[Gutenberg 47100] • Musta härkä

Example in this ebook

I LUKU

HEINÄNIITYLLÄ

Olihan Jope Pölläkkä hyvä mies. Maailmassa on kyllä parempiakin ihmisiä, jotka ovat paljon kokeneet ja nähneet ja nähdessään ja kokiessaan aina varttuneet. Mutta maailmassa on paljon huonompiakin ihmisiä, niitä, jotka sulkevat kaikelle sydämensä, niin että se kovettuu ja on lopulta kuin kivi.

Jope Pölläkkä ei sulkenut sydäntänsä, mutta elämä säästi häntä kokemuksilta. Koskaan ei hänen ollut tarvinnut pinnistää voimiansa yli tavallisen ja tuskinpa hän olisi jaksanutkaan. Hän oli heikko ja hintelä ruumiiltaankin. Ja sielunvoimat olivat vähäiset. Ne harvat ihmiset, jotka olivat nähneet hänet, pitivät häntä, toiset tyhmänä, toiset hieman sekavapäisenä. Mutta hänen vaimonsa Kaisa tiesi asian parhaiten. Hän arveli Jopen sairastavan noitakuumetta. Jope näet houraili usein noidista ja tietäjistä ja vaipui joskus horroksiin, jolloin hänen päänsä oli kuuma, ja hän kertoi asioita, jotka olivat näkymättömät tälle maailmalle. Se on isoisän isän perua, arveli Kaisa. Isoisän isä oli ollut kuuluisa tietäjä. Olisikohan tämä Jopen houriminen ja levoton uni ollut sieltä peräisin?

Jope ja Kaisa asuivat suurien korpien takana Uuhilammen rannalla, kaukana suurista liikepaikoista. He olivat tyytyväisiä elämäänsä, eikä heiltä mitään puuttunut. Arkipäivät tekivät he työtä, sunnuntait lepäsivät, ja elämä meni hiljaista menoansa.

Heillä oli kolme lasta, Helvi, Pekka ja Liisa. Vanhimmat Helvi ja Pekka olivat aivan äitinsä näköisiä, mutta Liisa oli hintelä ja sairaalloinen, ja hänellä oli isänsä siniset ja haaveksivat silmät. Kun pikku Liisa oli syntynyt, heräsi Jope juuri horrostilastaan. — Mitä pahaa unta lienee nähnytkään. — Ja kun hänelle siinä näytettiin Liisaa, katsahti hän tyttöön, käänsi päänsä pois ja sanoi: "Viekää lapsi pois, en sitä siedä."

Äiti oli siitä pahoillaan ja arveli, että Jope olisi mieluummin ottanut pienen pojan, mutta ei sitä iljennyt kysyäkään. Mikä lienee Jopelle tullut, mutta Liisaa hän ei oikein sietänyt. Ei hän sitä suorastaan näyttänyt, mutta äidin silmä huomasi sen. Ja äiti suri sitä itseksensä.

Oli kesä. Oli kaunis heinäkuinen päivä. Ja Jope ja Kaisa olivat Uuhilammen takana heinää tekemässä. Talo toisella puolen lammen oli jäänyt aivan autioksi. Lapset olivat lähteneet marjaan. Pihalla oli aivan hiljaista. Vanha harmaa kissa hiipi laiskasti pihamaalla, ja silloin tällöin mörähteli navetassa musta härkä, se Kointähti, jolla oli kaunis valkea täplä otsassa ja jota Helvi senvuoksi sanoi Apis-häräksi, koska koulussa oli lukenut, että semmoisia härkiä oli ennen palveltu epäjumalina, ja hän oli lukenut niistä ajoista ääneen muillekin.

Oli tuuleton päivä. Paarmat surisivat, heinäsirkka sirkutteli iloisesti

Jopelle ja Kaisalle ja sorsa lammessa uiskenteli huviksensa.

Jope oli juuri lakannut hiomasta viikatetta ja meni nyt auttelemaan Kaisaa, joka haravoi edellisten päiväin niitoksia.