Vielä vajaat sata vuotta sitten sosialismi oli modernissa yhteiskunnassa niin vaikutusvaltainen liike, että likimain kaikki tuon ajan suuret sosiaaliteoreetikot pitivät tarpeellisena omistaa sille seikkaperäisiä tutkielmia. Ne olivat milloin kriittisempiä ja milloin suopeampia mutta aina kuitenkin ilmensivät kunnioitusta sosialismia kohtaan. John Stuart Mill oli pohjustanut maaperää jo 1800-luvulla, ja häntä seurasivat Émile Durkheim, Max Weber sekä Joseph Schumpeter – vain tärkeimmät mainitakseni. Henkilökohtaisten vakaumusten ja teoreettisten tavoitteiden tuntuvista eroista huolimatta näitä kaikkia ajattelijoita yhdisti se, että he näkivät sosialismissa älyllisen haasteen, joka aina seuraisi kapitalismia. Nykyään tilanne on perusteellisesti muuttunut. Sikäli kuin sosiaaliteoreettisissa yhteyksissä sosialismi ylipäätään vielä mainitaan, näyttää vallitsevan yksimielisyys siitä, että se on aikansa elänyt. Sen ei uskota enää kykenevän sytyttämään kansanjoukkojen innostusta, eikä sitä pidetä kelvollisena tiennäyttäjänä etsittäessä vaihtoehtoja nykykapitalismille. Max Weber hieroisi ällistyneenä silmiään huomatessaan, että 1800-luvun kahden suuren kilpakumppanin osat ovat vaihtuneet kuin yhdessä yössä: uskonto näyttäytyy tulevaisuuden eettisenä voimana, kun taas sosialismia pidetään menneisyyden henkisenä luomuksena. Usko siihen, että tämä täyskäännös on tapahtunut liian nopeasti eikä siten voi olla koko totuus, on toinen niistä kahdesta motiivista, jotka ovat saaneet minut kirjoittamaan käsillä olevan teoksen. Pyrin osoittamaan, että sosialismista on ehdottomasti vielä löydettävissä elävä kipinä, kun sen johtoidea vain riittävän selvästi irrotetaan varhaiseen industrialismiin juurtuneesta ajattelun kehikostaan ja yritetään ymmärtää uusissa yhteiskuntateoreettisissa puitteissa.
Toinen minua seuraavien pohdintojen laatimiseen johdattanut motiivi liittyy vahvasti siihen vastaanottoon, jonka sai osakseen viimeisin tutkimukseni, laajamittainen Das Recht der Freiheit (”Vapauden oikeus, 2011”). Lukuisten siitä käytyjen keskustelujen kuluessa sain usein kuulla, että modernin ajan normatiiviseen horisonttiin pohjautuva metodinen lähtökohtani paljastaa selvästi, etten enää halua pitää kiinni kriittisestä vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen muuttumisen perspektiivistä.1 Tarpeen ja mahdollisuuksien mukaan olen jo kirjallisesti paneutunut tähän väitteeseen osoittaakseni, että se perustuu väärinymmärrykseen tietoisesti tekemistäni metodisista rajauksista.2 Pidin kuitenkin edelleen tarpeellisena esittää, että Das Recht der Freiheit -teoksen perspektiivi tarvitsisi ainoastaan pienen tarkennuksen, jotta se voitaisiin suunnata kohti institutionaalisesti täysin toisella tavalla muodostettua yhteiskuntajärjestystä. Tyystin vastoin alkuperäistä tavoitettani katsoinkin olevani pakotettu laatimaan laajemman tutkielman perään pienemmän, jossa selvennettäisiin, millaiseen visioon niiden edistyslinjojen varsinaisesti tulisi johtaa, jotka olin ensiksi rekonstruoinut ainoastaan sisäisestä perspektiivistä käsin.
Yhdessä nämä kummatkin motiivit saivat minut hyödyntämään kutsuani pitämään Hannoverin yliopiston vuoden 2014 Leibniz-luennot tehdäkseni ensimmäisen yrityksen sosialismin perusideoiden ajanmukaistamiseksi. Olen kiitollinen sikäläisen filosofian laitoksen kollegoille, ennen kaikkea Paul Hoyningen-Huenelle, että he antoivat minun käsitellä vuotuisessa luentosarjassaan heille varmasti jossakin määrin vierasta aihetta. Kolmena perättäisenä iltana luentojeni jälkeen käydyt keskustelut hyödyttivät minua suunnattomasti ja auttoivat muodostamaan selkeitä käsityksiä välttämättömistä korjauksista ja laajennuksista. Nämä liitin myöhemmin luentojeni toiseen versioon, joka on oleellisesti laajempi ennen kaikkea katsauksissa uudistettuun sosialismiin. Rüdiger Schmidt-Grépályn ystävällinen kutsu tulla luennoimaan hänen johtamaansa, Weimarissa sijaitsevaan Kolleg Friedrich Nietzscheen tarjosi minulle saman vuoden kesäkuussa tilaisuuden altistaa korjattu versio tekstistäni laajemman yleisön kriittiselle arvostelulle. Samaan aikaan järjestettiin Wielandgut Oßmannstedtissa Weimarin lähellä Studienstiftung des deutschen Volkesin stipendiaattien kanssa monipäiväinen seminaari, josta sain hedelmällisten keskustelujen ansiosta vielä vihjeitä viimeisiä korjauksia varten. Olen kiitollinen tämän seminaarin osallistujille kuten luonnollisesti myös Nietzsche-instituutin johtajalle ja työntekijöille kiinnostuksesta, jota he osoittivat työtäni kohtaan.
Kiitos kuuluu lisäksi kaikille ystäville ja kollegoille, jotka ovat neuvoillaan ja parannusehdotuksillaan auttaneet minua käsikirjoituksen laatimisessa. Ensi sijassa haluan tässä mainita Fred Neuhouserin, läheisen ystävän ja uskotun kollegan Columbian yliopiston filosofian laitokselta New Yorkista. Hän rohkaisi minua alusta asti käsillä olevan tekstin parissa työskennellessäni ja tarjosi myös lukuisia arvokkaita neuvoja. Lisäksi opin paljon niistä kriittisistä huomautuksista, joita Eva Gilmer, Philipp Hölzing, Christine Pries-Honneth sekä Titus Stal tekivät luentojeni ensimmäiseen versioon. Olen heille kaikille kiitollinen heidän jo vuosien ajan minulle osoittamastaan avuliaisuudesta ja huomaavaisuudesta. Hannah Bayer ja Frauke Köhler taas auttoivat minua taattuun tapaan kirjallisuuden hankkimisessa ja käsikirjoituksen kirjoittamisessa, ja niin ikään heille kuuluu sydämellinen kiitokseni.
Kesäkuussa 2015
Axel Honneth