotokuvan takana – ihan niin kuin lapsi kätkee kallisarvoisen esineen vain siksi että kätkemällä sen ja pitämällä sen omana tietonaan hän saa sen arvon moninkertaistumaan. Jimmy oli tietenkin kuullut minun kertovan tarinoita sairaalan lapsille, enkä väitä että lahjan valinnassa olisi mitään ”taikaa”, mutta silti se liikutti minua.

Sana ”taika” oli alleviivattu, ja siihen kohtaan Katy Ellis oli kirjoittanut uuden huomautuksen:

Juuri niin hän väittää. Minä tunnen Vivienin ja tiedän, kuinka syvä hänen uskonsa on. Olen työssäni oppinut tietämään varmasti, että ihminen ei pääse milloinkaan kokonaan eroon lapsuudessa rakentuneesta uskomusjärjestelmästä. Se saattaa kadota näkyvistä joksikin aikaa, mutta vaikeina hetkinä se palaa ja vaikuttaa muovaamaansa sieluun.

Laurel ajatteli omaa lapsuuttaan ja mietti, oliko Katyn käsitys oikea. Hänen vanhempansa olivat saarnanneet perheen arvoja yli kaikkien uskontojärjestelmien. Varsinkin äiti oli pitänyt niistä kiinni ja oli kertonut surullisena, että hän itse oli liian myöhään käsittänyt perheen arvon. Laurelin oli pakko myöntää, että jos katsoi hyväluontoisen kinastelun toiselle puolelle, Nicolsonin perheen jäsenet pitivät vaikeina aikoina yhtä, ihan niin kuin heille oli lapsina opetettu.

Ehkä äskettäinen vuoteen omaksi joutuminen on tehnyt minusta tavallista uhkarohkeamman. Olen viettänyt viikon pimeässä makuuhuoneessa ja kuunnellut saksalaiskoneiden jylinää taivaalta, ja Henry on istunut iltaisin sänkyni vierellä pidellen minua kädestä ja yrittäen saada minua paranemaan tahdonvoimallaan. Tuntuu upealta olla taas ulkoilmassa ja nauttia Lontoon ja kevään raikkaasta ilmasta. (Sivuhuomautus: Eikö sinustakin, Katy, ole ihmeellistä, että koko maailma voi olla mukana tässä hulluudessa, jota me sanomme sodaksi, ja koko ajan kukat ja mehiläiset ja vuodenajat toimivat niin kuin pitääkin, viisaina ja väsymättä odottamaan, että ihmiskunta tulisi järkiinsä ja muistaisi taas elämän kauneuden? Merkillistä kyllä minun rakkauteni maailmaa kohtaan ja kaipaukseni syvenevät aina kun olen siitä erossa. Eikö ole ihmeellistä, että ihmisen mieli voi ailahdella epätoivosta iloiseen nälkään ja että pimeinäkin päivinä voi löytää onnen pienistä asioista?)

Joka tapauksessa Jimmy pyysi syystä tai toisesta minua kävelemään kanssaan, ja minä suostuin, ja me kävelimme yhdessä, ja minä sallin itseni nauraa. Nauroin, koska hän kertoi hauskoja tarinoita ja kaikki oli niin helppoa ja kepeää. Käsitin, kuinka kauan on kulunut siitä, kun olen nauttinut maailman yksinkertaisimmista iloista. Toisen ihmisen seurasta ja keskustelusta aurinkoisena päivänä. Kaipaan tavallisia iloja, Katy, olen nyt aikuinen nainen ja kaipaan tiettyjä asioita, joita en voi saada. Eikö silti ole inhimillistä kaivata sitä mikä on kielletty?

Mitä Vivien kaipasi? Mikä häneltä oli kielletty? Laurelilla ei ollut ensimmäistä kertaa tunne, että häneltä oli jäänyt huomaamatta tärkeä osa palapelistä. Hän selaili päiväkirjaa pari viikkoa eteenpäin, kunnes löysi Vivienistä uuden maininnan, jonka toivoi selventävän asiaa.

Vivien tapailee sitä miestä edelleen sairaalassa, mikä on jo sekin paha juttu, mutta myös muualla, silloin kun hänen pitäisi olla töissä naisten vapaaehtoisjoukkojen kanttiinissa tai toimittamassa taloudenpitoon liittyviä asioita. Hän sanoo, ettei minun pidä olla huolissani ja että se mies on ”pelkkä ystävä, ei mitään muuta”. Todisteeksi hän ilmoittaa, että nuorella miehellä on morsian. ”Hän on kihloissa, Katy, ja he ovat hyvin rakastuneita ja aikovat muuttaa maalle kun sota loppuu. He aikovat etsiä maalta ison vanhan talon ja täyttää sen lapsilla. Näethän, etten ole vaarassa rikkoa omia vihkilupauksiani, kuten taidat pelätä.”

Tässä vaiheessa Laurel alkoi tuntea huimausta. Vivien kirjoitti selvästi Dorothysta – äidistä. Menneisyyden ja nykyisyyden leikkauspiste, opitun historian ja eletyn kokemuksen risteyskohta vaikutti hetken tyrmäävältä. Laurel riisui silmälasit ja hieroi otsaansa keskittyen vähäksi aikaa katsomaan ikkunan takana kohoavaa kivimuuria.

Sitten hän antoi Katyn jatkaa.

Vivien tietää kyllä, että pelkään muutakin. Tyttö ymmärtää tahallaan väärin huoleni aiheen. En minäkään sentään ole viaton. Tiedän, ettei ihmissydän pysy aisoissa vain siksi, että tämä nuori mies on kihloissa. Miehen tunteista en voi tietää, mutta Vivienin tunteet kyllä ymmärrän.

Lisää ylenpalttista huolta Katyn taholta, mutta edelleenkään Laurel ei ymmärtänyt syytä siihen. Vivien antoi ymmärtää, että Katyn pelko johtui hänen ankarista käsityksistään asianmukaisesta käyttäytymisestä avioliitossa. Oliko Vivienillä tapana olla uskoton? Tosiasioita ei ollut paljon päättelyn tueksi, mutta Laurel saattoi melkein aistia vapaan rakkauden henkeä Vivienin elämän luonnetta pohtivista korusanaisista ja romanttisista käsityksistä... melkein.

Sitten Laurel löysi kaksi päivää myöhemmin tehdyn merkinnän, joka sai hänet aprikoimaan, oliko Katy jotenkin koko ajan vaistonnut, että Jimmy oli uhka Vivienille.

Hirveitä sotauutisia: Westminster Hall, Westminster Abbey ja parlamenttirakennukset joutuivat viime yönä pommitusten kohteiksi. Ensin luultiin, että Big Ben oli tuhottu! En halunnut lukea sanomalehteä enkä kuunnella radiota tänä iltana, ja päätin siivota olohuoneen kaapin tehdäkseni tilaa uusille opetussuunnitelmilleni. Tunnustan olevani melkoinen keräilijä, ja se nolottaa minua. Olisin mielelläni yhtä tehokas järjestyksenpitäjä kotona kuin olen mieleltäni. Löysin kaapista ällistyttävän kokoelman kaikenlaista pikkutavaraa. Tavaroiden joukossa oli kirje, jonka olin saanut kolme vuotta aikaisemmin Vivienin enolta. Eno kuvaili Vivienin ”miellyttävää tottelevaisuutta” (kun luin sen tänään, olin yhtä raivoissani kuin silloinkin – se mies ei ymmärtänyt todellisesta Vivienistä yhtään mitään!) ja oli liittänyt mukaan valokuvan, joka edelleen oli tallella kirjekuoressa. Vivien oli kuvassa seitsemäntoistavuotias, ja todellinen kaunotar. Muistan silloin kolme vuotta sitten ajatelleeni, että hän oli kuin satuhahmo, ehkä Punahilkka suurine silmineen ja ruusunnuppusuineen, ja hänen katseessaan oli edelleen lapsen suoruutta ja viattomuutta. Muistin myös toivoneeni silloin, ettei häntä odottaisi metsässä Iso paha susi.

Oli hämmentävää, että kirje valokuvineen tuli päivänvaloon juuri tänä päivänä. Kun viimeksi koin vastaavanlaisen ennakkoaavistuksen tunteen, en erehtynyt. Silloin en puuttunut tilanteeseen, ja sitä kadun ikuisesti, mutta nyt en aio jäädä seisomaan toimettomana ja antaa nuoren ystäväni tehdä taas uutta erehdystä, jolla on kammottavat seuraukset. Koska en pysty ilmaisemaan huoltani kirjoittamalla siten kuin haluaisin, matkustan Lontooseen tapaamaan häntä henkilökohtaisesti.

Ilmeisesti Katy Ellis tosiaan matkusti Lontooseen saman tien, sillä seuraava päiväkirjamerkintä oli tehty neljä päivää myöhemmin.

Olen käynyt Lontoossa, ja asiat ovat huonommalla tolalla kuin pelkäsin. Oli ilmeistä, että Vivien oli rakastunut siihen Jimmy-nimiseen nuoreen mieheen. Ei hän sitä suoraan tietenkään sanonut, vaan kierteli ja kaarteli, mutta olen tuntenut hänet lapsesta lähtien ja näin sen hänen kasvojensa ilmeistä ja kuulin sen jokaisesta sanomatta jätetystä sanasta. Mikä vielä pahempaa, hän näyttää heittäneen kaiken varovaisuuden yli laidan. Vivien on käynyt monta kertaa sen nuoren miehen kotona, missä mies asuu sairaan isänsä kanssa, ja silti hän inttää, että ”kaikki on viatonta”. Siihen vastasin, ettei viatonta ole olemassakaan ja että saivartelusta ei olisi hänelle mitään apua, jos hän joutuisi vastaamaan vierailuistaan. Vivien sanoi, ettei suostuisi ”luopumaan” miehestä – itsepäinen lapsi – ja siihen minä vastasin niin jämerästi kuin suinkin kykenin: ”Lapsikulta, sinähän olet naimisissa.” Muistutin häntä lupauksesta, jonka hän oli antanut aviomiehelleen Nordstromin kirkossa: hän oli luvannut rakastaa, kunnioittaa ja totella aviomiestään, kunnes kuolema heidät erottaa ja niin edelleen ja niin edelleen. En kyllä hevin unohda sitä katsetta, jonka hän minuun silloin loi – katseesta paistoi pettymys, ja hän sanoi, etten ymmärtänyt.

Ymmärrän varsin hyvin, millaista on rakastaa kiellettyä ja sanoinkin niin, mutta hän on nuori, ja nuoret otaksuvat helposti olevansa ainoita, jotka kykenevät voimakkaisiin tunteisiin. Ikäväkseni minun on sanottava, että erosimme epäsovussa. Yritin vielä viimeisen kerran taivutella Vivieniä luopumaan työstään sairaalassa, mutta hän kieltäytyi. Muistutin häntä siitä, että hänen oli muistettava huolehtia terveydentilastaan, mutta hän huitaisi huoleni syrjään. Pettymyksen tuottaminen hänenlaiselleen ihmiselle – kasvot paljastavat kaiken kuin mestarimaalarin siveltimen jäljiltä – saa minut tuntemaan suurta syyllisyyttä, aivan kuin olisin poistanut maailmasta kaiken hyvän. Silti en aio luovuttaa – minulla on vielä yksi valtti käsissäni. Saattaa olla, että saan palkakseni Vivienin ikuiset vihat, mutta aion kirjoittaa tälle Jimmy Metcalfelle ja selittää, kuinka suurta vahinkoa hän Vivienille aiheuttaa. Ehkä mies ymmärtää käyttäytyä asianmukaisen varovasti, vaikka Vivien ei siihen suostu.

Aurinko oli alkanut laskea, ja lukusalissa alkoi tulla koko ajan kylmempää ja pimeämpää. Laurelin silmät olivat väsyneet, sillä hän oli tuijottanut Katy Ellisin siistiä mutta pientä käsialaa kaksi tuntia yhteen menoon. Hän nojautui taaksepäin ja sulki silmänsä, ja Katyn ääni kaikui hänen päässään. Oliko Katy mahtanut kirjoittaa Jimmylle? hän aprikoi. Sekö oli pilannut äidin suunnitelman? Oliko se mitä Katy oli kirjoittanut – jokin, minkä hän oli ilmeisesti arvellut taivuttavan Jimmyn luopumaan ystävyydestä, vaikka Vivien ei siihen suostunutkaan – riittänyt aiheuttamaan välirikon myös äidin ja Jimmyn välille? Laurel ajatteli, että romaanissa kaikki tapahtuisi juuri niin. Oli jotenkin kerronnallisesti oikein, että nuoret rakastavaiset joutuivat erilleen nimenomaan yhteisen onnen tavoittelemiseksi suunnittelemansa teon takia. Sitäkö äiti oli ajatellut silloin sairaalassa, kun hän oli kehottanut Laurelia menemään naimisiin rakkaudesta ja sanonut, ettei saanut jäädä odottamaan, ettei mikään muu ollut tärkeää? Oliko Dorothy odottanut liian kauan ja halunnut liian paljon ja oli siksi menettänyt rakastettunsa toiselle naiselle?

Laurel oli arvannut, että Vivien Jenkinsissä oli jotain aivan erityistä, mikä oli tehnyt hänestä pahimman mahdollisen kohteen Dorothyn ja Jimmyn suunnitelmalle. Oliko se pelkästään sitä, että Vivien oli juuri sellainen nainen, johon Jimmy saattoi rakastua? Vai piilikö jutussa vielä muutakin? Katy Ellis oli läpikotaisin papin tytär ja ilmeisen huolissaan siitä, ettei Vivien noudattaisi avioliittolupauksiaan, mutta oli siinä vielä jotain muutakin. Laurel mietti, oliko Vivien mahtanut olla sairas. Katy oli ainainen murehtija, mutta hänen huolensa Vivienin terveydestä tuntui olevan huolta, jota kannettiin pysyvästi sairaasta ystävästä eikä nuoresta kaksikymmentävuotiaasta naisesta. Vivien itsekin oli viitannut ulkomaailmasta ”erossa olemiseen”, kun aviomies Henry istui vuoteen vierellä silittämässä hänen kättään toipilasaikana. Oliko Vivien Jenkins kärsinyt sairaudesta, joka teki hänestä haavoittuvamman kuin hän olisi muuten ollut? Oliko Vivien kokenut jonkinlaisen romahduksen, henkisen tai ruumiillisen, joka oli jättänyt hänet alttiiksi vaivan uusiutumiselle?

Vai oliko Vivien kenties saanut useita keskenmenoja solmittuaan avioliiton Henryn kanssa? Laurel suoristautui pöytänsä ääressä. Se selittäisi ainakin aviomiehen palvovan huolenpidon ja jossain määrin myös Vivienin halun päästä toivuttuaan ulos talosta, jättää murheen tyyssija taakseen ja tehdä enemmän kuin todellisuudessa pystyi. Se voisi peräti selittää Katy Ellisin erityisen huolen Vivienin työstä lastensairaalassa. Siitäkö kaikki johtui? Oliko Katy pelännyt, että hänen ystävänsä suru vain voimistuisi, kun tämä ympäröisi itsensä jatkuvilla muistutuksilla hedelmättömyydestään? Kirjeessään Vivien oli kirjoittanut, että oli ihmisluonnon ja hänen oman luontonsa mukaista kaivata sitä, mitä ei voinut saada. Laurel oli varma, että alkoi olla jäljillä. Katykin puhui koko ajan kaunistellen siitä tietystä aiheesta ja tietystä ajasta.

Laurel toivoi, että tietäisi enemmän paikkoja, joista voisi saada vastauksia. Hänen mieleensä juolahti, että Gerryn aikakoneesta olisi nyt paljon apua. Valitettavasti oli kuitenkin tyydyttävä Katyn päiväkirjoihin. Seurasi vielä muutama merkintä, joiden mukaan Vivienin ja Jimmyn ystävyys tuntui edistyvän huolimatta Katyn jatkuvista epäilyksistä, ja sitten ihan yhtäkkiä tuli 20. toukokuuta merkintä, että Vivien oli kirjoittanut ja sanonut, ettei tapaisi Jimmyä enää ja että Jimmyn oli aika aloittaa uusi elämä. Hän oli toivottanut Jimmylle kaikkea hyvää ja hyvästellyt tämän.

Laurel vetäisi henkeä ja mietti, oliko Katy sittenkin lähettänyt Jimmylle kirjeen ja oliko hänen kirjoittamansa kirje aiheuttanut tämän äkillisen mielenmuutoksen. Vastoin parempaa tietoaan Laurel oli pahoillaan Vivien Jenkinsin puolesta. Laurel tiesi kyllä, että Vivienin ja Jimmyn ystävyys oli syvempää kuin päällepäin näytti, mutta hän ei voinut olla säälimättä naista, joka oli iloisena tyytynyt niin vähään. Laurel otaksui, että hänen myötätuntoonsa saattoi vaikuttaa se, mikä tulevaisuudessa odotti Vivieniä, mutta Katykin tuntui suhtautuvan suhteen päättymiseen kaksitahoisesti siitä huolimatta, että oli niin kiihkeästi puoltanut sen lopettamista lyhyeen.

Olin huolissani Vivienistä ja halusin, että kanssakäyminen sen nuoren miehen kanssa loppuisi. Nyt kärsin siitä, että toiveeni toteutui. Olen saanut kirjeen, jossa on hyvin vähän yksityiskohtia, mutta sen sävyä ei ole lainkaan vaikea tulkita. Vivien kirjoittaa alistuneesti ja sanoo ainoastaan, että olin oikeassa, että suhde on päättynyt ja ettei minun pidä olla huolissani, koska kaikki on päättynyt parhain päin. Voisin hyväksyä surun tai kiukun, mutta kirjeen lannistunut sävy huolestuttaa minua. En voi olla pelkäämättä, että se tietää pahaa. Odotan seuraavaa kirjettä ja toivon, että tilanne paranee. Pysyn kannassani, että olen toiminut hyvässä tarkoituksessa.

Uutta kirjettä ei enää tullut. Vivien Jenkins kuoli kolme päivää myöhemmin, ja Katy Ellis kirjoitti siitä päiväkirjaansa juuri niin murheellisena kuin saattoi odottaakin.

* * *

Puoli tuntia myöhemmin Laurel riensi New Collegen hämärän verhoaman nurmikon poikki kohti bussipysäkkiä mietiskellen kaikkea lukemaansa. Silloin puhelin soi hänen taskussaan. Numero oli outo, mutta hän vastasi siitä huolimatta.

”Oletko se sinä, Lol?” kysyi ääni.

”Sinäkö, Gerry?” Laurelin oli pinnistettävä kuuloaan, sillä linjan toisesta päästä kuului melua. ”Gerry! Missä sinä olet?”

”Lontoossa. Soitan puhelinkopista Fleet Streetiltä.”

”Onko Lontoossa vielä toimivia yleisöpuhelimia?”

”Siltä näyttää. Ellei tämä sitten ole puhelinkopiksi naamioitu aikakone. Jos on, olen lirissä.”

”Mitä teet Lontoossa?”

”Metsästän tohtori Rufusia.”

”Niinkö?” Laurel painoi käden toiselle korvalleen kuullakseen paremmin. ”No, oletko tavoittanut hänet?”

”Olen. Tai siis ainakin hänen päiväkirjansa. Tohtori itse kuoli tulehdukseen sodan loppupuolella.”

Laurelin sydän hakkasi kiivaasti. Hän ei kiinnittänyt huomiota tohtorin ennenaikaiseen poismenoon. Arvoituksen ratkaisua etsittäessä ei ollut aikaa myötätuntoon. ”No, mitä olet saanut selville?”

”En tiedä mistä aloittaisin.”

”Kerro vain tärkeimmät asiat. Ja pidä kiirettä.”

”Odota vähän.” Laurel kuuli veljen pudottavan puhelimeen lisää rahaa. ”Oletko vielä siellä?”

”Olen, olen.”

Laurel pysähtyi oranssinvärisenä hehkuvan katuvalon alle, kun Gerry sanoi: ”Eivät he olleet ikinä ystäviä, Lol. Äiti ja se Vivien Jenkins. Tohtori Rufusin mukaan he eivät olleet ikinä ystäviä.”

”Mitä?” Laurel luuli kuulleensa väärin.

”Tuskin tunsivat toisiaan.”

”Äiti ja Vivien Jenkins vai? Mitä sinä nyt puhut? Olenhan minä nähnyt sen kirjan ja kuvan. Totta kai he olivat ystäviä.”

”Äiti halusi kovasti, että he olisivat ystäviä. Lukemastani päätellen vaikuttaa melkein siltä että äiti halusi olla Vivien Jenkins. Hän sai pakkomielteen siitä, että he olivat erottamattomat, kaksi samanlaista, niin kuin hän sanoi, mutta se kaikki oli vain kuvitelmaa hänen omassa päässään.”

”Mutta... minä en...”

”Ja sitten tapahtui jotain, en tiedä varmasti mitä, mutta Vivien Jenkins teki jotain, mikä osoitti äidille, etteivät he olleetkaan läheisiä ystäviä.”

Laurel ajatteli Kitty Barkerin väitettä, että näiden kahden välillä oli tapahtunut jotakin, mikä oli saanut Dorothyn kammottavan pahalle tuulelle ja herättänyt tässä kostonhalun. ”Mitä oikein tapahtui, Gerry?” Laurel kysyi. ”Tiedätkö mitä Vivien teki?” Tai otti.

”Hän... Odota vähän. Hitto. Kolikot loppuivat.” Kuului raivoisaa taskujen ravistelua ja puhelimen kuulokkeen heilumista. ”Tämä puhelu katkeaa kohta, Lol...”

”Soita uudestaan. Käy hakemassa lisää kolikoita ja soita uudestaan.”

”Myöhäistä, ei ole enempää. Puhutaan pian uudestaan. Olen tulossa Greenacr...”

Kuului piippaus, ja yhteys Gerryyn katkesi.