[Gutenberg 47145] • Martti Jänne

[Gutenberg 47145] • Martti Jänne
Authors
Salmela, Marja
Publisher
WSOY, Porvoo
Tags
finnish fiction -- 20th century
Date
2014-10-22T00:00:00+00:00
Size
0.23 MB
Lang
fi
Downloaded: 16 times

Example in this ebook

Anna-Stiina Aaltosella oli pieni kauppaliike parisen kilometriä Keilon kirkolta. Tavara oli taatusti hyvää, hinnat kohtuullisia, eikä liikkeellä ollut kilpailijoita lähempänä kuin muutaman peninkulman päässä olevassa kaupungissa. Kaupassa kävi siitä syystä paljon ostajia, semminkin kun monen — etenkin isäntämiehen — mielestä muutenkin oli mukavata käydä kuulemassa, oliko Anna-Stiinalla tietoja suurenmaailman tapahtumista tai oliko ehkä muuta kuuntelemisen arvoista kerrottavaa. Anna-Stiinahan aina tiesi enemmän kuin muut.

Anna-Stiina oli pienestä pitäen ollut erikoisuus. Kun hän pienenä pahasena peuhasi yhdessä veljiensä kanssa koskaan jäämättä heistä missään suhteessa jäljelle, katsoivat vanhemmat häneen nuhtelevasti ja tavan takaa hän sai kuullakseen: — Mitäpä tuollaisesta tyttölapsesta! Ihanhan hän on kuin poika! — Paras, kun olisikin kakslahkeinen — sanoi isä kerran. Anna-Stiina pukeutuikin sen johdosta seuraavana päivänä häntä iässä lähinnä olevan veljen vaatteisiin ja meni mäkeen. Mutta siitä hän sai selkäänsä.

Häntä toruttiin ja hänestä tehtiin enimmäkseen pilaa siihen päivään asti, jolloin hän kinkereillä kaiken kansan kuullen rovastilta sai kauniit ja suuret kiitokset sekä ulko- että sisäluvustaan. Seitsenvuotias hän silloin vasta oli, ja enimmät tietonsa hän oli hankkinut kenenkään sitä tietämättä tai siihen käskemättä. Äiti oli vain neuvonut alulle kirjaimien tuntemisessa — kun ei Keilon kappeliseurakunnassa siihen maailmanaikaan vielä ollut kansa-, paremmin kuin kiertokouluakaan. "Ihan voisi lukea vaikka papiksi, jos olisi poika", oli rovasti sanonut. Ja ne sanat nostivat Anna-Stiinan arvoa sekä kotona että kylällä.

Rippikoulussa hän oli yhtä etevä kuin kinkereilläkin. Kun eivät muut osanneet, kysyttiin Anna-Stiinalta, ja hän osasi. Mutta omat tapansa oli hänellä siihenkin aikaan. Harvoin hän jutteli toisten kanssa. Heidän puheensa eivät huvittaneet häntä. Hän kulki mieluummin yksin, luki läksyjään ja ajatteli tai — jos oli saanut käteensä jotakin painettua — tutki sitä. Hänellä oli pienistä asti ollut sellainen tapa, että kun hän vain sai käteensä jotakin painomusteella tuhrittua — tulipa se käärepaperina jostakin kaupungin puodista tai mistä hyvänsä — luki hän sen niin tarkkaan, että tiesi kaiken mitä siinä sanottiin.

Harvoin hän muuten sai huolehtia näistä "kotiopinnoistaan". Pienempänä täytyi auttaa äitiä, ja kun voimia varttui, rupesivat sekä isä että veljet käyttämään häntä apuna miestenkin töissä. Hän oli sellainen reima, aikaansaava ihminen jo rippikouluiässään.

Mielellään hän muuten tekikin työtä — varsinkin raskasta. Kun hän tytöksi syntyneenä ei kuitenkaan voinut opinuralle lähteä, niin teki mieli tehdä sellaista, josta tunsi sen työksi.

Siihenastisen elämänsä kovin hetki tuli Anna-Stiinalle eteen hänen ripillelaskemisensa jälkeisenä sunnuntaina.