6

Päivällisen aikana Laurel tarkasteli enimmäkseen nuorimman sisarensa kasvoja. Niille oli tehty jotain, ja se oli tehty hyvin, tulos oli kiehtova. ”Upea uusi kosteusvoide”, Daphne sanoisi, jos häneltä kysyttäisiin siitä, eikä Laurel kysynyt, koska ei halunnut että hänelle valehdeltaisiin. Sen sijaan hän nyökytteli, kun Daphne heilautteli vaaleita kiharoitaan ja lumosi heidät kaikki kertomuksillaan Los Angelesin aamutelevisio-ohjelmasta, jossa hän luki joka aamu säätiedotuksia ja flirttaili Chip-nimisen uutistenlukijan kanssa. Laverteleva monologi katkesi hyvin harvoin, ja kun tilaisuus tuli, Rose ja Laurel ehättivät käyttämään sen hyväkseen.

”Sinä ensin”, Laurel sanoi ja kallisti viinilasiaan sisaren suuntaan. Lasi oli taas tyhjä.

”Ajattelin vain sanoa, että meidän pitäisi ehkä keskustella äidin juhlista.”

”Niin pitäisi”, Iris sanoi.

”Minulla on muutamia ideoita”, Daphne sanoi.

”Varmastikin...”

”Tietenkin...”

”Me...”

”Minä...”

”Mitä sinä ajattelit, Rose?” Laurel sanoi.

”No niin”, Rose aloitti yskähtäen. Hän oli aina saanut taistella, ettei jäisi alakynteen sisarten keskellä. ”Valitettavasti juhla pitää järjestää sairaalassa. Ajattelin kumminkin, että voitaisiin yrittää keksiä jotain erikoista. Kyllähän te tiedätte, miten tärkeinä äiti syntymäpäiviä pitää.”

”Sitä minäkin ajattelin”, sanoi Daphne ja peitti pienen nikotuksen vaaleanpunaisiksi lakatuilla kynsillään. ”Ja kun nämä juhlat ovat äidin viimeisetkin.”

Heidän välilleen levittäytyi hiljaisuus, jonka ainoastaan sveitsiläinen kello rikkoi tylysti. Sitten Iris katkaisi sen nyyhkäisyllä. ”Kylläpä sinusta on tullut... räväkkä puheissasi”, hän sanoi ja taputteli teräksenharmaan polkkatukkansa latvoja. ”Se jälkeen kun muutit rapakon taakse.”

”Sanoin vain...”

”Kyllä kai me kaikki tiedämme mitä sinä sanoit.”

”Tottahan se on.”

”Joku voisi väittää, ettei sitä juuri sen vuoksi olisi tarvinnut sanoa lainkaan.”

Laurel katseli pöytätovereitaan. Iris näytti tuimalta, Daphne räpytteli sinisiä silmiään pahoittelevasti, Rose näpräsi palmikkoaan niin ahdistuneesti, että se uhkasi irrota. Jos siristäisi silmiään eikä katsoisi ihan tarkkaan, siinä he olisivat lapsina. Laurel huokaisi lasiinsa. ”Ehkä voitaisiin viedä sairaalaan äidin lempitavaroita”, hän sanoi. ”Voitaisiin soittaa levyjä isän kokoelmasta. Jotain sen suuntaistako sinulla oli mielessä, Rosie?”

”Niin juuri”, Rose sanoi hermostuttavan kiitollisena. ”Aivan, täydellistä. Ajattelin että voitaisiin jopa kertoa niitä vanhoja tarinoita, joita äiti aina keksi meille.”

”Niin kuin siitä portista joka oli puutarhan perällä ja josta pääsi satumaahan.”

”Ja niistä lohikäärmeenmunista joita voi löytää metsästä.”

”Ja siitä kun hän karkasi sirkuksen matkaan.”

”Muistatteko sen sirkuksen joka meillä oli täällä?” Iris kysyi äkkiä.

”Minun sirkukseni”, Daphne sanoi säteillen viinilasinsa takaa.

”Niin kyllä”, Iris sanoi äkkiä, ”mutta vain siksi että...”

”Siksi että minulla oli ollut kamala tuhkarokko enkä ollut päässyt oikeaan sirkukseen, kun se tuli kaupunkiin.” Daphne nauroi iloisesti muistellessaan sitä. ”Äiti pani isän pystyttämään kedon toiseen päähän teltan, muistatteko? Ja hän puki teidät kaikki pelleiksi. Ja Laurel esitti leijonaa ja äiti oli nuorallatanssija.”

”Äiti oli siinä aika hyvä”, Iris sanoi. ”Ei pudonnut montakaan kertaa. Oli varmaan harjoitellut viikkokaupalla.”

”Tai sitten se tarina oli totta ja hän tosiaan oli sirkuksessa”, Rose sanoi. ”Äidistä sen voisi melkein uskoakin.”

Daphne huokaisi tyytyväisesti. ”Meillä on ollut onnea kun on ollut niin hauska äiti. Niin leikkisä, melkein kuin ei olisi kasvanut aikuiseksi ollenkaan. Ei yhtään samanlainen kuin muiden ikävät äidit. Minulla oli aina aika omahyväinen olo, kun meille tuli koulutovereita kylään.”

”Sinäkö muka omahyväinen?” Iris oli olevinaan yllättynyt. ”Ei voi olla...”

”Niistä juhlista vielä”, Rose sanoi ja huitoi epätoivoisesti kädellään estääkseen uutta kinaa pääsemästä vauhtiin. ”Ajattelin leipoa kakun, sokerikakkupohjan, äidin lempi...”

”Muistatko”, sanoi Daphne äkkiä pirteästi, ”sen kakkuveitsen, jossa oli rusetti...”

”Punainen rusetti”, Iris sanoi.

”Ja luukahva. Äiti halusi välttämättä käyttää sitä aina, kun oli jonkun syntymäpäivä.”

”Äiti sanoi aina että siinä oli taikaa ja että se pystyi toteuttamaan toiveet.”

”Minä uskoin niin pitkän aikaa.” Daphne nojasi leukaansa kämmenselkään ja huokaisi somasti. ”Mitähän sille hassulle vanhalle veitselle on tapahtunut?”

”Se hävisi”, Iris sanoi. ”Nyt muistankin. Yhtenä vuonna sitä ei enää ollut, ja kun kysyin, äiti sanoi että se oli hävinnyt jonnekin.”

”Epäilemättä se on joutunut niiden tuhansien kynien ja hiuspinnien joukkoon, jotka ovat kadonneet tästä talosta”, Laurel sanoi kiireesti ja yskähti. ”Kurkkua kuivaa. Ottaako kukaan lisää viiniä?”

”Eikö olisi mahtavaa, jos löydettäisiin se?” Laurel kuuli jonkun sanovan, kun hän meni eteisen poikki.

”Loistava ajatus! Voitaisiin viedä se sairaalaan ja leikata äidin kakku sillä...”

Laurel ehti keittiöön ja säästyi siksi kiihtyneiltä etsintäjärjestelyiltä. (”Ei kai se kovin kauas ole voinut joutua?” Daphne intoili.)

Laurel käänsi katkaisinta, ja keittiö heräsi eloon verkkaisesti kuin vanha ja luotettu palvelija, joka on jäänyt taloon viimeisen käyttöpäivämääränsä jälkeen. Keittiö näytti ankeammalta kuin hän muisti, kun siellä ei ollut ihmisiä ja loisteputki valaisi vain puolella teholla. Laattojen saumat olivat harmaat, ja tölkkien kannet rasvaisen pölykerroksen himmentämät. Laurel ajatteli vaivautuneesti, että siinä oli todiste äidin heikkenevästä näöstä. Olisihan hän voinut palkata siivoojan. Miksi hän ei ollut tullut ajatelleeksi sitä? Ja kun hän nyt oli päässyt itsesyytösten alkuun, miksi suotta lopettaa? Hänen olisi pitänyt käydä täällä useammin ja siivota itse.

Jääkaappi oli sentään uusi. Siitä Laurel oli pitänyt huolen. Kun vanha Kelvinator oli lopulta päästänyt viimeisen henkäyksensä, hän oli tilannut uuden puhelimitse Lontoosta. Se oli energiatehokas ja siinä oli hieno jääkone, jota äiti ei koskaan käyttänyt.

Laurel löysi tuomansa chablis-pullon ja heilautti jääkaapin oven kiinni. Ehkä vähän liian kovaa, sillä ovesta irtosi magneetti, ja sen paikallaan pitelemä paperinpala leijaili lattialle. Paperi katosi jääkaapin alle, ja Laurel kirosi. Hän laskeutui lattialle nelin kontin ja haparoi sitä pölykoirien joukosta. Se oli lehtileike Sudbury Chroniclesta, ja siinä oli valokuva Irisistä seisomassa koulunsa edessä hyvin rehtorimaisen näköisenä ruskeassa tweedpuvussa ja mustissa sukkahousuissa. Kuva ei ollut kärsinyt seikkailustaan, ja Laurel yritti löytää ovesta tilaa sille. Se oli helpommin sanottu kuin tehty. Nicolsonien jääkaappi oli ollut vilkkaassa käytössä jo ennen kuin joku keksi ryhtyä myymään magneetteja pelkästään roinan kokoamista varten. Aikaisemmin kaikki huomionarvoinen oli teipattu valkoiseen oveen tiedoksi perheenjäsenille: valokuvat, kunnianosoitukset, kortit ja aivan varmasti kaikki lehtiin päätyneet maininnat.

Muisto tulla tupsahti tyhjästä. Kesäaamu heinäkuussa vuonna 1961, kuukautta ennen Gerryn syntymäpäivää. Kaikki seitsemän istuivat aamiaispöydässä lusikoimassa mansikkahilloa voidellulle paahtoleivälle, kun isä leikkasi artikkelin aluelehdestä. Kuvassa oli hymyilevä Dorothy pitelemässä palkinnon voittanutta köynnöspapua. Myöhemmin isä oli teipannut kuvan jääkaapin oveen sillä aikaa kun toiset siivosivat aamiaisen jälkeen.

”Voitko huonosti?”

Laurel käännähti ja näki Rosen seisovan ovella.

”En. Miten niin?”

”Viivyit niin pitkään.” Rose nyrpisti nenäänsä ja katseli Laurelia tarkkaavaisesti. ”Ja täytyy sanoa, että näytät vähän kalpealta.”

”Se johtuu vain tästä valaistuksesta”, Laurel sanoi. ”Se saa aikaan aivan hurmaavan keuhkotautisen hohteen.” Hän ryhtyi käyttelemään korkkiruuvia ja käänsi selkänsä Roselle niin ettei tämä nähnyt hänen ilmettään. ”Ovatko suuren veitsenmetsästyksen suunnitelmat edistyneet?”

”Ovat kyllä. Kun nuo kaksi pääsevät yhteen...”

”Jospa vain voitaisiin valjastaa kaikki se energia hyvään tarkoitukseen.”

”Ihan totta.”

Rose avasi uunin tarkistaakseen vadelmapiirakan tilanteen, ja uunista tulvahti höyrypilvi. Vadelmapiirakka oli heidän äitinsä vakiojälkiruoka. Kuumenevien marjojen sokerinen tuoksu täytti ilman, ja Laurel sulki silmänsä.

Oli kulunut monta kuukautta ennen kuin hän oli saanut kerätyksi rohkeutta sen verran että uskalsi kysyä tapahtumasta. Vanhemmat halusivat niin kiihkeän päättäväisesti katsoa eteenpäin ja ylöspäin ja kieltää koko tapahtuman, että Laurel ei ehkä olisi ollenkaan kysynyt, ellei olisi alkanut nähdä unta siitä miehestä. Hän oli kuitenkin alkanut nähdä unta, joka yö samanlaista. Mies seisoi talon seinustalla ja huusi äitiä nimeltä...

”Hyvältä näyttää”, Rose sanoi vetäessään peltiä ulospäin. ”Ei ehkä yhtä hyvältä kuin äidin piirakka, mutta ihmeitä ei sentään sovi odottaa.”

Laurel oli löytänyt äidin keittiöstä ihan samasta paikasta vain pari päivää ennen Lontooseen lähtöä. Hän oli kysynyt suoraan: ”Mistä se mies tiesi sinun nimesi, äiti?” Vatsaa oli vääntänyt, kun sanat irtautuivat huulilta, ja vastausta odottaessaan hän käsitti rukoilevansa sisimmässään, että äiti sanoisi hänen erehtyneen. Sanoisi että hän oli kuullut väärin, että mies ei ollut sanonut niin.

Dorothy ei ollut vastannut heti. Sen sijaan hän oli mennyt jääkaapille, avannut oven ja ryhtynyt penkomaan sisältöä. Laurel oli katsellut hänen selkäänsä ikuisuudelta tuntuvan ajan ja oli melkein luopunut toivosta, kun äiti lopulta alkoi puhua. ”Sanomalehdestä”, äiti sanoi. ”Poliisi sanoi että mies oli varmaankin lukenut sen lehtijutun. Lehti oli hänen laukussaan. Siitä hän tiesi minne piti tulla.”

Se oli täysin järkevä selitys.

Tai siis Laurel halusi että se olisi järkevä, ja siksi se oli tuntunut järkevältä. Mies oli nähnyt sanomalehden, nähnyt äidin kuvan ja lähtenyt etsimään häntä. Ja jos pikkuinen ääni kuiskasi Laurelin mielen perukoilta Miksi? hän pyyhkäisi sen mielestään. Mies oli hullu, kuka hänen syistään voi tietää varmasti. Ja mitä väliä sillä ylipäätään oli? Kaikkihan oli ohi. Kuvakudos pysyi koossa, kunhan Laurel ei nyppinyt sen hauraita lankoja liian tarkasti. Kuva säilyi eheänä.

Ainakin oli säilynyt tähän saakka. Oli oikeastaan aika uskomatonta, että Laurelin kokoon solmiman kertomuksen purkautumisen saattoi vielä viisikymmentä vuotta myöhemmin panna alulle pelkästään vanha valokuva ja naisen nimi.

Pelti liukui kolahtaen takaisin uuniin, ja Rose sanoi: ”Vielä viisi minuuttia.”

Laurel hulautti lasiinsa viiniä ja yritti kaikin voimin kuulostaa välinpitämättömältä. ”Kuule, Rosie.”

”Mitä?”

”Siitä valokuvasta josta puhuttiin tänään sairaalassa. Se nainen joka antoi kirjan äidille...”

”Vivien.”

”Niin.” Laurelia puistatti hiukan, kun hän laski pullon kädestään. Nimi vaikutti häneen jotenkin omituisesti. ”Puhuiko äiti sinulle hänestä koskaan?”

”Vähän”, Rose sanoi. ”Sen jälkeen kun löysin sen valokuvan. He olivat ystäviä.”

Laurel muisti valokuvaan merkityn päivämäärän, 1941. ”Sodan aikana.”

Rose nyökkäsi ja taittoi astiapyyhkeen siistiksi suorakaiteeksi. ”Ei hän paljon mitään sanonut, sen verran vain, että Vivien oli australialainen.”

”Oliko hän australialainen?”

”Hän tuli maahan jo lapsena. En ole ihan varma miksi.”

”Kuinka he tutustuivat?”

”Sitä äiti ei sanonut.”

”Miksi me emme ole tavanneet häntä?”

”Ei aavistustakaan.”

”Eikö ole kummaa, ettei hänestä ole koskaan puhuttu mitään?” Laurel joi vähän viiniä. ”Mitähän varten?”

Uunin ajastin pirahti. ”Ehkä heidän välinsä menivät poikki. Ehkä he kasvoivat erilleen. En tiedä.” Rose veti uunikintaat käteen. ”Miksi sinä hänestä niin kiinnostunut olet?”

”En minä kiinnostunut ole. En oikeastaan.”

”Syödään sitten”, Rose sanoi ja tarttui piirakkavuokaan. ”Tämä näyttää aivan täyd...”

”Hän kuoli”, Laurel sanoi äkkiä varmasti. ”Vivien kuoli.”

”Mistä sinä sen tiedät?”

”Tarkoitan”, Laurel sanoi ja peruutti kiireesti puheensa, ”että ehkä hän kuoli. Silloin oli sota. Onhan se mahdollista, vai mitä?”

”Kaikki on mahdollista.” Rose tökki piirakan kuorta haarukalla. ”Katso nyt esimerkiksi, kuinka upeasti tämä piirakan kuori kiiltää. Oletko valmis kohtaamaan toiset?”

”Oikeastaan...” Laurel tunsi yhtäkkiä vastustamatonta tarvetta mennä yläkertaan tarkistamaan muiston äskeinen välähdys. ”Olit oikeassa äsken. Voin tosiaan vähän huonosti.”

”Etkö halua jälkiruokaa?”

Laurel pudisti päätään jo puolimatkassa ovelle. ”Taidan mennä varhain nukkumaan. Olisi kurjaa olla sairas huomenna.”

”Voinko tuoda sinulle jotain, parasetamolia tai teetä?”

”Ei kiitos”, Laurel sanoi. ”Paitsi...”

”No mitä?”

”Sen näytelmän.”

”Minkä näytelmän?”

”Peter Panin, sen kirjan jonka välistä kuva putosi. Onko se jossain esillä?”

”Kylläpä sinä olet kummallinen”, Rose sanoi vinosti hymyillen. ”Minun pitää etsiä se esiin sinua varten.” Hän kallisti päätään piirakan puoleen. ”Sopiiko että teen sen vähän myöhemmin?”

”Totta kai, ei mitään kiirettä, menen vain lepäämään. Nauttikaa jälkiruoasta. Ja kuule, Rosie.”

”Mitä?”

”Anteeksi että lähetän sinut keskustelun tiimellykseen yksin.”

* * *

Sen oli saanut aikaan Australian mainitseminen. Kun Rose kertoi, mitä oli saanut kuulla heidän äidiltään, Laurelin mielessä oli syttynyt hehkulamppu, ja hän oli tiennyt, miksi Vivien oli tärkeä. Hän muisti myös, missä oli ensimmäisen kerran kuullut nimen monta vuotta aikaisemmin.

Sillä aikaa kun sisaret söivät jälkiruokaa ja etsivät veistä, jota ei löytyisi, Laurel uskaltautui ullakolle etsimään arkkuaan. Jokaisella piti olla siellä oma arkku, siitä Dorothy oli pitänyt tiukasti kiinni. Isä oli kerran paljastanut heille, että se johtui sodasta. Äiti oli menettänyt kaiken, mikä oli hänelle rakasta, kun hänen kotiinsa Coventryyn oli pudonnut pommi ja murskannut koko hänen menneisyytensä. Äiti oli päättänyt, etteivät lapset joutuisi kokemaan samanlaista kohtaloa. Hän ei ehkä kykenisi suojelemaan lapsia kaikilta sydänsuruilta, mutta siitä hän sentään kykeni pitämään huolen, että lapset tiesivät mistä vanhat luokkakuvat löytyivät kun niitä halusi katsoa. Äidin intohimoinen suhtautuminen esineisiin, tavaroihin, joita voi pitää kädessä ja joihin voi liittää syvempiä merkityksiä, oli melkein pakkomielle, ja hän keräili kaikenlaista niin innostuneesti, että oli vaikeaa olla seuraamatta esimerkkiä. Kaikki säilytettiin, mitään ei heitetty pois, perinteistä pidettiin kiinni tunnontarkasti. Esimerkiksi kävi vaikka se kakkuveitsi.

Laurelin arkku oli sen rikkinäisen lämmittimen vieressä, jota isä ei ollut koskaan tullut korjanneeksi. Laurel tiesi, että arkku oli hänen jo ennen kuin luki sen kanteen kaavalevyn avulla maalatun nimen. Ruskeat nahkaremmit ja rikkinäinen solki olivat varma merkki. Hänen sydämensä läpätti vähän kun hän näki sen, sillä hän tiesi, mitä löytäisi arkusta. Hassua, että mieleen saattoi tulla niin selvästi esine, jota hän ei ollut ajatellut vuosikymmeniin. Hän tiesi tarkalleen mitä etsi, miltä se tuntuisi kädessä ja millaisia tunteita sen esiin ottaminen nostaisi mieleen. Himmeä kaksoiskuva hänestä itsestään avaamassa arkkua edellisen kerran kyykistyi hänen viereensä, kun hän avasi remmit.

Arkku tuoksui pölyiseltä ja kostealta ja vanhalta kölninvedeltä, jonka nimen hän oli unohtanut mutta joka sai hänet tuntemaan itsensä taas kuusitoistavuotiaaksi. Se oli täynnä paperia: päiväkirjoja, valokuvia, kirjeitä, koulutodistuksia ja parit caprihousujen kaavat, mutta Laurel ei jäänyt katselemaan niitä. Hän otti ulos paperipinon toisensa jälkeen ja silmäili niitä vain pikaisesti.

Vasemman reunan puolivälistä hän löysi etsimänsä: ohuen kirjan, ei mitenkään houkuttelevan, mutta Laurelille se oli täynnä muistoja.

Muutamaa vuotta aikaisemmin hänelle oli tarjottu Syntymäpäiväjuhlien Megin roolia. Hän olisi päässyt esiintymään Lytteltonin teatteriin, mutta hän kieltäytyi roolista. Se taisi olla ainoa kerta, kun hän oli asettanut henkilökohtaisen elämänsä uran edelle. Hän oli syyttänyt filmausaikatauluaan, mikä ei toki ollut suoranainen tekosyy, mutta ei se koko totuuskaan ollut. Oli ollut pakko hämätä. Hän ei olisi pystynyt siihen. Näytelmä liittyi niin erottamattomasti vuoden 1961 kesään. Laurel oli lukenut sen moneen kertaan, kun se poika oli antanut sen hänelle. Naurettavaa kyllä hän ei millään muistanut pojan nimeä, vaikka oli ollut hullaantunut tähän. Hän oli opetellut repliikit ulkoa ja ladannut kohtauksiin kaiken patoutuneen kiukkunsa ja turhautumisensa. Ja sitten se mies oli kävellyt heidän pihaansa, ja hänen ajatuksensa ja sydämensä olivat menneet niin moneen solmuun, että pelkästään näytelmän tarkempi ajatteleminenkin sai hänet voimaan huonosti.

Iho tuntui nytkin nihkeältä, ja sydän hakkasi kiivaammin. Hän oli iloinen, ettei tarvinnut itse näytelmää, vaan ainoastaan sitä mitä sen välissä oli. Siellä paperit edelleenkin olivat, hän tunsi rosoisten reunojen työntyvän esiin sivujen välistä. Kaksi sanomalehtiartikkelia: toinen oli aluelehden jokseenkin epämääräinen kertomus miehen kuolemasta Suffolkissa kesällä; toinen oli The Timesin muistokirjoitus, joka oli repäisty vaivihkaa ystävän isän Lontoosta tuomasta lehdestä. ”Katsopas tätä, Laurel”, Shirleyn isä oli sanonut yhtenä iltana, kun Laurel oli ollut kylässä. ”Tässä on juttu siitä tyypistä joka kuoli siellä teidän lähellänne.” Artikkeli oli pitkänpuoleinen, sillä kävi ilmi, ettei mies sittenkään ollut ihan tavallinen rikollinen. Kauan ennen Greenacresin kynnykselle ilmaantumistaan hän oli ollut oikein merkittävä mies ja saanut suorastaan ylistystä osakseen. Lapsia ei ollut, mutta aikoinaan hänellä oli ollut vaimo.

Katossa hiljaa heiluvan ainokaisen hehkulampun valossa ei nähnyt lukea, ja siksi Laurel sulki arkun ja vei kirjan alakertaan.

Hän oli saanut makuuhuoneekseen heidän nuoruutensa huoneen (sekin oli itsestäänselvyys sisarusasteikon monimutkaisessa arvojärjestyksessä), ja sänkyyn oli sijattu puhtaat lakanat. Joku – arvatenkin Rose – oli jo tuonut hänen matkalaukkunsa yläkertaan, mutta hän ei purkanut tavaroita, vaan avasi ikkunat selälleen ja istahti ikkunalaudalle.

Savuketta kahden sormen välissä pidellen Laurel otti lehtileikkeen kirjan sivujen välistä. Hän jätti aluelehden uutisen huomiotta ja tarttui sen sijaan muistokirjoitukseen. Hän silmäili sivuja odottaen, että katse osuisi siihen, minkä hän tiesi olevan siellä.

Nimi hypähti esiin kolmannelta palstalta.

Vivien.

Laurel palasi taaksepäin ja luki koko virkkeen: Vuonna 1938 Jenkins solmi avioliiton Queenslandissa syntyneen mutta enonsa luona Oxfordshiressä kasvaneen Vivien Longmeyerin kanssa. Vähän alempana luki: Vivien Jenkins sai surmansa vuonna 1942 Notting Hillin rajussa ilmapommituksessa.

Laurel imi kiivaasti savuketta ja huomasi sormiensa vapisevan.

Olihan tietenkin mahdollista, että oli olemassa kaksi Vivieniä, jotka olivat molemmat kotoisin Australiasta. Oli mahdollista, että äidin sodanaikainen ystävä ei ollut sukua sille australialaiselle Vivienille, jonka aviomies oli kuollut heidän kynnykselleen. Ei se kuitenkaan todennäköistä ollut.

Ja jos äiti tunsi Vivien Jenkinsin, silloin hän tunsi myös Henry Jenkinsin. ”Hei, Dorothy. Siitä onkin pitkä aika”, mies oli sanonut, ja silloin Laurel oli nähnyt äitinsä kasvoilla pelkoa.

Ovi avautui, ja Rose tuli sisään. ”Onko olosi parempi?” hän kysyi ja nyrpisti nenäänsä tupakansavulle.

”Tämä on lääkkeeksi vain”, Laurel sanoi ja heilautti epävarmasti savuketta ennen kuin ojensi kätensä ulos ikkunasta ja piteli sitä siellä. ”Älä kerro vanhemmille. Joudun muuten kotiarestiin.”

”Salaisuutesi on turvassa.” Rose tuli lähemmäksi ja ojensi pientä kirjaa. ”Valitettavasti tämä on aika nuhruinen.”

Nuhruinen oli turhan myönteinen arvio. Kirjan etukansi riippui irrallaan kirjaimellisesti muutaman langan varassa, ja kannen vihreä pahvi oli lian peitossa. Savuntuoksusta päätellen siinä saattoi olla nokeakin. Laurel käänteli sivuja varovasti, kunnes pääsi kansilehdelle. Sille oli kirjoitettu mustalla musteella omistus: Dorothylle. Tosi ystävä on valo pimeässä. Vivien.

”Se on varmaan ollut äidille tärkeä kirja”, Rose sanoi. ”Se ei ollut kirjahyllyssä muiden kirjojen joukossa vaan äidin arkussa. Hän oli säilyttänyt sitä siellä ullakolla kaikki nämä vuodet.”

”Katsoitko äidin arkkuun?” Äidillä oli ollut aika tiukat käsitykset yksityisyyden kunnioittamisesta.

Rose punastui. ”Älä suotta mulkoile tuolla lailla. En minä lukkoja kynsiviilalla ronkkinut auki. Äiti pyysi minua pari kuukautta sitten hakemaan kirjan hänelle, ihan vähän ennen kuin hän joutui sairaalaan.”

”Antoiko hän sinulle avaimen?”

”Vastahakoisesti, kun olin saanut hänet kiinni yrittämästä kiivetä tikkaita ullakolle itse.”

”Ei kai hän sentään sinne yrittänyt?”

”Kyllä yritti.”

”Hän on parantumaton.”

”Ihan samanlainen kuin sinä, Lol.”

Rose sanoi sen ystävällisesti, mutta sanat saivat Laurelin hätkähtämään. Muisti väläytti taas mieleen kuvan illasta, jona hän oli kertonut vanhemmilleen aikovansa Lontooseen ja teatterikouluun. Vanhemmat olivat olleet järkyttyneitä ja pahoillaan, loukkaantuneita kun hän oli käynyt koe-esiintymisessä salaa, ehdottoman jyrkästi sitä mieltä että hän oli liian nuori lähtemään kotoa, huolissaan siitä että hän aikoi jättää koulun kesken. He istuivat hänen kanssaan keittiön pöydän ääressä ja yrittivät vuorotellen esittää järkeenkäyviä perusteluja liioitellun hillityllä äänellä. Laurel yritti näyttää ikävystyneeltä, ja kun he viimein lopettivat, hän sanoi: ”Lähden silti” äksyilevän kiivaasti kuin ainakin hämmentynyt ja murjottava murrosikäinen. ”Mikään mitä sanotte ei saa minua muuttamaan mieltäni. Sinne minä haluan.”

”Olet niin nuori ettet vielä tiedä, mitä todellisuudessa haluat”, äiti sanoi. ”Ihmiset muuttuvat, aikuistuvat, oppivat tekemään parempia päätöksiä. Minä tunnen sinut, Laurel...”

”Etkä tunne.”

”Tiedän että olet jääräpäinen. Tiedän että olet itsepintainen ja että haluat välttämättä olla erilainen, että olet täynnä haaveita ihan niin kuin minäkin olin...”

”Minä en ole ollenkaan samanlainen kuin sinä”, Laurel oli sanonut silloin, ja hänen sanansa olivat lävistäneet äidin jo muutenkin rakoilevan tyyneyden kuin veitsen terä. ”Minä en ikinä toimisi niin kuin sinä.”

”Nyt riittää!” Stephen Nicolson kiersi käsivartensa vaimonsa ympärille. Hän antoi Laurelille merkin mennä yläkertaan, mutta varoitti ettei keskustelu suinkaan ollut vielä ohi.

Laurel makasi sängyssä tuntikausia raivon vallassa; hän ei ollut varma, missä sisaret olivat, tiesi vain, että nämä oli sijoitettu jonnekin muualle hänen karanteeninsa ajaksi. Se oli ensimmäinen kerta, kun hän oli riidellyt vanhempiensa kanssa, ja olo tuntui yhtaikaa sekä ylevöityneeltä että murtuneelta. Tuntui siltä, ettei elämä voisi enää milloinkaan palata entiselleen.

Laurel makasi edelleen siellä pimeässä, kun ovi avautui ja joku käveli hiljaa häntä kohti. Hän tunsi sängyn laidan painuvan alemmas kun tulija istuutui, ja sitten hän kuuli äidin äänen. Äiti oli itkenyt, Laurel huomasi sen, ja oivallus, tieto että hän oli siihen syypää, sai hänet haluamaan kiertää käsivarret äidin kaulaan ja pitää kiinni ikuisesti.

”Olen pahoillani että riitelimme”, Dorothy sanoi, ja kuunvalo lankesi ikkunasta hänen kasvoilleen. ”On outoa, miten kaikki tapahtuu. En kuvitellut voivani koskaan riidellä tyttäreni kanssa. Nuorena jouduin usein vaikeuksiin, kun minusta tuntui, että olin erilainen kuin vanhempani. Tietenkin minä rakastin heitä, mutta he eivät oikein tainneet tietää, mitä minusta olisi pitänyt ajatella. Luulin tietäväni kaiken paremmin kuin muut, enkä kuunnellut sanaakaan heidän suustaan.”

Laurel hymyili hiukan epävarmana siitä, mihin keskustelu johtaisi, mutta iloisena, kun sisuksissa ei enää vellonut kuuma laava.

”Sinä ja minä olemme samanlaisia”, äiti jatkoi. ”Siksi minä varmaan haluan niin kiihkeästi, ettet tekisi samoja erehdyksiä kuin minä.”

”En minä tee erehdystä.” Laurel oli noussut istumaan ryhdikkäänä tyynyjään vasten. ”Etkö ymmärrä sitä? Haluan näyttelijäksi – teatterikoulu on täydellinen paikka minunlaiselleni ihmiselle.”

”Laurel...”

”Kuvittele, että olet seitsemäntoista ja että koko elämä on edessäsi. Voitko kuvitella mitään paikkaa johon haluaisit mieluummin kuin Lontooseen?” Se oli huono perustelu, sillä äiti ei ollut ikinä osoittanut minkäänlaista kiinnostusta Lontooseen.

Seurasi tauko, ja mustarastas kutsui ystäviään ulkona. ”En”, Dorothy oli lopulta sanonut hiljaa ja hiukan surullisesti ojentaessaan kätensä ja silittäessään Laurelin tukan latvoja. ”Enpä kai.”

Nyt Laurel huomasi olleensa silloinkin niin itsekeskeinen, ettei ollut ihmetellyt eikä kysynyt, millainen äiti oli ollut seitsemäntoistavuotiaana, mitä hän oli kaivannut ja millaisia erehdyksiä hän oli tehnyt, kun niin kiihkeästi halusi estää tytärtään tekemästä samanlaisia erehdyksiä.

* * *

Laurel kohotti kirjaa, jonka Rose oli antanut hänelle, ja sanoi vähän värisevämmällä äänellä kuin olisi halunnut: ”Outoa kurkistaa äidin menneisyyteen, vai mitä?”

”Miten niin menneisyyteen?”

”Siihen mitä tapahtui ennen meitä. Ennen tätä paikkaa. Ennen kuin hänestä tuli meidän äitimme. Kuvittelehan, että äidillä ei ollut aavistustakaan, että odottelimme maailmaan tuloa kulisseissa silloin, kun äiti sai tämän kirjan ja se valokuva Vivienin kanssa otettiin.”

”Ei ihme että äiti on kuvassa niin säteilevän näköinen.”

Laurel ei nauranut. ”Ajatteletko sinä koskaan häntä, Rose?”

”Äitiäkö? Tietysti...”

”Ei, en tarkoita äitiä vaan sitä kuvan nuorta naista. Hän oli silloin eri ihminen, ja hänellä oli kokonaan toinen elämä, josta me emme tiedä mitään. Mietitkö koskaan, mitä hän mahtoi haluta ja mitä hän ajatteli asioista...” Laurel vilkaisi vaivihkaa sisartaan. ”Ja millaisia salaisuuksia hänellä oli?”

Rose hymyili epävarmasti, ja Laurel pudisti päätään. ”Älä välitä minusta. Olen tänä iltana vähän tunteellisella tuulella. Kai se johtuu tänne palaamisesta. Vanhasta tutusta huoneesta.” Hän pakottautui pirteäksi vastoin omia tuntemuksiaan. ”Muistatko miten kovaa Iris aina kuorsasi?”

Rose nauroi. ”Kovempaa kuin isä, vai mitä? Onkohan hän muuttunut?”

”Kaipa saamme sen pian selville. Aiotko nyt mennä nukkumaan?”

”Ajattelin käydä kylvyssä ennen kuin toiset lopettavat ja Daphne valtaa peilin käyttöönsä.” Rose vaimensi ääntään ja kohotti toisen silmän yläpuolella olevaa ihoa. ”Onko hän...?”

”Sitä näyttää.”

Rosen ilme sanoi: ”Eivätkö ihmiset olekin kummallisia?” Sitten hän sulki oven jäljessään.

Laurelin hymy hyytyi, kun sisaren askeleet palasivat entisiä jälkiään käytävää pitkin, ja hän kääntyi katsomaan yötaivasta. Kylpyhuoneen oven lukko naksahti, ja vesijohdot alkoivat viheltää seinän sisällä.

Viisikymmentä vuotta sitten minun äitini tappoi miehen, Laurel kertoi kaukaiselle tähtirykelmälle. Hän sanoi sitä itsepuolustukseksi, mutta minä näin sen. Hän kohotti veitsen ja iski sen alas ja mies kaatui taaksepäin maahan sinne, missä ruoho oli kulunut ja orvokit kukkivat. Äiti tunsi sen miehen ja pelästyi, eikä minulla ole aavistustakaan, mistä se johtui.

Äkkiä Laurelista tuntui, että kaikki hänen oman elämänsä tyhjät kohdat, kaikki menetykset ja surut, kaikki pimeässä kärsityt painajaiset, kaikki selittämättömät surumielisyydet saivat saman vastausta vaille jääneen kysymyksen hämärän muodon, joka oli ollut olemassa siitä asti kun hän oli ollut kuusitoista. Kysymys koski äidin salaisuutta, josta ei ollut puhuttu.

”Kuka sinä olet, Dorothy?” Laurel sanoi hiljaa. ”Kuka olit ennen kuin sinusta tuli meidän äitimme?”