[Gutenberg 42697] • Anna Fleming: Historiallinen romaani

Example in this ebook

I.

Keväinen veneretki.

Liukkaasti halkoi kepeä soutovene tyyneitä salmivesiä. Jo ehti se salmen suuhun, josta avarampi selkä avausi eteen, ja siihen se hetkeksi pysähtyi. Soutaja lepuutti airojaan ja jäi, samoin kuin perässä istuja, ääneti katselemaan auvenneen ulapan selälle.

Meri näytti siellä ikäänkuin höyryävän. Hienoa huurua liiteli vedenpinnan tasalla, hyppeli kuin kepeä utuaallokko hilpeässä karkelossa meren tyynellä selällä. Ne leijailivat nuo aallot parin vaaksan verran vettä korkeammas ja hälvenivät siitä päivän kuumentamaan ilmaan. Joskus vain, kun hieno maatuuli hengähti ulapalla, kohosi huuru autereisena hattarapilvenä taivasta kohden, jättäen puhtaaksi meren kiiltävän kalvon.

Se oli voittoisan kevään taistelua taittunutta talvea vastaan, joka kumminkin vielä syvässä merivedessä sitkeästi piti puoliaan. Olihan vielä moniaita viikkoja sitten raskaita jäätelejä uiskennellut ulappavesillä ja niiden välissä värisevä, kylmä aalto oli saanut syleillä lumista ahdetta. Vaan keväinen, paahtava helle oli sitten muutamissa päivissä loihtinut vapaaksi meren ja suliksi rannat; ainoastaan syvällä pinnan alla oli vesi vielä talvisen kylmää, ja siksi se huurusi, kun sitä päivän säteet kuumensivat.

Tyttö, joka perässä istui, suojasi kauan aikaa kämmenellään silmiään, ihaillessaan noita sumulaineikon hilpeitä hyppyjä, jotka ikäänkuin eläväksi loihtivat aution selän. Sitten hän yhtäkkiä käänsi nuorteat, verevät kasvonsa toverinsa puoleen, niin äkkiä, että hänen tuuhea, hartioille valloillaan riippuva tukkansa heilahti kullalta välähdellen.

— Katso, Elina, virkkoi hän, eivätkö olekin nuo kuin ketteriä kevään hengettäriä, jotka iloissaan tanssivat ja muodoltaan myötään vaihtelevat?

— Taikka talven pakenevia peikkoja, vastasi toinen, soutoteljolla istuva solakka tyttö, vetäen hienon harsohuivin syvemmälle varjostamaan tummahtavia silmiään. — Muuten sinä voit vilkkaalla mielikuvituksella nähdä tuossa sumustossa mitä tahdot.

— Niin voinkin, katso, nyt se on aivan kuin komea ratsujoukko, joka täydessä laukassa laskettaa rantaa kohden. — Valkotukkainen tyttö viittasi innostuneena kädellään, osottaen kuinka tuo ratsastava joukko muka tahdikkaasti notkui. Hänen toverinsa naurahti veitikkamaisesti ja virkkoi:

— Aivan oikein, tuossa ratsastaa töyhtöpäinen ritari ylinnä. Minussapa onkin vähän noidan vikaa, näenpä selvästi, että siinä ajaa kosijoita Kuitiaan, jotka tulevat pyytämään jalosukuista neitoa Anna Flemingiä avioon. Vaan vielä en varmasti tunne kuka tuo komea ritari on, onko se joku Horn, vai Kurki, vai Särkilahti…

— Ei, Elina, sinun noitasilmäsi näkevät väärin. Töyhtöpäiset ritarithan ajavat poispäin Kuitiasta, ne tietävät, että orpotyttö siellä ei heitä odotakaan. Ne ratsastavat luultavasti Suomenlahden rannalle, Peipotin hoville, siellähän neiti Elina Fincke uneksii korkeita sulhasia, komeutta ja mainetta.