34
Greenacres 1953

Kahdeksanvuotiaana olemisessa oli parasta se, että nyt Laurel pystyi heittämään kunnolla kärrynpyöriä. Hän oli harjoitellut niitä koko kesän, ja toistaiseksi hänen ennätyksensä oli kolmesataakaksikymmentäkuusi perättäistä kärrynpyörää. Ne veivät hänet pihatien alkupäästä aina sinne asti, missä isän vanha traktori seisoi. Sinä aamuna Laurel oli kuitenkin asettanut itselleen uuden haasteen: hän halusi tietää, kuinka monta kärrynpyörää tarvittaisiin koko talon kiertämiseen, ja kaiken lisäksi hän halusi tehdä kärrynpyörät mahdollisimman nopeasti.

Ongelmana oli sivuportti. Aina kun hän tuli sen luo (neljäkymmentäseitsemän, toisinaan neljäkymmentäkahdeksan kärrynpyörää), hän merkitsi paikan maahan siihen kohtaan, mistä kanat olivat kuopineet ruohon pois, juoksi avaamaan portin ja kiirehti sitten takaisin merkkinsä luo. Kun hän kohotti kätensä ja valmistautui heittämään kärrynpyörän, portti olikin narahtanut itsestään kiinni. Hän harkitsi portin kiilaamista auki jollakin, mutta kanat olivat kurittomia ja painelisivat melko varmasti vihannesmaalle, jos vain saisivat tilaisuuden.

Silti hän ei keksinyt muutakaan keinoa saattaa kärrynpyöräkierrostaan loppuun. Hän yskähti samalla lailla kuin opettaja Plimpton aina kun tällä oli tärkeää ilmoitettavaa ja sanoi: ”No niin, kuunnelkaapas nyt.” Hän heristi sormeaan säestykseksi. ”Minä aion jättää tämän portin auki, mutta vain pieneksi hetkeksi. Jos jonkun teistä tekee mieli livahtaa ulos kun käännän selkäni, varsinkin isän puutarhaan, haluan muistuttaa, että äiti tekee tänään kruunajaiskanaa ja saattaa etsiä vapaaehtoisia.”

Äiti ei olisi ikinä uneksinutkaan tyttöjensä panemisesta pataan. Nicolsonin maatilalla syntyneet kanat saivat onnekseen kuolla vanhuuteen, mutta Laurel ei nähnyt mitään syytä kertoa sitä kanoille.

Laurel haki isän työsaappaat ulko-ovelta, kantoi ne portille ja asetteli ne yksi kerrallaan avointa porttia vasten. Constable-kissa oli katsellut hänen puuhiaan portailta, ja se naukaisi esittääkseen varauksia suunnitelmaan, mutta Laurel ei ollut huomaavinaan. Kun hän oli varma että portti pysyisi auki, hän toisti varoituksensa kanoille, vilkaisi vielä viimeisen kerran kelloaan, odotti että sekuntiviisari ehti kahdentoista kohdalle ja huudahti: ”Hep!” Sitten hän lähti heittämään kärrynpyöriä.

Suunnitelma toimi loistavasti. Hän pyöri pyörimistään niin että pitkät palmikot laahasivat pölyistä maata ja heilahtivat selkään kuin hevosen häntä: kanojen aitauksen halki, avoimen portin läpi (hurraa!) ja takaisin lähtöpisteeseen. Kahdeksankymmentäyhdeksän kärrynpyörää, täsmälleen kolme minuuttia ja neljä sekuntia.

Laurel tunsi voitonriemua, kunnes huomasi että tuhmat tytöt olivat tehneet tismalleen niin kuin hän oli kieltänyt niitä tekemästä. Nyt ne tekivät tuhojaan isän vihannestarhassa, kiskoivat maissintähkiä maahan ja nokkivat kuin eivät olisi ikinä saaneet kolmea kunnon ateriaa päivässä.

”Hei!” Laurel huudahti. ”Takaisin aitaukseen siitä!”

Kanat eivät olleet tietävinään. Hän marssi niitä kohti käsivarsiaan huitoen ja jalkojaan tömistellen, mutta sai siitä huolimatta osakseen pelkkää ylenkatsetta.

Aluksi Laurel ei huomannut miestä lainkaan. Ei ennen kuin tämä sanoi: ”Hei!” ja silloin Laurel kohotti katseensa ja näki miehen seisovan lähellä isän Morrisin pysäköintipaikkaa.

”Hei!” Laurel sanoi.

”Näytät aika vihaiselta.”

”Niin minä olenkin. Tytöt ovat karanneet ja syövät kaikki isän maissit ja minä saan siitä syyn niskoilleni.”

”Hyvä tavaton”, mies sanoi. ”Kuulostaa vakavalta.”

”Niin se onkin.” Laurelin alahuuli uhkasi alkaa väristä, mutta hän ei antanut periksi.

”No, kuulehan. Sitä ei kyllä moni tiedä, mutta minä osaan puhua kanojen kieltä aika hyvin. Katsotaanko, saadaanko ne houkutelluksi takaisin?”

Laurel suostui, ja yhdessä he ajoivat kanoja pitkin vihannestarhaa. Mies päästeli kotkotuksia ja Laurel katseli ihmeissään olkapäänsä yli. Kun joka ikinen lintu oli saatu kuriin ja pantu turvallisesti portin taakse, mies auttoi Laurelia siivoamaan todisteet isän maissinvarsista.

”Tuliko setä tapaamaan minun vanhempia?” Laurel kysyi huomattuaan äkkiä, että miehellä saattoi olla muutakin asiaa kuin hänen auttamisensa.

”Tulin”, mies sanoi ja hymyili. ”Tunsin äitisi ennen vanhaan, kauan sitten. Oltiin ystäviä.” Hymy sai Laurelin huomaamaan, että hän piti miehestä muutenkin kuin kanojen takia.

Oivallus ujostutti häntä vähän, ja hän sanoi: ”Setä voi tulla sisään odottamaan jos haluaa. Minun pitäisi olla siivoamassa.”

”Hyvä on.” Mies seurasi Laurelia taloon ja riisui hattunsa astuessaan ovesta. Hän vilkaisi ympärilleen huoneessa, ja Laurel oli varma, että hän huomasi isän vasta maalaamat seinät. ”Eivätkö vanhempasi ole kotona?”

”Isä on pellolla ja äiti on mennyt lainaamaan television kruunajaisia varten.”

”Ahaa. Niin tietenkin. No, minä voin kyllä odottaa täällä yksikseni, jos sinun pitää siivota.”

Laurel nyökkäsi mutta ei hievahtanutkaan. ”Minusta tulee näyttelijä.” Hänet valtasi äkillinen halu kertoa miehelle kaikki itsestään.

”Ihanko totta?”

Laurel nyökkäsi uudestaan.

”Siinä tapauksessa minun täytyy pitää varani, että pääsen katsomaan sinua. Luuletko tulevasi esiintymään Lontoon teattereihin?”

”Kyllä luulen”, Laurel sanoi ja mutristi huuliaan aikuismaisen harkitsevasti. ”Kyllä minä niin arvelen.”

Mies oli hymyillyt, mutta sitten hänen ilmeensä muuttui, ja ensin Laurel luuli sen johtuvan siitä mitä hän oli sanonut tai tehnyt. Pian hän kuitenkin huomasi, ettei mies katsonut enää häntä vaan tuijotti hänen ohitseen äidin ja isän hääkuvaa, sitä joka oli eteisen pöydällä.

”Tykkäätkö siitä?” Laurel kysyi.

Mies ei vastannut. Hän oli mennyt pöydän ääreen ja piteli kuvaa käsissään tuijottaen sitä kuin ei uskoisi näkemäänsä. ”Vivien”, hän sanoi hiljaa ja kosketti äidin kasvoja.

Laurel rypisti otsaansa ja ihmetteli, mitä mies tarkoitti. ”Se on minun äiti”, hän sanoi. ”Sen nimi on Dorothy.”

Mies katsoi Laurelia, ja hänen suunsa avautui kuin hän aikoisi sanoa jotain, mutta ei hän sanonut mitään. Suu sulkeutui taas, ja hänen kasvoilleen nousi hymy, omituinen hymy, ikään kuin hän olisi juuri löytänyt ratkaisun arvoitukseen ja ikään kuin ratkaisu tekisi hänet yhtaikaa iloiseksi ja surulliseksi. Hän pani hatun takaisin päähänsä, ja Laurel näki, että hän aikoi lähteä.

”Kyllä äiti pian tulee”, Laurel sanoi hämmentyneenä. ”Se meni vain naapurikylään.”

Mies ei kuitenkaan muuttanut mieltään, vaan asteli ovelle ja ulos kirkkaaseen auringonpaisteeseen sinisadekaaren ali. Hän ojensi kätensä Laurelille ja sanoi: ”No niin, kanapaimenystäväni, oli oikein hauskaa tutustua. Nauti kruunajaistilaisuudesta.”

”Joo.”

”Minun nimeni on muuten Jimmy, ja aion pitää huolen että pääsen näkemään sinut, kun tulet esiintymään Lontoon teattereihin.”

”Minä olen Laurel”, Laurel sanoi ja kätteli miestä. ”Nähdään sitten teatterissa.”

Mies nauroi. ”Ihan varmasti. Vaikutat ihmiseltä joka osaa kuunnella korvillaan, silmillään ja sydämellään, kaikkea yhtaikaa.”

Laurel nyökkäsi tärkeän näköisenä.

Mies alkoi tehdä lähtöä, mutta pysähtyi kesken askeleen ja kääntyi takaisin vielä viimeisen kerran. ”Sanohan, Laurel, ennen kuin lähden. Ovatko sinun äitisi ja isäsi onnellisia yhdessä?”

Laurel kipristi nenäänsä epävarmana siitä, mitä mies tarkoitti.

Mies sanoi: ”Laskevatko he leikkiä yhdessä ja nauravat ja tanssivat ja leikkivät?”

Laurel loi katseensa kattoon. ”Totta kai”, hän sanoi. ”Ihan koko ajan.”

”Onko isä kiltti?”

Laurel raapi päätään ja nyökkäsi. ”Ja hauska. Isä saa äidin nauramaan ja keittää aina äidille teetä ja tiedätkö että kerran isä pelasti äidin hengen? Sillä lailla ne rakastuivat. Äiti putosi jyrkältä kalliolta ja pelkäsi ja oli yksin ja varmaan hengenvaarassa, ja sitten isä sukelsi perään vaikka meressä oli haita ja krokotiileja ja ihan varmasti merirosvojakin, ja pelasti äidin.”

”Ihanko totta?”

”Ihan totta. Ja sitten äiti ja isä söivät simpukoita.”

”Kuule, Laurel”, se mies nimeltä Jimmy sanoi, ”sinun isäsi kuulostaa juuri sellaiselta mieheltä jonka sinun äitisi ansaitseekin.”

Ja sitten mies katsoi kenkiään surullisesti ja iloisesti yhtaikaa ja vilkutti hyvästiksi. Laurel katseli hänen menoaan, mutta vain vähän aikaa, ja sitten hän alkoi miettiä, kuinka monta kärrynpyörää tarvittaisiin että pääsisi joelle asti. Ja kun äiti ja siskot lopulta tulivat kotiin ja toivat television auton tavaratilassa, Laurel oli jo melkein unohtanut sen ystävällisen miehen joka oli käynyt auttamassa häntä kanojen hätistelyssä.