SOSIALISMIN IDEA
1.Ks. esim. artikkelit julkaisussa Special Issue on Axel Honneth’s Freedom’s Right (2015).
2.Honneth 2015a.
3.Moyn 2010.
4.Stahl 2013.
5.Rancière 2013.
6.Das Kapital. Marx 1867/1971, 87.
7.Vrt. erit. Bourdieu ym. 2002.
8.Kreikan kielen sanasta hypostasis juontuvalla termillä ”hypostaasi” on filosofiassa vaihtelevia merkityksiä. Sillä tarkoitetaan muun muassa olevan perusainesta, substanssia, tai jonkin ominaisuuden esineellistämistä. Tässä yhteydessä sillä viitataan sosiaalisten ilmiöiden itsenäiseen olemassaoloon ja irtaantumiseen ihmisten vaikutuspiiristä. – Suom.
9.Moore 1978/1982, erit. luku 14.
10.Schieder 1984, 924–927.
11.Mt., 930–934.
12.Mt., 934–939. Carl Grünberg palautti tämän ”socialist”-ilmauksen uudemman käytön Robert Owenin kannattajiin 1820-luvun Englannissa (1912, 372–379).
13.Holz 1967, 5–20.
14.Leibniz 1671/1967, 129.
15.Fourier 1808/1960, 50–56.
16.Honneth käyttää erottelua ”varhaissosialistien” ja ”varhaisten sosialistien” välillä. Edellisellä viitataan lähinnä Oweniin, Fourieriin ja Saint-Simoniin, jälkimmäisellä periaatteessa kaikkiin sosialisteihin Marxiin saakka. – Suom.
17.Schieder 1984, 936.
18.Sosialismin synnystä ja historiasta ks. esim. Lichtheim 1969; 1977; Cole 1955; Droz 1974. Mielenkiintoisen tiedonsosiologisen analyysin tarjoaa Wuthnow 1989, osa III.
19.Émile Durkheim 1928/2011, 49: ”Jokaista sellaista oppia kutsutaan sosialistiseksi, joka vaatii kaikkien tai tällä hetkellä hajautuneiden taloudellisten toimintojen liittämistä yhteiskunnan ohjaaviin ja tietoisiin keskuksiin.” Hyvin samankaltainen on myös määritelmä, jonka John Dewey hahmotteli Kiinan-luennoillaan (Dewey 1973, 117–).
20.Tästä normatiivisesta riippuvuudesta Ranskan vallankumouksen ihanteista vrt. myös Wuthnow 1989, 370–.
21.Mill 1879/1998, 369–436; Schumpeter 1920/1952, 465–510.
22.Owen 1970, 35–55; Owenista vrt. myös Cole 1955, luvut IX ja XI; Droz 1974, 29–48.
23.Salomon-Delatour 1962; Droz 1974, 113–130.
24.Fourier 1960, 50–56; Droz 1974, 131–143.
25.Ks. Cole 1955, luku XIX.
26.Blanc 2014, 176.
27.Eroavuuksista ks. jälleen Cole 1955, luvut XV ja XIX.
28.Kahden ”sosialismi”-käsityksen välinen erottelu, jonka tässä tuon mukaan, muistuttaa David Millerin erottelua. Hän erotti kaksi sosialistisen kapitalismikritiikin suuntausta sen nojalla, perustuvatko ne pikemminkin distributiivisen oikeudenmukaisuuden periaatteisiin kuin argumentteihin ”elämänlaadusta” (Miller 1989).
29.Proudhon 1969, 150.
30.Mt.
31.Vrt. ennen kaikkea Proudhonin pohdinnat ”vastavuoroisuuden” periaatteesta: mt., 156–.
32.Seuraavassa käsittelen Marxin tuotantoa vain siinä määrin, kuin se on sosialistisen liikkeen itseymmärrykselle olennaista. Niinpä tässä ei suinkaan ole ajatuksena paneutua perusteellisesti hänen teoriaansa kokonaisuudessaan, siihen olisi eri kohdissa kulloinkin enemmän ja toista sanottavaa.
33.Auszüge aus James Mills Buch ”Élements d’économie politique”. Marx 1932/1968a; tästä vrt. mm. Brudney 2013; koko asiakokonaisuudesta vrt. myös Archard 1987.
34.Marx 1932/1968a, 451.
35.Mt., 460.
36.Mt.
37.Mt., 462.
38.Vrt. Brudneyn tulkinta tästä kohdasta (2013, 127–133).
39.Marx 1932/1968a, 462.
40.Brudney 2013, 135–.
41.Tästä ratkaisevasta askeleesta vrt. Schneewind 1998, luvut 22 ja 23.
42.Berlin 1995, 197–256.
43.Rousseausta vrt. Neuhouser 2012, erit. 109–, 170, 204–208; ongelmakokonaisuudesta Marxilla: Hamilton 2003, 53–62.
44.Hayek 1960/1971.
45.Skinner 1998; Pettit 2015.
46.Hegelin vapauskäsitteestä ks. Honneth 2013a, 13–30.
47.Tästä erottelusta vrt. myös Andrew Masonin erinomainen tutkimus Community, Solidarity and Belonging, erit. luku I.1 (2000, 17–41).
48.Raz 1986, 307–311; ks. myös Mason 2000, 55–.
49.Tällaisen holistisen individualismin positiosta ks. Pettit 1993, 271–.
50.Ensi näkemältä saattaa yllättää, että myös ”veljeyden” tai ”solidaarisuuden” tulisi kuulua periaatteisiin, jotka ovat moderneissa yhteiskunnissamme jo vakiinnuttaneet itselleen legitimoivan aseman. Tämän väitteen pätevyydestä voi kuitenkin helposti saada käsityksen tekemällä itselleen selväksi, että syvälle jokaiseen demokraattiseen kulttuuriin ankkuroitunut ajatus distributiivisesta oikeudenmukaisuudesta edellyttää uudelleenjakoa heikommassa asemassa olevien hyväksi ja siten vetoaa solidaarisuuden tunteeseen kaikkien yhteiskunnan jäsenten kesken. Ks. myös Rawls 1979, 126–.
51.Ks. myös Miller 1989.
52.Pettit 1993, 271–.
53.Anderson 2005; tästä argumentista vrt. myös Mason 2000, 38–40.
54.Honnethin teoksessa käyttämää sanaa kansalainen (Bürger, Bürgerin) ei tule ymmärtää suppeassa valtionkansalaisuuteen kiinnittyvässä merkityksessä, vaan se viittaa kaikkiin yhteiskunnan jäseniin riippumatta näiden laillisesta statuksesta. – Suom.
55.Rawls 1979, 126–; ks. myös Brudney 2013, 148–158.
56.Käsitteen ”läntinen marxilaisuus” keksi Maurice Merleau-Ponty (1955/1968). Sittemmin sitä on projisoitu itsessään hyvin heterogeeniseen epäortodoksiseen kriittiseen marxilaisuuteen, joka ulottuu Georg Lukácsista Herbert Marcuseen. Yleiskuvan tarjoaa Jay 1984. Trotskilaisesta ja siten negatiivisesti virittyneestä näkökulmasta antaa yhteenvedon Anderson 1976/1989.
57.Ensimmäisen yleiskatsauksen tarjoaa Heimann 1949, luku V.3.
58.Salomon-Delatour 1962, erit. 112–130; ks. myös yleiskatsaus teoksessa Cole 1955, luvut IV ja V; Droz 1974, 113–130.
59.Ks. esim. Proudhon 2010, erit. luku 9; Proudhonin ”anarkismista” ks. Droz 1975, 82–87.
60.Zur Judenfrage. Marx 1844/1970.
61.Mt., 356.
62.Mt., 354.
63.Moninaisesta kirjallisuudesta, joka liittyy Marxin argumentaatioon ”Juutalaiskysymyksestä”, mainitsen ainoastaan kaksi uudempaa kirjoitusta: Neuhouser 2013 ja Colliot-Thélene 2011, 58–68.
64.Ks. myös Schieder 1984, 990–; puoluenimen ”sosiaalidemokratia” esihistoriasta mt., 977–. Saksalaisen sosiaalidemokratian historiasta vrt. Lehnert 1983.
65.Aivan toisin ajatteli Eduard Bernstein. Hän olikin työväenliikkeessä ainoa intellektuelli, joka jo 1900-luvun alussa kävi johdonmukaisesti läpi industrialismista juontuvan sosialismin teoreettisia pullonkauloja. Hänelle demokratia näyttäytyi kaikkien sosialististen tavoitteiden normatiivisena ytimenä, koska se ei merkinnyt pelkästään poliittista, enemmistöperiaatteeseen nojaavaa hallitusmuotoa vaan soveliasta organisaatiomuotoa sosiaaliselle elämälle kokonaisuudessaan. Tässä mielessä Bernstein puhuikin, kauas oman aikansa yli kurkottaen, ”demokratiasta” ”vapauden organisaationa” (Bernstein 1917, 11). Bernsteinin ”revisionismin” radikaalius jää useimmiten hänen tuotantoonsa liittyvässä sekundaarikirjallisuudessa huomaamatta, koska tämä on laadittu joko marxilaisesta tai puolueen sisäisestä perspektiivistä käsin. Poikkeuksen esittää Bo Gustafssonin kattava tutkimus, jossa korostetaan ennen kaikkea englantilaisten fabianistien vaikutusta (1972, erit. 316–326).
66.Ks. myös Neuhouserin (2013) pohdinta.
67.Ks. esim. Honneth 2011, luku C.III.3.
68.Ks. Salomon-Delatour 1962, 103–111; ks. myös Droz 1974, 117–121.
69.Louis Blancilta löytyy oletus tällaisesta kaikkien työläisten yhteisestä intressistä jo vuonna 1839 ilmestyneessä teoksessa L’Organisation du travail (2014, 181). Proudhon puhui samassa merkityksessä usein työtätekevän luokan ”kutsumuksesta”, ks. esim. Proudhon 2010, 144.
70.Tästä koko ongelmavyyhdistä ks. Castoriadis 1984, I, 19–120; Cohen 1982. Marxin systemaattisten ja historiallisten kirjoitusten välisestä jännitteestä ks. myös Honneth 2013b.
71.Ks. esim. Ökonomisch-philosophische Manuskripte. Marx 1932/1968b, 553–.
72.Tässä on jätetty kääntämättä alkutekstissä käytetty kreikan kielen ’päämäärää’ tai ’tarkoitusta’ merkitsevä sana telos. – Suom.
73.Vrt. kuuluisat muotoilut teoksessa Das Kapital. Marx 1867/1971, 790–.
74.Institut für Sozialforschung 1936; Fromm 1980.
75.Ks. esim. Bell 1975.
76.Ks. erit. Mooser 1984, 184–.
77.Radikaalin sosialismin sisällä tämä tietoisuus vaikutti ennen kaikkea ranskalaisessa sodanjälkeisessä liikkeessä ”Socialisme ou barbarie”; ks. erit. Castoriadis 1980; tästä ryhmästä kokonaisuudessaan ks. Dosse 2014, luvut 3 ja 4. Vrt. kuitenkin myös André Gorzin vaikutusvaltainen tutkimus Abschied vom Proletariat (1984). Postoperaismin vasemmistoradikaalissa ajattelussa tietoisuus työväenliikkeen rappeutumisesta heijastuu teollisuusproletariaatin korvautumisessa ”multitudena” (Hardt & Negri 2003). Surutyötä muinoin ”vallankumouksellisena” käsitetyn luokan katoamisen vuoksi on kuitenkin tehty ennen kaikkea kirjallisuudessa, elokuvassa ja musiikissa, ks. erit. Alan Sillitoen elokuva The Loneliness of the Long Distance Runner (1959). Ks. myös Bob Dylanin kappale ”Workingman’s Blues #2” vuonna 2006 ilmestyneellä albumilla Modern Times. Sosiologisesti vaikuttavan kuvauksen klassisen proletariaatin itsetuhosta tarjoaa Cowie 2010.
78.Vrt. esim. Cohen 1995.
79.Tästä monien varhaisen sosialismin edustajien seuraamasta historianfilosofisen ajattelun traditiosta ks. Nisbet 1980, II, luku 6.
80.Salomon-Delatour 1962, 55–66; ks. myös Cole 1955, luvut IV ja V.
81.Salomon-Delatour 1962, 125–130.
82.Cole 1955, 169.
83.Vrt. huomautukset mt., 208.
84.Das Elend der Philosophie. Marx 1884/1972.
85.Tästä jännitteestä ks. Castoriadis 1984, luku I.
86.Ks. ennen kaikkea Manifest der Kommunistischen Partei. Marx & Engels 1848/1959.
87.Lukuisista Marxin tälle ”laille” antamista muotoiluista mainittakoon vain yksi: Marx 1867/1971, 791.
88.Cohen 1978/2001.
89.Ks. esim. Adorno 1973; Schmidt 1971, erit. luku III.
90.Ks. erit. Groh 1974.
91.Ks. esim. seuraaviin niteisiin tallennetut väittelyt: Sandkühler 1974; Bucharin & Deborin 1974.
92.Ks. Dewey 1935/1980; Maurice Merleau-Ponty esitti myöhemmin samanlaisen ajatuksen ortodoksimarxilaisuudesta, ks. Merleau-Ponty 1968, 65–.
93.Ks. esim. Nisbet 1980, osa II, luku 6; Gay 1996, luku II.
94.Castoriadis 1980. Samaan yhteyteen kuuluvat epäilemättä myös jugoslavialaisen ”Praxis”-ryhmän uudistusehdotukset, ks. esim. Vranicki 1985; Petrović 1969.
95.Habermas 1990.
96.Vrt. Roemer 1986; Cohen 1995. Joshua Cohen ja Joel Rogers (1996) ovat vakuuttavasti osoittaneet analyyttisessa marxilaisuudessa kehitettyjen sosialismikäsitysten käytännöllis-poliittisen puutteellisuuden.
97.Marxilaisen talousteorian merkityksestä ja rajoista ks. Heimann 1949, luku VI.
98.Tähän liittyvästä keskustelusta ks. esim. Wright 1996.
99.Marxin tuotannossa ”kapitalismista” puhutaan enimmäkseen ”rautahäkkinä” (Max Weber), mutta huomattavan poikkeuksen muodostaa hänen laatimansa ”Kansainvälisen työväenliiton perustamismanifesti”. Siinä hän puhuu ”keskiluokan poliittisen taloustieteen” ja ”työväenluokan poliittisen taloustieteen” välisestä, sopivasta tuotantotavasta käytävästä kädenväännöstä. Tässä yhteydessä hän nimittää ”osuustoimintaliikettä” tai ”osuuskunnallisia tehtaita” ”suuriksi kokeiksi” ikään kuin hän myöntäisi, että tehtävänä oleva ”yhteiskunnallisen ennakkonäkemyksen ohjaama yhteiskunnallinen tuotanto” (!) on (kapitalististen) markkinoiden kokeellisten tutkimusten asia: ks. Inauguraladresse der Internationalen Arbeiter-Assoziation, Marx 1864/1968, 5–13. Kritiikistä, joka koskee Marxilla muuten enimmäkseen hallitsevaa käsitystä kapitalismista omia lainmukaisuuksiaan seuraavana järjestelmänä, ks. Honneth 2013b.
100.Ensimmäisestä kehityssuunnasta ks. Piketty 2014; toisesta ks. Streeck 2013, erit. luku III. (Marxilaiseen terminologiaan sen tarkemmin syventymättä ”reaalinen subsumointi” viittaa tässä alistamiseen pääoman logiikalle. – Suom.)
101.Smith 1990; ks. myös Herzog 2013.
102.Näiden kolmen mallin erottamisesta vrt. Wright 2010, luku 7.
103.Herzog 2013; Fleischacker 2004, osa II.
104.Ks. Dewey 1935/1980, 41–65.
105.Mt.; vrt. lisäksi mm. Dewey 2003. Ks. myös Dewey 1995, luku 5.
106.Dewey 2003, 81.
107.Dewey 1973, 64–71. Kiitän Arvi Särkelää viittauksesta tähän Deweyn lähestymistavan erityisyyteen; ks. myös Särkelä 2013.
108.John Dewey (1897/2010) näki selvästi, että hänen ajatuksensa ”sosiaalisen” piirissä vaikuttavasta, kommunikaation esteistä vapauttavasta voimasta oli sukua Hegelin käsitykselle historiasta vapauden tiedostamisen edistymisenä. Hegeliläisen historianfilosofian tulkinnasta tässä hahmotellulla tavalla ks. myös Rahel Jaeggin vaikuttava tulkinta (2013, 423–).
109.Tällaisen historiallisen kokeellisuuden logiikasta ks. myös mt., luku 10.1.
110.Mikäli olen oikeassa, tässä piilee koko ero siihen oikeudenmukaisuuskäsityksen teoreettiseen itseymmärrykseen, jota John Rawls on vuosien varrella kehittänyt ihailtavan selkeästi ja harkitusti yhä uusissa muodoissa. Hänen mukaansa poliittisen oikeudenmukaisuuskäsityksen tulee nykyään viitata demokraattisten yhteiskuntien jäsenten jo hyväksymiin normatiivisiin ideaaleihin ja näin kiinnittää heidän huomionsa niistä seuraaviin reiluuden periaatteisiin, jotka yhteiskunnan jäsenten vastaavasti on hyväksyttävä, sekä edelleen sovittaa nämä periaatteet yhteen olemassa olevien instituutioiden kanssa (Rawls 2003, 19–24). Sosialismi sen sijaan viittaa tietoisena sitä historiallisesti kannattelevista kehityssuunnista niihin täyttymättömiin lupauksiin vallitsevassa sosiaalisessa järjestyksessä, joiden lunastaminen vaatisi institutionaalisten olosuhteiden muutosta. Erot eivät siis ole vain oletetussa eettisessä kiintopisteessä – joka on ensimmäisessä tapauksessa yksilöllinen autonomia ja toisessa sosiaalinen vapaus – vaan myös tämän kiintopisteen pakottamassa käytännöllis-poliittisessa näkökulmassa, joka Rawlsin on käsitettävä tapojenmukaisena sovituksena ja sosialismin sitä vastoin rajojen jatkuvana ylittämisenä. (Tapojenmukaisuudesta ks. viite 21, s. 201–202 – Suom.)
111.Proudhon, Solution of the Social Problem, lainattu teoksesta Cole 1955, 217.
112.Heteronomia (kreik. heteros, ’toinen’ + nomos, ’laki’) merkitsee autonomian eli itsemääräämisen vastakohtaa. Sillä viitataan siis jonkin olevan määräytymiseen ulkoisten tekijöiden vaikutuksesta. – Suom.
113.Vrt. Deweyn kuuluisa, tässä tosin demokratian ideaa varten räätälöity muotoilu: ”Ideana tarkasteltuna demokratia ei ole vaihtoehto muille liittoutuneen elämän periaatteille. Se on itsessään yhteisöelämän idea. Se on idea ideaalin ainoassa käsitettävissä olevassa merkityksessä, nimittäin jonkin olemassa olevan asian tendenssi ja liike vietynä viimeiselle rajalleen, tarkasteltuna toteutuneena ja täydellistyneenä.” (Dewey 1996, 129.) (Dewey 1927/1946, 148. Honneth näyttää tahattomasti jättäneen lainauksen toisen virkkeen pois. – Suom.)
114.Tähän sosialismin pysyvään tehtävään liittyvä premissi on sama, jota Marx seurasi. Siinä kapitalistisen talouden ajattelemisessa lähdetään siitä, että tätä ajattelua ovat välittäneet tai osaltaan tuottaneet hallitsevan erityistieteen käsitteet, jolloin vasta niiden kritiikin kautta myös todellisuus voidaan kyseenalaistaa (oivallisesti aiheesta on kirjoittanut Michael Theunissen (1991, erit. 21–)). Marxista poiketen uskon kuitenkin, että hegemonisen talousteorian kritiikissä kohteena ei tulisi olla itse ”markkinoiden” käsite vaan sen sisäinen sekoittuminen kapitalismin ominaispiirteisiin.
115.Polanyi 1973; Etzioni 1988; Hirschman 1989. Etzionin ja Hirschmanin merkityksestä tässä yhteydessä ks. Honneth 2014, luvut 7 ja 8.
116.Kambartel 1998, erit. 11–40.
117.Mt., 25.
118.Vrt. Roemer 2014.
119.Perintöoikeudesta vrt. Beckert 2004; 2013, 41–64; tuottajien yhteisvastuun ideasta Kambartel 1998, 32–.
120.”End-in-view’n” idealla Dewey halusi ilmaista, että viimekätisiä tarkoituksia ei tule ymmärtää kiinteinä päämäärinä vaan jatkuvasti uusiin kokemuksiin sovitettuina mittoina: ”Päämäärä on siis end-in-view, ja se asetetaan etenevän liikkeen jokaisessa vaiheessa jatkuvasti uudelleen kompleksisemmassa muodossa. Se ei ole päätepiste, joka olisi ulkoinen niille olosuhteille, jotka ovat siihen johtaneet. Se on nykyisten tendenssien jatkuvasti kehittyvä merkitys – juuri sitä, mitä kutsumme ’menetelmäksi’, kun se osoittaa jonkin suunnan. Prosessi on taidetta, ja sen tuotos on taideteos riippumatta siitä, missä vaiheessa sitä tarkastellaan.” (Dewey 1929, 373.) (Käännöksessä on seurattu Honnethin käyttämää saksannosta niiltä osin kuin merkitys ei ole täysin yhtenevä alkutekstin kanssa. – Suom.) Jos sosialismi olisi omaksunut jo aiemmin tämän uuden käsityksen päämäärästä ja keinoista, se olisi säästynyt paljolta pahalta, joka seurasi puheesta ”viimekätisestä tarkoituksesta”.
121.Karl Polanyi on kirjoittanut selkeän yleiskatsauksen tuonaikaisen debatin osapuolista (1924/1979, 81–90). (Tästä viitteestä kiitän Christoph Deutschmannia.)
122.Näistä vaihtoehdoista ks. yhtäältä Nance 2014 ja Roemer 1994, toisaalta Elson 1990. Ero kahden erilaisen jälkikapitalistisen talousjärjestelmän välillä, joihin viittaan näillä vaihtoehdoilla, käy jokseenkin yksiin sen eron kanssa, jonka John Rawls tekee ”omistusdemokratian” (”property-owning democracy”) ja ”liberaalin sosialismin” välillä (2003, 215–218). Yleiskatsauksen tarjoaa Elster & Moene 1989.
123.Vrt. tästä periaatteesta Michael Festlin kaikkiaan erittäin hyödyllinen tutkimus Gerechtigkeit als historischer Experimentalismus (2015, 407–409). Kyseinen periaate tarjoaa kiinnekohtia vastattaessa Andrea Esserin eräässä keskustelussa minulle esittämään äärimmäisen vaikeaan kysymykseen, miten menneisyyden sosialistisia kokeita voi ylipäätään falsifioida tämän päivän perspektiivistä ottaen huomioon historiallisesti vaihtelevat olosuhteet: kokeilut, joiden tuloksena oikeusvaltiollisesti rakentuneen tahdonmuodostuksen vakiintuneita käytäntöjä on loukattu, pitää katsoa epäonnistuneiksi.
124.Tästä ”menneiden tapausten ensyklopediasta” yhteydessä historialliseen kokeellisuuteen vrt. jälleen Festl 2015, 402–423.
125.Sosialismin kehnon nykytilan huomaa jo siitä, että tuskin yhtäkään näistä dokumenteista on saatavilla hyvin toimitetussa muodossa. Liikkeen suhdanteet tulevat hyvin selville katsottaessa kirjakauppojen valikoimia: kun vielä 40–50 vuotta sitten löytyi Rowohlt-kustantamolta suuri kirjasarja ”Sozialismus und Anarchismus”, joka sisälsi tärkeimpiä lähteitä menneisyydestä, se on sittemmin jo kauan sitten kadonnut varastosta löytyvien julkaisujen luettelosta.
126.Wright 2010, erit. luku 7.
127.Vrt. jälleen Festl 2015, 387–.
128.Palvelualaproletariaatin tilanteesta tänä päivänä ks. kaksi vaikuttavaa tutkimusta: Bahl 2014 ja Staab 2014.
129.Tämän Kantin käsitteen historianfilosofisesta merkityksestä ks. Honneth 2007a.
130.Siellä, missä ei tapahtunut muutosta ”demokraattiseen sosialismiin”, taas jäätiin käsitteellisesti hyvin epäselvän ”demokratian” ja ”sosialismin/kommunismin” vastakkainasettelun piiriin. Esimerkin tästä tarjoaa Rosenberg 1962.
131.Ks. tästä Niklas Luhmannin valaiseva yleiskatsaus Die Gesellschaft der Gesellschaft (1997), luku 4.VII (707–743). Erinomaisen yhteenvedon tarjoaa myös Tyrell 1978.
132.Kaikista näistä eriyttämisehdotuksista varhaisessa liberalismissa ks. Holmes 1985.
133.Hegel 1820/2004.
134.Zur Kritik der Hegelschen Rechtsphilosophie (§§ 261–313). Marx 1970, 201–336.
135.Tällaisesta näkökulmasta Niklas Luhmannin lähestymistapaan ks. Schimank & Volkmann 2008, 382–393.
136.Vrt. Habermas 1992, luku III.
137.Mt., luku IV.
138.Tästä ongelmakokonaisuudesta ks. Mager 1984, 639–648. Mager käsittelee saksalaisessa työväenliikkeessä käytyjä, suhdetta tasavaltalaisuuteen koskevia keskusteluja ja mainitsee myös, että niin Marx (1875/1962, 29) kuin Engelskin (1891/1963, 235) kannattivat hetkittäin puhtaasti taktista myöntymistä demokraattisen tasavaltalaisuuden päämääriin. Myös Robert Wuthnow (1989, 367–) on käsitellyt tätä sosialismin ongelmallista suhdetta radikaaliin tasavaltalaisuuteen.
139.Julius Föbelistä vrt. Habermas 1992, 613–; Léon Gambettasta vrt. Mollenhauer 1997, erit. luvut 3, 4 ja 5.
140.Ks. ennen kaikkea hänen postuumisti julkaistu kiistakirjoituksensa La Pornocratie (1875).
141.Barthélemy-Prosper Enfantinin roolista saint-simonismin mobilisoinnissa naisten emansipaation päämäärien puolelle vrt. Salomon-Delatour 1962b, erit. 20–.
142.Der Ursprung der Familie, des Privateigentums und des Staats. Engels 1884/1962. Engelsin kirjoituksen kritiikistä, ennen kaikkea suhteessa sen sisältämään ”taloudelliseen monismiin”, ks. Beauvoir 1968, 62–68.
143.Tästä Honneth 2011, luku C.III.1.
144.Työväen- ja naisliikkeen onnettomasta suhteesta 1800-luvun jälkipuoliskolla ks. Gerhard 2009, 57–59. Ks. myös Merfeld 1972, osa 2.
145.Vrt. Antje Schruppin valaiseva rekonstruktio: Feministischer Sozialismus? Gleichheit und Differenz in der Geschichte des Sozialismus (päiväämätön verkkolähde).
146.Lähimmäksi käsitystä, että naisten emansipaatio totunnaisten avio- ja perhesuhteiden kahleista vaatii aivan omanlaisensa vapaussemantiikan, tulee August Bebel klassikon asemaan nousseessa teoksessaan Die Frau und der Sozialismus (1879/1946). Kuitenkin myös hänellä on taipumus pitää ”porvarillista avioliittoa” vain ”porvarillisten omistussuhteiden seurauksena” (mt., 519) ja rajoittua tuotannon edellytysten yhteiskunnallistamisen näkökulmaan käsittelemättä erikseen perheensisäisiä sosialisaation olosuhteita (vrt. luku 28).
147.Hyödyllisen, myös yhteiskuntateoreettisesti käyvän selonteon tarjoaa Schulz 2002, luku V.2.
148.Tämän erottelun historiasta ks. Haug & Monal 2001.
149.Sen, miten voimakkaasti tämä sosialismin taakka eli kyvyttömyys funktionaaliseen eriytymiseen on vaikuttanut tähän päivään asti, näkee helposti siinä yhteiskuntateoreettisessa naiiviudessa, jolla Gerald Cohen vielä vuonna 2009 luonnosteli visiota sosialistisesta yhteiskunnasta viittaamatta eri alueiden ja niille ominaisten toimintalogiikkojen erotteluun. Sen sijaan hän ottaa tulevan yhteiskunnan malliksi telttaleirin, jossa ei ole kiinteitä rajoja erilaisten, spesifien sääntöjen mukaisesti organisoitavien tehtäväkenttien välillä (Cohen 2010). Miten hyvin tähän sopiikaan Émile Durkheimin, tuon funktionaalisten eriytymisten välttämättömyyden päättäväisen puoltajan, lakoninen toteamus, että sosiaalinen elämä ei voi olla ”leirielämää” (Durkheim 1973, 200).
150.Tästä lisää ks. Honneth 2015b.
151.Jatkeena perustelulle, jonka edellä esitin hallitsevan talousteorian kritiikin pysyvälle tehtävälle (vrt. alaviite 113), tosin ilmenee, että sosialismin pitäisi samalla aina suorittaa sen teoriamuodostelman kritiikki, joka on ollut mukana tuottamassa sosiaalista todellisuutta sekä henkilökohtaisissa suhteissa että poliittisessa tahdonmuodostuksessa, siis esimerkiksi liberaalin perheen standardimallin tai vallalla olevan, negatiivisen vapauden käsitteeseen ankkuroituneen demokratiateorian kritiikki. Jos hyväksytään (normatiivinen) funktionaalisen eriytymisen tosiasia tässä luonnostellussa, voimakkaasti Hegeliin päin kallistuneessa merkityksessä, ei voida rajoittua poliittisen taloustieteen kritiikkiin. Pikemminkin sen rinnalla on suoritettava myös niiden hegemonisten tiedonhaarojen kritiikki, jotka kiinnittyvät molempiin muihin konstitutiivisiin alajärjestelmiin ja jotka ovat jo leimanneet ne käsitteillään.
152.Sivumennen sanoen tämä konstitutiivisten sfäärien kolmijako käy yksiin paitsi Hegelin ja Durkheimin ajatusten (Durkheimista ks. Durkheim 1999) myös sen erottelun kanssa, jonka John Rawls tekee oikeudenmukaisuusteoriansa ensisijaisena kohteena pitämänsä yhteiskunnan ”perusrakenteen” suhteen, ks. Rawls 2003, 32.
153.Paras tutkimus organismi-metaforan käytöstä Hegelin oikeusfilosofiassa on Wolff 1985. Tästä kirjoituksesta voi myös löytää viitteitä siitä, missä määrin Marx tarttuu positiivisesti tähän Hegelin valtio-opin metodiseen periaatteeseen tehdäkseen siitä oman menettelynsä kannalta hedelmällisen: mt., 149–. Organismi-metaforan käytöstä saksalaisessa idealismissa yleisesti vrt. Böckenförde 1984, 579–586.
154.Organismi-analogiaa systemaattisesti käyttävän Durkheimin osalta ks. Tyrell 1985.
155.Marxin kuuluisa muotoilu Poliittisen taloustieteen arvostelua -kirjoituksen ”Alkusanoissa”: ”Yhteiskunnan aineelliset tuotantovoimat joutuvat tietyssä kehitysvaiheessaan ristiriitaan olemassaolevien tuotantosuhteiden tai omistussuhteiden – mikä on vain asian juridinen ilmaus – kanssa kehityttyään siihen asti näiden suhteiden rajoissa. Nämä suhteet muuttuvat tuotantovoimien kehitysmuodoista niiden kahleiksi. Silloin seuraa yhteiskunnallisen vallankumouksen aikakausi.” (Marx 1859/1971, 9.) (Suomennos teoksesta Marx 1979, 9.)
156.Organismi-metaforasta Marxilla vrt. Hennings 2012, 204–.
157.Ajatus, jonka mukaan demokratiaa ei ymmärretä ainoastaan hallitusmuotona vaan kokonaisena elämänmuotona, palautuu John Deweyiin (ks. Dewey 1985, 92–94; 1996, 129). Myöhemmin tähän ajatukseen on tarttunut ja jatkanut sitä eteenpäin Deweyn oppilas Sidney Hook (1938, 46–57); ks. tästä Frega 2015, 113–133. Kiinnityn tähän pragmatistiseen perinteeseen mutta laajennan sitä systemaattisella ajatuksella funktionaalisesta eriytymisestä määrittääkseni tällä tavoin ne toiminnan alueet, jotka yhdessä voivat muodostaa demokraattis-yhteenliittävän rakenteensa myötä kokonaisen elämänmuodon.
158.Tässä lähden Michael Walzerin liberaaleista näkemyksistä tehdäkseni niistä sosialismin idean kannalta hedelmällisiä (1984, 315–330).
159.Tästä hallitsevan erittelyteorian premissistä kriittisesti ks. Schimank 1985, 421–434.
160.Tämän pitkälle taaksepäin ulottuvan keskustelun historiasta ks. perusteellisesti kommentoitu tekstikokoelma Haupt ym. 1949.
161.Vrt. Dewey 1996.
162.Durkheim 1999, 115–.
163.Habermas 1962/1971. Deweyn ”funktionalistisen” ja Habermasin (sekä Hannah Arendtin) ”institutionalistisen” käsityksen välillä on tosin huomattavia eroja, jotka kuitenkin pienenevät sitä mukaa kuin jälkimmäinen ymmärtää julkisuuden enää vain kansalaisyhteiskunnan mediumina (Habermas 1992, luku VIII).
164.Ks. edellä s. 92–.
165.Demokraattisen julkisuuden sisällä muodostuvien ja siellä artikuloituvien liikkeiden episteemisestä roolista ks. Anderson 2006, 8–22.
166.Tästä näkökulmasta ks. Joas 1992, luku 4.3.
167.Ks. edellä s. 92–.
168.Vaikeuksista ks. Nash 2014.
169.Tästä aiheesta kiinnostuneiden kannattaa tutustua seuraaviin teksteihin: Forschungsgruppe Weltgesellschaft 1996; Brock & Albert 1995.
170.Tyrell 1978, 187; Beck & Grande 2010.
171.Beck & Grande 2010.
172.Piketty 2014, luku 14.
173.Vrt. Rawls 1992.
174.Sosialismi on kuitenkin John Rawlsin käsitteitä käyttäen ”globaaliteoria”, jolta löytyy vakuuttavia perusteita toivolle, että siitä tulisi, erona muihin ”globaaliteorioihin”, teoreettinen alusta ”kattavalle konsensukselle”, joka saavutetaan ”järjellisen pluralismin” oloissa.
LIITE 1: ”PUNAINEN WIEN”: SOSIALISTISEN KOKEELLISUUDEN HENKI
1.Wienin sodanjälkeisestä tilanteesta ks. Opll & Csendes 2006, 317–360 (vuodet 1860–1945 kattavan luvun on laatinut Wolfgang Maderthaner).
2.Jahn 2014.
3.Mt., osa 1, 20–27.
4.Tästä ks. Opll & Csendes 2006, 368–372.
5.Jahn 2014, osa 1, 17.
6.Ks. Hegselmann 1979, 47–52.
7.Adler 1924. Vrt. lisäksi Pfabigan 1982, luku 5.
8.Ks. esim. Adler 1936.
9.Bauer 1924.
10.Ks. edellä luku III.
LIITE 2: TOIVO TOIVOTTOMINA AIKOINA
1.Ks. Tegtmeyer 2012.
2.James 1992.
3.Ks. Tegtmeyer 2012.
4.Bloch 1961.
5.Ks. erit. Kant 1784/1964; edistyksen hypoteettisesta konstruktiosta Kantilla kokonaisuudessaan ks. Honneth 2007a.
6.Tästä terminologialtaan selvästi Rousseauhon kytkeytyvästä Kantin selitysmallista ks. Yovel 1980, erit. osa II.
7.Vrt. edellä luku III.
8.Dewey 1973.
9.Ks. esim. Marx & Engels 1848/1959.
10.Kant 1798/1964, 356–.
SUOMENTAJIEN JÄLKISANAT
1.Yhdessä Hans Joasin kanssa Honneth julkaisi jo vuonna 1980 teoksen Soziales Handeln und menschliche Natur. Anthropologische Grundlagen der Sozialwissenschaften.
2.Honneth, Osborne & Finke 1993, 36.
3.Honneth 2000, 89–90; 2009, 22–23. Frankfurtin koulukunnasta ks. esim. Jay 1973. Värikkään kuvauksen Sosiaalitutkimuksen instituutin ja sen keskushenkilöiden vaiheista tarjoaa Stuart Jeffriesin vuonna 2016 ilmestynyt teos Grand Hotel Abyss. The Lives of the Frankfurt School.
4.Frankfurtin koulukunnan ensimmäisen sukupolven tärkeimpien filosofien eli Horkheimerin, Adornon ja Marcusen lisäksi läntiseen marxilaisuuteen on liitetty esimerkiksi sellaisia ajattelijoita kuin Antonio Gramsci ja Jean-Paul Sartre. Läntisestä marxilaisuudesta ks. esim. Anderson 1976/1989.
5.Horkheimer 1937, 259; sit. Honneth 1985/2014, 15.
6.Honneth 1985/2014, 12.
7.Mt., 38.
8.Peter Osborne onkin todennut, että varsinaista kriittistä teoriaa Horkheimerin alun perin tarkoittamassa merkityksessä harjoitettiin vain kolmen vuoden ajan 1937–1940, minkä jälkeen sen korvasi välineellisen järjen kritiikki (Osborne 2011, 23).
9.Honneth 1985/2014, 45.
10.Mt., 116.
11.Mt., 117.
12.Mt., 175.
13.Ks. mt., 219–223.
14.Mt., 205.
15.Mt., 267.
16.Mt., 272.
17.Mt., 314.
18.Suomalaisesta Honneth-tuntemuksesta kertoo, että Kampf um Anerkennungin toiseen painokseen (2003) on sisällytetty Honnethin vastine muun muassa Heikki Ikäheimon, Antti Kauppisen ja Arto Laitisen kyseistä teosta käsitteleviin artikkeleihin. Jyväskylässä vuonna 2001 pidettyyn seminaariin liittyneet kirjoitukset julkaistiin Inquiry-lehden numerossa 45/4 (2002).
19.Vrt. Petherbridge 2013, 36–37.
20.Honneth 1992/2003, 26.
21.Hegel-suomennoksissa (Oikeusfilosofian pääpiirteet, Logiikan tiede: Ensimmäinen osa, Taiteenfilosofia: Johdanto estetiikan luentoihin) Sittlichkeit käännetään ”siveellisyydeksi”. Englanninkielisissä Hegel-käännöksissä tavataan käyttää muotoa ethical life, jota toisinaan seurataan myös suomalaisessa keskustelussa (”eettinen elämä”). Hiljattain ilmestyneissä Kantin Kritiikkien suomennoksissa Sittlichkeit käännetään yhtäältä ”moraaliksi” tai ”moraalisuudeksi” (Puhtaan järjen kritiikki, Käytännöllisen järjen kritiikki) ja toisaalta ”siveellisyydeksi” (Arvostelukyvyn kritiikki). Tässä suositaan sananmukaisempaa käännöstä ”tapojenmukaisuus” (Sitte, ’tapa, käytäntö, tottumus’), koska se paitsi välttää siveellisyyteen sisältyvät vanhahtavat konnotaatiot myös ilmaisee ainakin Hegelin kohdalla merkityksen paremmin. Sosialismin ideassa termi Sittlichkeit esiintyy monikkomuodossa kahteen otteeseen kohdissa, joissa se on luettavuuden nimissä käännetty ”tavaksi”. Adjektiivi sittlich esiintyy kertaalleen, ja se on suomennettu ”tapojenmukaisuudeksi”. (Terminologisesta selvennystyöstä kiitokset Ari Korhoselle ja Antti Sundbergille.)
22.Hegel 1805–1806/1976, 215; vrt. Honneth 1992/2003, 73.
23.Honneth 1992/2003, 32.
24.Honneth käyttää lähtökohtanaan vain Hegelin varhaisia, Jenan-kauden kirjoituksia, joissa Hegelin ajattelu on Honnethin mukaan vielä olennaisesti intersubjektiivista. Myöhemmin tämä intersubjektiivisuus korvautuu yhden tietoisuuden sisäisen prosessin kuvauksella, jollaiseksi Hegelin tunnetuin tunnustusta koskeva tekstikohta, Hengen fenomenologian niin sanottu herran ja orjan dialektiikka, Honnethin tulkinnassa palautuu (ks. Honneth 1992/2003, 104). Danielle Petherbridge on kuitenkin kyseenalaistanut, että edes Honnethin käyttämät varhaiset kirjoitukset voisivat todella oikeuttaa intersubjektiivisen luennan (ks. Petherbridge 2013, 88).
25.”Äitiä” ei pidä tässä ymmärtää biologisesti tai sukupuolisesti määrittyneessä merkityksessä.
26.Honneth 1992/2003, 158–164.
27.Mt., 174.
28.Mt., 203.
29.Mt., 178.
30.Mt., 185–189.
31.Mt., 205–206.
32. Poliittisten kamppailujen juurtuminen negatiivisiin kokemuksiin rinnastaa Honnethin ranskalaiseen Jacques Rancièreen, joka tarkastelee poliittista kiistaa ”väärän” (le tort) – eli tasa-arvon kieltämisen – ilmaisemisena vallitsevassa järjestelmässä (vrt. Deranty 2009, 392; ks. myös Deranty 2003). Huomattavana erona on kuitenkin se, että toisin kuin Honneth Rancière ei pidä tätä vääryyttä korjattavana, eikä tasa-arvosta voi koskaan tulla vallitsevan järjestelmän tila (Rancière 2009). Suhteessa Honnethiin Giovanni Campailla onkin osuvasti kuvannut Rancièren ajattelua ilmaisulla ”pidättävä tunnustus” (riconoscimento sospensivo) (Campailla 2017, 197–). Toisin sanoen tasa-arvo voidaan tunnustaa vain järjestelmää vastaan käydyssä kiistassa, joka pysäyttää järjestelmän sallimatta sen kuitenkaan sisällyttää tasa-arvon tunnustusta itseensä. Vuonna 2017 julkaistiin Honnethin ja Rancièren ”kohtaaminen” kirjassa Recognition or Disagreement, jossa nämä kaksi teoreetikkoa keskustelevat toistensa ajatteluista.
33.Honneth 1992/2003, 219, 227.
34.Mt., 224.
35.Mt., 287.
36.Mt., 275.
37.Petherbridge 2013, 82.
38.Zurn 2015, 1.
39.Laitinen 2014.
40.Honneth on todennut, että Recognition or Redistribution toimi eräänlaisena siltana Kampf um Anerkennungin ja Das Recht der Freiheitin välillä, sillä siinä hän pyrki ensimmäistä kertaa käsitteellistämään modernien yhteiskuntien institutionaalista rakennetta käyttäen termiä ”tunnustusjärjestys” (recognition order) (Honneth & Willis 2012, 147–148). Recognition or Redistribution -teoksessa Honneth ja Fraser hahmottelevat sosiaalisen oikeudenmukaisuuden periaatteita tulkitsemalla kumpikin omalla (selvästi vastakkaisella) tavallaan, minkälaiseen suhteeseen tunnustuksen sekä (resurssien ja mahdollisuuksien) uudelleenjaon käsitteet tulisi asettaa.
41.Sosialismin idea, 7–8.
42.Honneth 2011, 9. Honneth luonnosteli tulkintaansa Hegelin Oikeusfilosofian pääpiirteistä jo kymmenen vuotta ennen Das Recht der Freiheitia ilmestyneessä lyhyessä tutkielmassa Leiden an Unbestimmtheit (2001).
43.Kampf um Anerkennungissa Honneth viittaa kyseiseen Hegelin teokseen kerran ja huomauttaa kriittisesti, ettei se kyennyt ylittämään oman aikansa institutionaalisia viitekehyksiä (Honneth 1992/2003, 281). Honnethin nyt ammentaessa samaisesta teoksesta häntä onkin syytetty samaisesta puutteesta. (Tähän kritiikkiin palataan tuonnempana.)
44.Honneth 2011, 14, 18. Honneth kritisoi nykyajan oikeudenmukaisuusteorioita myös taipumuksesta asettaa etusijalle laki, vaikka oikeudenmukaisen yhteiskunnan perustana olevan vapauden kasvun moottorina on historiassa ollut sosiaaliset kamppailut vapauden laajentamiseksi. Hänen mukaansa laki vasta virallistaa näiden kamppailujen tuloksen. (Mt., 613–614.)
45.Mt., 23.
46.Mt., 35.
47.Honneth käyttää toisiaan muistuttavia termejä ”individualistinen” ja ”yksilöllinen” vapaus samassa merkityksessä myös Sosialismin ideassa.
48.Honneth 2011, 44–48, 55.
49.Honneth jakaa refleksiivisen vapauden kahteen haaraan, joista ensimmäisessä vapaus nähdään Kantin jalanjäljissä käytännöllisen järjen alueena. Toinen refleksiivisen vapauden haara juontuu varhaisromantiikasta, ja siinä vapaus sidotaan yksilön aitojen tai autenttisten toiveiden toteutumiseen. (Mt., 58–67.)
50.Honneth lainaa termin ”sosiaalinen vapaus” yhdysvaltalaisfilosofi Frederick Neuhouserin Hegel-tulkinnasta (Honneth 2011, 82). Hegelin ohella Honneth kutsuu Marxia toiseksi sosiaalisen vapauden käsitteen ”kantaisäksi” viitaten Sosialismin idean (s. 30–35) tapaan Marxin kirjoitukseen James Millin teoksesta Elements of Political Economy (1821) (Honneth 2011, 95–98).
51.Honneth 2011, 85–87.
52.Mt., 86. Talcott Parsonsilta lainattua termiä ”relationaalinen instituutio” Honneth käyttää systemaattisemmin, vaikka esitteleekin sen vasta myöhemmin teoksessa (mt., 224–225).
53.Horn 2018, 17.
54.Honneth 2011, 221–224.
55.Mt., 224.
56.Mt., 314–315; Zurn 2015, 174.
57.Honneth 2011, 333, 348, 358.
58.Sosialismin idea, 76.
59.Kuten muun muassa Étienne Balibar on ehdottanut, perintenen reformismi/vallankumous-jaottelu voidaan kuitenkin kyseenalaistaa. Sen sijaan itse vallankumousta voitaisiin ajatella esimerkiksi maolaisesta perinteestä ammentamalla ja näkemällä se keskeytyksettömänä tai pysyvänä prosessina sosiaalisessa todellisuudessa (Balibar 2016). Näin sen ei kuitenkaan tulisi sulkea todellisuuden horisonttia esimerkiksi (vaikka kuinka laveastikin ymmärretyn) markkinatalouden käsitteen sisään, kuten Honneth tuntuu tekevän.
60.Honneth 2011, 540–545, 570–571; Zurn, 182–184.
61.Sosialismin ideassa Honneth puhuu tapojenmukaisuuden sijaan ”elämänmuodosta” (demokratische Lebensform).
62.Honneth 2011, 615.
63.Tämänsuuntaisesta kritiikistä ks. Schaub 2015. Critical Horizons -lehden vuoden 2015 numero 16/2 on omistettu Das Recht der Freiheitin käsittelylle, ja mukana on myös Honnehtin vastine kritiikkiin.
64.Honneth 2011, 112.
65.Terry Pinkard esittää samantyyppisen, joskin eri tavalla perustellun kritiikin arviossaan Das Recht der Freiheitista (Pinkard 2014).
66.Honneth 2015a, 208–209.
67.Honneth 2011, 35.