III

UUDISTAMISEN TIELLÄ (1): SOSIALISMI HISTORIALLISENA KOKEELLISUUTENA

Tässä luvussa kiteytän aluksi tähänastisten pohdintojen tulokset selvittääkseni, mistä sosialismin uudistamisen haasteet tänä päivänä koostuvat. Mikäli tämän teoreettisen suuntauksen perustavat piirteet halutaan kiteyttää yhteen lauseeseen, päädytään kaiken edellä sanotun perusteella välttämättä paradoksaaliseen muotoiluun: sosialismissa kehitetään hedelmällinen ja kauaskantoinen ajatus ratkaista Ranskan vallankumouksen ristiriitaiset aikaansaannokset institutionalisoimalla sosiaalinen vapaus sellaisen ajattelumuodon rajoissa, joka lähes kauttaaltaan nojaa teollisen vallankumouksen kokemussisältöihin. Jotta paradoksi ilmenisi vielä selvemmin, voidaan Marxin ajatusta soveltaen sanoa, että sosialismissa teollisesta vallankumouksesta kumpuavan diskurssimuodostelman teoreettinen viitekehys estää sosiaalisen vapauden normatiivista tuotantovoimaa toteuttamasta sisäistä potentiaaliaan. Alkuperäisen liikkeen teoreetikot eivät kyenneet tekemään täysin hedelmällisiksi niitä kauas aikansa ylitse osoittavia motiiveja, jotka sisältyivät poliittis-käytännölliseen aikeeseen suunnata moderni yhteiskunta kohti toistensa eteen toimivien subjektien yhteisöä, koska he olivat liiaksi sidottuja Manchester-kapitalismin työyhteiskunnan käsitteellisiin ennakko-oletuksiin.

Samanlaisia sosialismin perusongelmia koskevia diagnooseja on esitetty myötäsukaisen kritiikin näkökulmasta viimeistään toisen maailmansodan päättymisen jälkeen. Näistä huomattavin on sodanjälkeisen ranskalaisen aikakauslehden Socialisme ou barbarie (”Sosialismi vai barbaria”) ympärille kokoontunut piiri, jonka tärkein edustaja on Cornelius Castoriadis.94 Myös yritys, johon Jürgen Habermas ryhtyi heti Berliinin muurin murruttua saadakseen esiin sosialismin säilyttämisen arvoisen ytimen, on epäilemättä laskettava pyrkimyksiin elvyttää sosialismin alkuperäinen idea nykyaikaan sopivalla tavalla.⁹⁵ Niin kutsuttu ”analyyttinen marxilaisuus” pyrkii ratkaisemaan edellä mainitut ongelmat yksinkertaisesti esittämällä sosialismin puhtaasti normatiivisena vaihtoehtona liberaaleille oikeudenmukaisuusteorioille.⁹⁶ Sen sijaan ennen kaikkea Castoriadiksen ja Habermasin edustama traditio pitää kiinni siitä, että sosialismin on oltava teoria, joka takaa refleksiivisesti omat mahdollisuusehtonsa ja tähtää käytännössä toisenlaiseen elämänmuotoon. Sosialismin tavoitteet ovat siis paljon laajemmat kuin paranneltu käsitys sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta tai mahdollisimman vakuuttava perusta moraaliselle velvoitteelle. Käyttämällä tulevaisuuteen suuntautuvan liikkeen käsitettä tarkoitetaan aina myös sitä, että modernin yhteiskunnan annetaan viimein tulla sanan täydessä merkityksessä ”sosiaaliseksi” vapauttamalla siinä piileviä voimia ja potentiaaleja. Kun sosialismin uudistaminen ymmärretään näin laajasti, joudutaan kohtaamaan monia sosialistisen teorian ongelmakohtia, jotka juontuvat varhaisesta teollistumisesta. Kaikki harhaanjohtavat historiallis- ja yhteiskuntateoreettiset perusolettamat, joiden pohjalta liikkeen varhaiset ajattelijat yrittivät täyttää itselleen asettamansa vaatimukset, on nimittäin sisällöllisesti korvattava laajemmalla yleistettävyyden tasolla. Sen paremmin normatiivista ideaa sosiaalisten vapauksien vakiinnuttamisesta, ajatusta sitä jo valmiiksi edustavasta yhteiskunnan sisäisestä liikevoimasta kuin oletusta sosialismin päämääriä tukevasta historiallisesta kehityksestäkään ei voida omaksua yksinkertaisesti siinä muodossa, jossa perustajat ne alun perin muotoilivat. Pikemminkin kullekin näistä perusoletuksista, jotka yhdessä muodostavat sosialismin käytännöllisiin muutoksiin tähtäävänä teoriana, täytyy löytää täydennys, joka kykenee pitämään puoliaan nykytietoisuuden valossa. Sikäli kuin sosialismilla on tulevaisuutta, se voidaan herättää henkiin ainoastaan jälkimarxilaisessa muodossa.

Tämä on karkea luonnos siitä tehtävästä, josta haluaisin seuraavissa luvuissa suoriutua ainakin alustavin hahmotelmin. Klassisen sosialismin historia- ja yhteiskuntateorian yksittäisille osille on löydettävä abstraktimpia, ajanmukaisempia muotoiluja, jotka näyttävät, miten on edelleen oikeutettua ja historiallisesti mahdollista kohdistaa yhdistyneet voimamme yksilöllisen vapauden sijaan sosiaalisen vapauden laajentamiseen. En kuitenkaan voi menetellä tässä alustavassa luonnostelmassa samoin kuin toisessa luvussa, jossa käsittelin kolmea mainittua sosialistisen sosiaaliteorian kulmakiveä kohta kohdalta. Löytääkseni ratkaisuja abstraktimmalla tasolla minun on sen sijaan liikuttava jatkuvasti edestakaisin erilaisten perusolettamien välillä, sillä korjaus yhdellä alueella voidaan usein tehdä vain toisella alueella samaan aikaan suoritettavien korjausten kanssa. Kuten aina, yrityksessäni saavuttaa uudelleen sosialismia palveleva kuva yhteiskunnasta ja historiasta kaikki tekijät ovat sidoksissa toisiinsa. Yhtäkään perittyyn ja vanhentuneeseen taustakäsitykseen liittyvää premissiä ei voida muuttaa riittävästi muuttamatta myös muita premissejä.

Kaikesta huolimatta näyttää järkevältä aloittaa myös sosialismin teoreettinen ajankohtaistaminen kohdasta, johon olen jo edellä paneutunut rekonstruoidessani sosialismin yhteiskuntateoreettisia premissejä. Yritys osoittaa modernin yhteiskunnan sisältä se paikka, jossa sosiaalisen vapauden tulisi tulevaisuudessa löytää institutionaalinen sijansa, muodostaa nimittäin loppujen lopuksi alkuperäisen liikkeen kaikkien käytännöllisten pyrkimysten ytimen. Kuten olemme nähneet, alkuperäisen liikkeen ajattelijat jakoivat poikkeuksetta vakaumuksen, jonka mukaan sosiaalinen syy pelkästään yksilölliseen vapauskäsitykseen ja siten ristiriitaan uuden, liberaalin järjestyksen legitimaatiojärjestelmässä sijaitsee sellaiseen talousjärjestelmään sisältyvissä käyttäytymispakoissa, joka saa kaikki seuraamaan ainoastaan omia intressejään ja vastaavasti pitämään muita pelkkinä kilpailijoina. Alussa tosin oli täysin epäselvää, miten paraikaa valtavalla voimalla vakiintuva markkinatalous tulisi tarkalleen ottaen ymmärtää – vasta Marx toi tähän myöhemmin selvyyttä kapitalismianalyysillaan.97 Yksimielisiä oltiin kuitenkin siitä, että ennen kaikkea talouden piirissä tuli vaatia radikaalia individualismin ylittämistä, sikäli kuin yrityksellä sovittaa yhteen vapaus ja veljeys ja siten ”sosiaalistaa” yhteiskunta oli ylipäätään mahdollisuuksia onnistua. Tämä solidaarisuuden ja toisenlaisen talousjärjestelmän tai sosiaalisen vapauden ja osuustoiminnallisen talouden samastaminen oli syy siihen, että sosialismia voitiin jo pian syntymänsä jälkeen pitää niin sen sisä- kuin ulkopuoleltakin tarkasteltuna yksinomaan talouspoliittisena ohjelmana. Koska liikkeen sisällä vallinneen vakaumuksen mukaan kasvavan epäsosialisoitumisen ja individualisoitumisen voimat juontuivat yksinomaan uudesta kapitalistisesta talousjärjestyksestä, pääteltiin siitä äkkipikaa, että myös kaikki välttämättömät edellytykset yhteiskunnan jäsenten solidaaristen suhteiden aikaansaamiseksi luotaisiin korvaamalla yksilöllinen vapaus yhteisöllisellä vapaudella tällä yhdellä alueella. Tällaiseen järkeilyyn – joka määrittää perinteistä sosialismia kokonaisuudessaan – on käsitykseni mukaan tehtävä kaksi toisistaan riippumatonta oikaisua, mikäli siitä halutaan tehdä nykyhetken näkökulmasta hedelmällinen. Ensimmäinen näistä korjauksista koskee käsityksiä, jotka aikanaan muodostettiin talousjärjestelmän välttämätöntä uudelleen rakentamista silmällä pitäen. Toinen liittyy yleiseen pyrkimykseen ajatella tulevaisuuden solidaarisen yhteiskunnan vapauksia ylipäätään vain talouden piirille sisäisen sosiaalisen vapauden käsittein. Tartun tässä luvussa ensimmäiseen näistä kahdesta vaaditusta oikaisusta ja viimeisessä luvussa käsittelen kysymystä tulevaisuuden ”sosialistiseksi” kutsutun yhteiskunnan vapaudellisesta rakenteesta. Molemmissa pohdinnoissa osoitan, että korjaukset alkuperäisen sosialismin talouspoliittisessa ytimessä pakottavat samalla muuttamaan sen kahta muuta teoreettista premissiä eli historiakäsitystä ja taustalta löytyvää yhteiskuntamallia.

Ensimmäisistä sosialisteista voi ehkä hyvällä hermeneuttisella tahdolla vielä sanoa, että he ymmärsivät vaihtoehtoisen talousjärjestelmän hahmotelmansa kokeellisiksi tutkimuksiksi siitä liikkumatilasta, jonka juuri syntyneet markkinat tarjosivat osapuolten solidaaristen ja osuustoiminnallisten suhteiden laajentamiselle. Joka tapauksessa sekä Owenin aloitteet tuotanto-osuuskuntien perustamiseksi että lähinnä Ranskassa kehitetyt suunnitelmat huolehtia keskuspankin kautta etenkin alempia luokkia hyödyttävän, yrittämiseen tarkoitetun alkupääoman tasapuolisesta jakautumisesta pyrkivät pohjimmiltaan tekemään työtätekevästä väestä itsenäisesti hallittujen osuuskuntien avulla voimakkaan tekijän markkinoilla, jotka oli normatiivisesti rajattu hintasäätelyin ja oikeusmääräyksin. Jos halutaan käyttää paljon uudempaa käsitettä, kysymys oli ensisijaisesti pyrkimyksistä luoda erilaisin ”markkinasosialistisin” toimenpitein edellytykset sosiaalisena ymmärretylle vapaudelle talouden piirissä.98 Nämä yritykset saattavat jälkikäteen näyttää jokseenkin naiiveilta, kun otetaan huomioon, miten voimakkaasti ja armottomasti pääoman omistajat alkoivat jo tuolloin pakottaa läpi intressiään arvon lisääntymiseen. Ne olivat kuitenkin uskaliaita avauksia, ja niillä oli etunaan ”learning by doing” -asenne. Osallisille ei lisäksi ollut lainkaan selvää, millaisen talousjärjestelmän kanssa he olivat poliittis-intellektuaalisessa toiminnassaan tekemisissä. Huolimatta varauksettomasta uskostaan lainmukaiseen etenemiseen kohti sosialismia heidän piti ensin koetella, kuinka pitkälle markkinoiden moraalinen muokattavuus ulottuisi. Vasta Marxin myötä tämä kenties vielä ”kokeelliseksi” kutsuttava lähestymistapa muuttui varhaisessa sosialismissa perusteellisesti. Tämä nuori maanpakolainen nimittäin oli vastoin taistelutovereitaan sitä mieltä, että saavuttaneessa muodossaan markkinat ilmensivät yhteiskunnallisten suhteiden kokonaisuutta, josta ei voida moraalisten käsitysten perusteella mielivaltaisesti erottaa yksittäisiä kerroksia. Marx, joka oli varhaisista sosialisteista ylivoimaisesti etevin taloustieteilijä, ymmärsi uuden yhteiskuntamuodostelman olennaisiksi tekijöiksi kysynnän ja tarjonnan lain kautta määräytyvän vaihtosuhteen ohella yhtäältä tuotantovälineiden yksityiskapitalistisen hallinnan ja toisaalta arvoa tuottavan proletariaatin periaatteellisen omaisuudettomuuden. Kaikki kolme osatekijää muodostivat hänen silmissään rikkumattoman ykseyden, ”totaliteetin” hegeliläisessä merkityksessä, johon hän alkoi jo varhaisissa kirjoituksissaan viitata ”kapitalismin” käsitteellä. Marxin kirjoituksista pilkistää vain ajoittain mahdollisuus, että kapitalistisissa markkinoissa ei olisikaan lopulta kysymys jo lujittuneesta ykseydestä vaan alati muuttuvasta ja muutettavissa olevasta instituutiokokonaisuudesta, jonka uudistettavuutta voitaisiin testata ainoastaan toistuvien kokeilujen avulla.⁹⁹

Pohjimmiltaan Marx kuitenkin toi käsitteellisellä, hegeliläiseen totaliteettiajatteluun sidotulla manööverillään markkinat lukemattomissa hahmoissaan niin tehokkaasti kapitalismin käsitteen alle, että liikkeen sisällä oli hänen kuolemansa jälkeen pitkään mahdotonta ajatella vaihtoehtoista, sosialistista talousmuotoa muutoin kuin täydellisesti markkinoista vapaana. Koska käytettävissä näytti olevan ainoastaan keskusjohtoisen suunnitelmatalouden malli, uuden talousjärjestyksen sisäiset suhteet oli suorastaan pakotettu mieltämään siten, että kaikki toimijat ovat vertikaalisessa suhteessa korkeampaan instanssiin, vaikka alkuperäisen intuition mukaan tuottajien tuli olla horisontaalisessa suhteessa keskenään. Niin ansiokas kuin marxilainen kapitalismianalyysi onkin sosialistiselle liikkeelle ollut tarjotessaan tälle systemaattisen talousteorian, jonka tuli vastedes haastaa klassinen taloustiede, sen totalisoivat piirteet ovat kuitenkin kaikkiaan olleet sosialismille vahingollisia. Näkemyksellään, että kapitalismi muodostaa yhtenäisen yhteiskuntajärjestelmän, jossa markkinat sisäisen arvon lisääntymisen imperatiivinsa vuoksi ovat taipuvaisia jatkuvasti laajentumaan, Marx vei sosialismilta kaikki mahdollisuudet miettiä institutionaalisia keinoja talouden yhteiskunnallistamiseksi keskitetyn suunnitelmatalouden tuolla puolen.

Epäilemättä kuva kapitalistisista markkinoista näyttää taas tänä päivänä vastaavan tarkalleen Marxin ennustamia kehitystendenssejä. Vanhalta teollisuus- ja uudelta palvelualaproletariaatilta on viety kaikki näkymät pitkäaikaisesta työllistymisestä yhteiskunnallisesti turvatuissa työoloissa. Pääoman korolla on harvoin ollut parempi tuotto, minkä seurauksena tuloerot vain harvojen vauraiden ja suurten massojen välillä ovat kasvaneet valtavasti. Lisäksi julkista sektoria on yhä enemmän pakotettu tuottavuusperiaatteen piiriin, niin että Marxin ennuste kaikkien elämänalueiden ”reaalisesta subsumoinnista” pääoman alaisuuteen näyttää vähitellen toteutuneen.100 Asia ei kuitenkaan aina ole ollut kapitalistisen markkinayhteiskunnan historiassa näin, eikä historiallinen välttämättömyys määrää sitä pysymään sellaisena. Siksi tärkein tehtävä sosialistisen perinteen elvyttämiseksi on purkaa Marxin tekemä markkinatalouden ja kapitalismin samastaminen, jotta saataisiin liikkumatilaa markkinoiden vaihtoehtoisten käyttötapojen hahmottelulle. Jos muistelemme sosialismin alkuperäistä intuitiota, jonka mukaan Ranskan vallankumouksen lupaukset toteutuisivat talouden piirissä sosiaalisen vapauden vakiinnuttamisen myötä, niin tällaisen osapuolten horisontaalisen toistensa eteen toimimisen ja toistensa täydentämisen käytettävissä on periaatteessa kolme taloudellista mallia. Ensiksikin ovat markkinat, kuten Adam Smith ymmärsi ne tulkitessaan kysynnän ja tarjonnan ”näkymättömän käden” mekanismina, jonka avulla oikeudellisesti tasa-arvoisten ja hyvää tarkoittavien kansalaisten taloudelliset intressit voisivat täydentää toisiaan vastavuoroisesti.¹⁰¹ Toisena mallina on kunnioitettava visio ”vapaiden tuottajien yhdistyksestä”, jossa yhteisön työkykyiset jäsenet organisoivat ja hallitsevat itsenäisesti ja demokraattisesti taloudellisia etujaan kansalaisyhteiskunnan keinoin. Lopulta voimme kuvitella sosiaalisen vapauden toteuttamisen talouden alueella myös siten, että kansalaiset valtuuttavat demokraattisella tahdonmuodostuksella valtiollisen elimen ohjaamaan ja valvomaan taloudellisen uusintamisen prosessia yhteiskunnallisen edun nimissä.¹⁰² Perin pohjin uudistetun sosialismin ei sovi yksinkertaisesti sysätä syrjään mitään näistä kolmesta mallista. Päinvastoin. Ne kaikki jakavat perustavan käsityksen, että yleisesti jaettujen tarpeiden tyydyttämiseen sopivien keinojen kohdentaminen kuuluu toimijoille, jotka kokevat toimivansa vastavuoroisesti toistensa eteen ja jakavansa samanlaiset osallistumisen mahdollisuudet. Siksi niitä on lähtökohtaisesti pidettävä samanveroisina vaihtoehtoina kapitalistisille markkinoille – tässä yhteydessä ei tietenkään saa unohtaa, että Smith halusi alun perin luonnehtia markkinoita taloudelliseksi instituutioksi, jossa omaa etuaan ajavat ja muiden oikeutettuihin intresseihin suopeasti suhtautuvat subjektit kohtaavat toisensa.103 Jos kukin näistä kolmesta mallista saattaa mahdollistaa sen normatiivisen pyrkimyksen institutionaalisen realisoimisen, joka tähtää sosiaalisen vapauden toteuttamiseen talouden piirissä, ei niiden välillä voida tehdä ratkaisua apodiktisesti, ilman enempiä selvityksiä. Uudistetun sosialismin täytyy pikemminkin luottaa käytännössä toteutettaviin kokeiluihin selvittääkseen, mikä kolmesta ohjausperiaatteesta, markkinat, kansalaisyhteiskunta vai demokraattinen oikeusvaltio, osoittautuisi sopivimmaksi toteuttamaan sosiaalinen vapaus talouden piirissä. Ennen kuin voin seurata pidemmälle tätä pohdintojeni ekonomista säiettä, minun täytyy kuitenkin tarkastella perusteellisesti toista klassisen sosialismin kulmakiveä. Ajatus laajentaa sosiaalisen vapauden liikkumavaraa talouden alueella siten, että etsitään kokeellisesti sopivia muotoja sen institutionaaliselle realisoimiselle, on nimittäin yhteensopimaton sosialistien piirissä Saint-Simonista Karl Marxiin saakka kannatetun näkemyksen kanssa, jonka mukaan inhimillinen historia toteutuu lainmukaisen etenemisen muodossa.

Kuten toisessa luvussa lyhyesti mainitsin, jo John Dewey syytti sosialismia perinteisessä hahmossaan siitä, että siltä puuttuu kokeellinen ymmärrys historiallisista muutosprosesseista. Jos näet oletetaan, että historiallisen kehityksen seuraava vaihe on jo selvillä, siis että kapitalistista yhteiskuntamuodostelmaa seuraa ennalta määrätty sosialistinen yhteiskuntamuodostelma, niin ei ylipäätään ole tarvetta selvittää nykyhetkessä tarjolla olevia potentiaaleja kartoittamalla, mitkä toimenpiteet soveltuisivat toivottujen parannusten saavuttamiseen.104 Tämä vastaväite on paitsi korjaava myös periaatteellinen. Se kiinnittää huomion siihen, että intellektuaalinen metodi, jossa kokeellisesti selvitetään tavoiteltujen muutosten toteutumismahdollisuuksia, on periaatteellisesti yhteensopimaton historiallisten lainalaisuuksien olettamisen kanssa. Väitteet niistä askelista, joita tulisi ottaa yhteiskunnallisen edistyksen aikaansaamiseksi, nimittäin käsitetään joko seurauksina historiallisten lakien objektiivisesta oivaltamisesta tai tuloksina käytännön ohjaamasta tavoiteltujen muutosten tilannesidonnaisten mahdollisuuksien kehittelystä. Kuitenkin myös tällainen kokeellinen historiakäsitys, jonka mukaan historialliseen prosessiin sisältyy jokaisessa toisiaan seuraavassa vaiheessa uusia, vasta avautuvia potentiaaleja parannuksille, edellyttää ohjenuoraa sille, mikä voidaan konkreettisessa tilanteessa nähdä parannuksena – tiettyjä tosiasioita voidaan pitää ”potentiaaleina” vain, jos ensin on edes summittaisesti määritetty, mitä niiden tulisi mahdollistaa.

John Dewey operoi tässä varsin spekulatiivisella, etäisesti Hegeliä muistuttavalla näkemyksellä, joka yllättävää kyllä osoittaa niin paljon samankaltaisuutta sosiaalisen vapauden perusidean kanssa, että se voi palvella meitä ensimmäisenä vihjeenä tässä avautuvan ongelman ratkaisuun. Kun etsitään kokeellisesti kattavinta vastausta yhteiskunnallisesti ongelmallisena pidettyyn tilanteeseen, on normatiiviseksi ohjenuoraksi Deweyn mukaan käsitettävä ajatus niiden esteiden hävittämisestä, jotka ovat yhteiskunnan jäsenten välisen pakottoman, järkiperäiseen ongelmanratkaisuun tähtäävän kommunikaation tiellä.¹⁰⁵ Dewey päätyy olettamaan tällaisen yhteistoiminnallisen, sosiaalisen vapauden kautta toteutuvan toimintatavan normatiivisen ylemmyyden pitkälle luonnonfilosofian puolelle ulottuvien pohdintojen nojalla. Siksi ne voivat kertoa jotakin siitä evolutiivisesta voimasta, johon uudistettu sosialismi voi tukeutua, jos sitä ei käsitetä ainoastaan moraalisen pitämisen vaan myös historiallisen kehityksen ilmauksena. Deweyn kauaskantoisten pohdintojen lähtökohtana on teesi, jonka mukaan ”yhteen liittävä” tai ”yhteisöllinen” menettely kuvaa kaiken olevan tunnuspiirrettä sikäli kuin kehitystä ylipäätään tapahtuu vain, kun olemassa olevat potentiaalit vapautuvat ja toteutuvat erillisten ”yksittäisolioiden” tullessa kosketuksiin toistensa kanssa. Vain silloin, kun ne alkavat kommunikoida keskenään, voi toteutua se, mikä kulloisessakin ilmiössä piilee vielä paljastumattomina ja sikäli tulevina mahdollisuuksina. Näin luonnosteltu todellisuuden taipumus vapauttaa toteuttamattomia mahdollisuuksia ja siten luoda uusia realiteetteja eri elementtien ”vuorovaikutuksen” välityksellä löytyy olemassaolon jokaiselta tasolta, ulottuen fyysisestä orgaaniseen ja edelleen ”mentaaliseen”. Korkein taso todellisuuden kerroksellisuudessa kuuluu Deweyn mukaan kuitenkin ”sosiaaliselle”, koska siinä ”ihmisille ominaiset ryhmäytymismuodot”106 entisestään lisäävät potentiaalien vapauttamisen runsautta ja moniulotteisuutta. Tällä sosiaalisen evolutiivisella tasolla realiteettien vuorovaikutteinen tunnuspiirre on omaksunut erityisen merkityksiä välittävän kommunikaation ominaisuuden, niin että se, mikä oli aiemmin pystynyt vapautumaan potentiaalisena, voidaan varustaa lisämerkityksillä ja se voi siksi myös moninkertaistua. Myös tälle todellisuuden korkeimmalle tasolle pätee Deweyn mukaan se, mikä nähtiin jo muiden tasojen kohdalla: mitä enemmän olemassa olevia potentiaaleja vapautuu ja toteutuu, sitä esteettömämmin yksittäiset elementit voivat olla vuorovaikutuksessa keskenään. Tästä Dewey katsoo voivansa päätellä, että ihmisyhteisöjen todellisuuspiiriin kuuluvat mahdollisuudet voidaan toteuttaa täysin vasta silloin, kun kaikki niiden jäsenet voivat mahdollisimman esteettä ja pakotta osallistua heille luonteenomaiseen merkityksiä välittävään kommunikaatioon.

Siitä, että tämä ”sosiaalisen” tunnuspiirre eli yhteiskunnan jäsenten mahdollisimman rajoittamaton kommunikaatio todella muodostaa ”voiman” yhteiskunnallisen todellisuuden sisällä ja tuo siten esiin historiallisen kehityssuunnan, on Deweyn mukaan kiittäminen erästä toista, erillistä seikkaa. Kuten hän asian näkee, jokaisen tähän asti vuorovaikutuksen ulkopuolelle suljetun ryhmän täytyy ajan mittaan kehittää elementaarinen pyyde, että se otettaisiin mukaan yhteiskunnalliseen kommunikaatioprosessiin, koska eristämisen ja poissulkemisen vaarana on aina sisäisen vapauden menettäminen sekä vapaan kukoistuksen ja kasvun seisahtuminen. Säännöllisesti toistuva sosiaalisten ryhmien nouseminen kokonaisvaltaista vuorovaikutuksen ulkopuolelle sulkemista vastaan huolehtii inhimillisessä historiassa siitä, että kaiken sosiaalisen perustana oleva rajoittamattoman kommunikaation rakenne toteutuu askel askeleelta myös yhteiskunnallisessa elämismaailmassa.107 Palatkaamme nyt kysymykseen, mikä voi toimia ohjenuorana parannuksille etsittäessä kokeellisesti sopivia ratkaisuja yleisesti ongelmallisina koettuihin tilanteisiin. Deweyn vastaus tähän on luonteeltaan metodologinen. Sanotun perusteella hän näyttää väittävän, että historiallis-yhteiskunnalliset kokeilut johtavat sitä parempiin ja pysyvämpiin ratkaisuihin, mitä kattavammin asianosaiset otetaan mukaan kulloisenkin ongelman selvittämiseen. Kommunikaation rajojen purkamisen myötä kasvaa myös yhteisön valmius havaita mahdollisimman monia toistaiseksi vielä toteutumattomia potentiaaleja, jotka soveltuisivat hedelmälliseksi ratkaisuksi esille tulleeseen ongelmaan. Tämä metodologinen käsitys voidaan havainnollistuksen vuoksi kääntää hegeliläisen objektiivisen hengen filosofian kielelle. Silloin se tarkoittaa, että voimme mitata yhteiskunnallisia edistysaskeleita ylipäätään vain sen mukaan, vapautuvatko niiden kannattelijat, toisiinsa suhteessa olevat subjektit, kulloistenkin muutosten myötä heitä aiemmin velvoittaneista riippuvuuksista sekä määrittelyistä, jotka olivat puhtaasti ulkoisia ja vailla heidän hyväksyntäänsä. Jos yhteiskunnan institutionaalisen rakenteen sosiaalinen muutos täyttää näin luonnostellun edellytyksen, jos se siis vapauttaa rajoituksista, jotka aiemmin estivät kaikkien tasa-arvoisen osallistumisen yhteiskunnalliseen itsekonstituutioon, sitä voidaan Hegelin mukaan pitää vaiheena vapauden kokonaisvaltaisen toteutumisen prosessissa.108 Voidaan siis sanoa, että myös Hegelille yhteiskunnallisen piirissä syntyy kulloinkin ”parannuksia” ylitettäessä esteitä, jotka ovat jäsenten yhteiselon sääntöjen mahdollisimman harkittuun selvittämiseen ja määrittelyyn pyrkivän vapaan kommunikaation tiellä. Pyrkiessämme korvaamaan sosialismin historiallisessa itseymmärryksessä tähän asti vallinneen lakiuskon historiallisella kokeellisuudella voimme näiden näennäisesti etäisten pohdintojen avulla saavuttaa enemmän kuin ensi vaikutelmalta luulisi. Deweyn ja Hegelin jakama näkemys, jonka mukaan sosiaalisten parannusten mittapuuna voi toimia vain korkeampi, kommunikaation esteistä ja vuorovaikutusta patoavista riippuvuuksista vapautumisen näkökanta, tarjoaa meille teoreettisen instrumentin, jonka avulla sosiaalisen vapauden idea voidaan käsittää samaan aikaan niin historiallisena perustana kuin kokeelliseksi ymmärretyn sosialismin ohjenuorana.¹⁰⁹

Jotta näistä jokseenkin erikoisista ajatuksista voidaan tehdä uskottavia, täytyy vielä lyhyesti palata varhaisen sosialismin historiakäsitykseen. Kuten olemme nähneet, sosialismin käytännöllisesti tulevaisuuteen viittaava teoria ymmärrettiin tietoiseksi tulemisena joko inhimillisten tuotantovoimien väistämättömästä kehityksestä tai yhtä lainmukaisesti eteenpäin vievien luokkataistelujen kulloisestakin tilasta. Kummassakin tapauksessa proletariaatti edusti tätä tietoiseksi tulemista välttämättömästä siirtymästä korkeampaan, historiallisesti tarkoituksenmukaiseen yhteiskuntamuodostelmaan, ja siihen liitettiin siekailematta objektiivinen intressi mainittuihin muutoksiin. Kun molemmat taustalla vaikuttaneet varmuudet – lainmukainen edistys ja vallankumouksellinen proletariaatti – olivat romahtaneet ja peräti paljastuneet teollisen vallankumouksen aikakauden tieteellisiksi fiktioiksi, sosialismin vaaraksi tuli, että se pitäisi vailla minkäänlaista varmistusta kiinni historian eteenpäin vievästä kehityksestä, joka kykeni tarjoamaan sen normatiivisille vaatimuksille yhteiskunnallista jalansijaa. Näin siitä kuitenkin uhkasi ja uhkaa tänäkin päivänä tulla yksi monista puhtaan normatiivisista oikeudenmukaisuusteorioista, jonka on käsitettävä vaatimuksensa vain vetoomuksena johonkin velvoitteeseen mutta ei jonkin tavalla tai toisella jo olemassa olevan tahdon ilmauksena.110 Jotta voitaisiin välttää tämä pulmallinen tilanne, joka pohjimmiltaan tarkoittaisi sosialismin tuhoa historiallisen kehityksen ilmaukseksi ymmärrettynä teoriana, on välttämätöntä etsiä vaihtoehtoista historiallisen kiinnittymisen muotoa. Sosialisti, joka uskoo voivansa välttää tämän tehtävän ja pitää sitä vain tarpeettomana spekulointina, on käytännöllisesti katsoen jo kuitenkin myöntänyt, että poliittis-moraalinen itseymmärryksemme voi tulevaisuudessa pärjätä ilman minkäänlaista sosialistista visiota. Mitä tulee vaihtoehtoon, näyttää edellä viitattuun John Deweyn (ja Hegelin) ajatukseen sisältyvän paras mahdollisuus siihen, miten sosialismi voisi jälleen varmistua korkeammalla abstraktiotasolla omia vaatimuksiaan historiallisessa prosessissa tukevasta voimasta. Tähän pohdintaan antaa aihetta otaksuma, että Deweyn kehittämä idea inhimillisen yhteiskunnan lävistävästä kommunikaation rajojen purkamisen ja sosiaalisen vuorovaikutuksen liikkeestä muistuttaa vahvasti näkemystä, jota varhaiset sosialistit uskoivat voivansa soveltaa talouden piirissä. Heidän tavoitteensa, jonka mukaan Ranskan vallankumouksen periaatteiden yhdenmukaisen toteuttamisen esteet poistettaisiin luomalla sosiaaliselle vapaudelle edellytykset talouden alueella, merkitsi viime kädessä nimenomaan sitä, että hiljattain muodostunut ja normatiivisena esteenä koettu yksilöllisen vapauden ja solidaarisuuden välinen ristiriita ylitettäisiin purkamalla sosiaalisen kommunikaation rajoja. Hegeliltä vaikutteita ottanut Proudhon oli varhaisista sosialistisista ajattelijoista leimallisimmin tietoinen siitä, että sosialistisen liikkeen tuli pitää kiinni tästä historiaa kokonaisuudessaan määrittävästä sosiaalisten kommunikaation esteiden hävittämisen periaatteesta. Eräässä hänen tuotantonsa kohdassa sanotaan jo varsin deweyläisessä merkityksessä, että kaiken yhteiskunnallisen kehityksen, jopa kaiken elollisen kasvun, voimana on ymmärrettävä taipumus ilmaista vastavuoroisuuksia alati laajemmalla ja siten rajattomammalla tavalla.111

Jos sosialismissa lähdetään tällaisesta historiallisesta itseymmärryksestä, sitä ei voida enää pitää sellaisten yhteiskunnallisten muutosten artikuloituna tietoisuutena, joiden on tapahduttava tuotantovoimien kehityksen pitkälle edenneen mutta sosiaalisesti vielä mahdottoman potentiaalin lainmukaisena seurauksena. Sitä ei liioin voida enää käsittää, kuten Marx toisinaan teki, luokkataistelun kulloisenkin edistyneimmän tason refleksiivisenä elimenä, jos luokkataistelu ymmärretään lainmukaiseksi, toisiaan seuraavien konfliktien peräkkäisyydeksi kollektiivien välillä, joilla oletetaan olevan muuttumattomat intressit. Sen sijaan sosialismia on tarkasteltava sen tosiasian modernina artikulaationa, että historiallisessa prosessissa aina uudet, yhteiskunnallisten olojen mukaan vaihtuvat ryhmät ponnistelevat saadakseen toistaiseksi huomioimattomat vaatimuksensa yleisesti kuuluville siten, että ne yrittävät purkaa kommunikaation esteitä ja väljentää sosiaalisen vapauden liikkuma-alaa. Tällainen ”kamppailu” lävistää koko inhimillisen historian ja on jatkunut tähän päivään saakka, sillä yhä uusien vaihtelevasti muodostuneiden kollektiivien on täytynyt sosiaalisen kanssakäymisen laajenemisen ja poliittisten verkostojen lisääntymisen myötä kokea, että niiden etuja ei vieläkään oteta huomioon yhteiskunnallisen organisaation muodossa eli ”tuotantosuhteissa”. Näiden ryhmien ainoa mahdollisuus taistella vaatimustensa julkisen tunnustamisen puolesta on ollut se, että ne ovat vedonneet implisiittisesti jo hyväksyttyihin normeihin ja näin saaneet itselleen sananvaltaa sosiaalisten sääntöjen määrittelyssä. Samalla ne ovat myös purkaneet uusia yhteiskunnallisen kommunikaation rajoituksia. Jos sosialismi nähdään retrospektiivisesti tällaisen tunnustuskamppailuista muodostuvan prosessin näkökulmasta, se ymmärretään syntyneeksi hetkenä, jolloin modernissa, Ranskan vallankumouksen normatiivisesti oikeuttamassa yhteiskuntajärjestyksessä tultiin tietoiseksi siitä, että työtätekevän väestön oikeutetut vaatimukset voitiin tyydyttää vain purkamalla talouden alueella olevia kommunikaation esteitä. Markkinoiden yksityiskapitalistinen organisaatio osoittautui liikkeen syntyhetkellä siksi sosiaaliseksi instituutioksi, joka esti kaikkia väestön kerrostumia hyötymästä yhtäläisesti siitä, että aiemmat riippuvuudet ja läpinäkymättömät heteronomiat112 oli kukistettu. Sosialismi ei tietenkään olisi saanut juuttua tähän yhteen hetkeen, sikäli kuin sitä todella haluttiin pitää refleksiivisenä instanssina, joka toi juuri syntyneessä, modernissa yhteiskuntajärjestyksessä tietoisuuteen ihmiskunnan historian läpäisevän sosiaalisen kommunikaation voiman. Koska modernin maailman oloissa aina eri lailla koostuneet ryhmät joutuivat alati purkamaan yhä uusia rajoitteita, jotka estivät niitä hyödyntämästä vapauden, veljeyden ja tasa-arvon lupausta, olisi sosialismin pitänyt kulkea tästä seuranneiden keskustelujen mukana ja tarjoutua aina uudelleen puolustamaan kamppailevien ryhmien oikeutettuja vaatimuksia päästä sosiaalisen kommunikaation piiriin. Vaatimus ”sosiaalisesta”, jota sosialismi jo nimensä perusteella puolustaa, edustaa moderneissa yhteiskunnissa yleistä tahtoa poistaa kaikki sosiaaliset esteet, jotka voisivat seistä vapauden solidaarisen ja vastavuoroisen harjoittamisen tiellä. Näin ymmärrettyä sosialismia tarvitaan niin kauan, kunnes on saavutettu normatiivinen päämäärä, joka on enemmän kuin pelkkä vaade siihen, mitä ”pitää” tehdä, koska se ilmaisee kaiken yhteiskunnallisen määräävää rakenneperiaatetta.¹¹³ Sosialismi on sosiaalisuutta koskevien vaatimusten kannattelija yhteiskunnassa, jossa yksipuolinen tulkinta perustavista legitimaatioperiaatteista sallii yhä uudestaan, että yksilöllisen vapauden varjolla toteutetaan pelkästään yksityisiä intressejä ja rikotaan solidaarisuuden normatiivinen lupaus.

Seuraavassa luvussa ryhdyn tekemään johtopäätöksiä tästä laajennetusta sosialismikäsityksestä suhteessa sen alkuperäiseen sosiaalisen vapauden ideaan. Ensin aion kuitenkin palata takaisin sinne, minne jäin ennen ”sosiaalisen” historiallista arvoa koskevaa lisäystä, jatkaakseni argumenttini punaisen langan seuraamista. Kuten olemme nähneet, sosialismi ei voi alkuperäisen lakiuskon katoamisen jälkeen ennakolta varmasti tietää, millä tavalla sosiaaliset vapaudet voidaan parhaiten toteuttaa talouden alueella. Tämän selvittäminen pitääkin jättää kokeelliselle, mitä erilaisimpien ideoiden jatkuvan tutkimisen prosessille. Kaikkineen näitä ideoita yhdistää se, että niissä hahmotellaan mahdollisuuksia sille, miten taloudellinen arvonluonti voitaisiin organisoida osuustoiminnallisen vastavuoroisuuden institutionaalisten mekanismien avulla eikä enää yksityisen pääoman varaan rakentuneiden markkinoiden muodossa. Mikään tässä prosessissa ei myöskään sulje kategorisesti pois, että saatujen tietojen myötä osoittautuu järkeväksi selvittää talouden keinoin suoritettavan tarpeentyydytyksen luonteesta riippuen erilaisia kansantaloudellisia malleja, toisin sanoen ottaa prosessin kuluessa huomioon sekatalousjärjestelmän mahdollisuus. Erilaisten yhdistelmien kokeellisessa läpikäymisessä täytyy johtoajatuksena pysyä, että talouden alueella ”sosiaalisuus” tehdään siinä mielessä niin vaikuttavaksi kuin mahdollista, että kaikki osalliset voivat toisiaan täydentäen tyydyttää vastavuoroisesti tarpeensa ilman ulkoisen vaikutuksen tai pakon muodostamia esteitä. Tällaisen sosialismin on kuitenkin tiedostettava, että se voi toivoa kannatusta näille kokeiluille vain siinä määrin kuin voidaan vakuuttavasti näyttää, että kapitalistinen talousjärjestelmä on perustavilta ominaisuuksiltaan ylipäätään vielä muutettavissa, ehkä jopa kumottavissa. Siksi sosialismin luonnollinen vihollinen on – aivan niin kuin Marxin aikoina – virallinen, akateemisissa oppituoleissa laajalle levinnyt talousteoria, joka on kahdensadan vuoden ajan yrittänyt oikeuttaa markkinat ainoana tehokkaana taloudellisen toiminnan koordinointikeinona väestönkasvun ja siitä seuraavan tarpeiden lisääntymisen oloissa. Yksi sosialismin tärkeimmistä tehtävistä tänä päivänä on puhdistaa markkinoiden käsite kaikista siihen jälkikäteen tehdyistä, erityisesti kapitalismille tyypillisten ominaisuuksien lisäyksistä, jotta voitaisiin koetella sen moraalista kestokykyä.114 Tällaisen, Karl Polanyin, Amitai Etzionin ja Albert Hirschmanin tapaisten kirjoittajien jo alulle paneman yrityksen on lähdettävä siitä,¹¹⁵ että se erottelee markkinat niillä vaihdettavien hyödykkeiden mukaan ja tutkii, sopivatko nämä samassa määrin anonyymille, kysynnän ja tarjonnan välityksellä tapahtuvalle hinnanmuodostukselle, kun vaihdettavat hyödykkeet kuitenkin liittyvät elintärkeydeltään hyvin erilaisiin tarpeisiin. Hallitsevan markkinaideologian dekonstruktio ei kuitenkaan saa jäädä tähän ensimmäiseen vaiheeseen, koska ei myöskään voida pitää selvänä, miksi pelkän tuotantovälineiden omistuksen pitäisi ylipäätään oikeuttaa vaatimus niiden avulla saataviin pääoman tuottoihin, vaikka näiden eksponentiaalinen kasvu ei voi perustua omistajien työpanokseen. Tässä voidaan palata Friedrich Kambarteliin, joka aloitti jo vuosia sitten käsitteellisen aherruksen osoittaakseen markkinoiden legitimaatioperusteiden yhteensopimattomuuden pääoman korkojen ja spekulaatiosta riippuvien voittojen kanssa.¹¹⁶ Tällainen filosofinen työ virallisen talousteorian käsitteellisen välineistön parissa opettaa, miten epämääräisesti siinä käytetään taloudellisen tehokkuuden kategoriaa, joka alinomaa kohotetaan kapitalististen markkinoiden ratkaisevaksi oikeutukseksi. Virallisessa talousteoriassa samastetaan vaivihkaa puhtaasti kvantitatiivinen puhetapa mahdollisimman tuottoisasta pääoman arvon lisääntymisestä kvalitatiiviseen tuottavuuskäsitykseen, jossa tavoitteena on lisätä kokonaisyhteiskunnallista hyvinvointia.¹¹⁷ Näitä hallitsevan talousteorian dekonstruktioita yhdistää myös pyrkimys romuttaa syvälle juurtunut käsitys, että markkinoiden spontaani toiminta riippuu tuotantovälineiden periytyvästä yksityisomistuksesta ja että ne voivat siksi taata menestyksen vain kapitalistisessa muodossa. Kunhan tällainen harhakuvitelmien paljastaminen viedään tarpeeksi pitkälle, voivat monet muutkin markkinoiden ominaisuudet osoittautua pelkiksi keinotekoisiksi lisäyksiksi, joita puolueelliset tahot ovat tehneet oikeuttaakseen markkinat nykyisessä hahmossaan. Miksi työmarkkinat pitäisi ymmärtää ikään kuin itsestään selvästi kannustinjärjestelmänä, kun psykologisesti on täysin epävarmaa, motivoiko tulojen mahdollinen kasvu tosiasiallisesti parempiin suorituksiin?118 Tai miksi finanssimarkkinoilla tulisi sallia valuuttakaupasta saadut spekulaatiovoitot, jotka eivät selvästikään tuo minkäänlaista hyötyä reaalitaloudelle ja siten yleiselle yhteiskunnalliselle hyvälle?

Tällaisten kysymysten asettaminen on välttämätöntä sosialismille, joka ei muuttuneen itseymmärryksensä vuoksi voi enää olla varma, miten sen normatiivinen pyrkimys sosiaalisen vapauden luomiseen parhaiten toteutetaan talouden piirissä. Markkinainstituutio pitää purkaa niin laajalti erillisiin, erotettavissa oleviin rakenneosiinsa, että voidaan uudelleen perusteellisesti selvittää, missä määrin se sopii taloudellisen toiminnan koordinoinnin osuuskunnallisiin muotoihin mitä monimutkaisimpien tarpeiden oloissa. Tässä selvityksessä mikään ei saa jäädä oletetun ilmeisyytensä vuoksi vaille kriittistä huomiota, ja niin perintöoikeus kuin tuottajien yhteisvastuun mahdollisuuskin on teoreettisesti kyseenalaistettava.¹¹⁹ Tällaiset ajatuskokeet voivat palvella uudistettua sosialismia sikäli kuin ne voidaan ymmärtää testeinä, joilla on tarkoitus kartoittaa mahdollisuuksia laajentaa talouden alueella toteutuvaa sosiaalista vapautta. Vaikka kaikki varmuudet sosialistisen talousmuodon lopullisesta tilasta on periaatteellisista syistä hylättävä, ei luopuminen saa mennä niin pitkälle, että päämäärän – ”end-in-view’n”, kuten John Dewey olisi sanonut –120 ääriviivat hämärtyvät. Erilaisten institutionaalisten mallien kokeellisessa läpikäymisessä on pidettävä arvokkaina ja hyödyllisinä kaikkia ehdotuksia, joissa tavalla tai toisella sitoudutaan normatiiviseen päämäärään vapauttaa talouden toimijat pakosta, holhouksesta ja riippuvuudesta niin, että niiden kulloinenkin rooli käsitetään vapaaehtoisena panostuksena kaikkien yhteiskunnan jäsenten tarpeiden tasa-arvoiseen tyydyttämiseen, josta voidaan suoriutua vain vastavuoroisuuden pohjalta. Niin kuin jo sata vuotta sitten, kun keskustelu tuotantovälineiden yksityisomistuksen ”valtiollistamisen” tai ”sosialisoimisen” toivottavuudesta ja toteutettavuudesta kävi kiivaana,¹²¹ ratkaiseva kysymys tämän lähitavoitteen ajamisessa koskee edelleen sitä, olisiko työntekijöiden asteittainen emansipaatio saavutettavissa ainoastaan yhdessä yksityisen pääoman oikeudellisen pakkolunastamisen kanssa vai voitaisiinko siihen päästä säilyttämällä jo olemassa olevia omistusmuotoja eli marginalisoimalla yksityistä määräysvaltaa. Molempia vaihtoehtoja – yhtäältä markkinasosialistisista käsitystä ja toisaalta ajatusta markkinoiden ”sosialisoinnista” alhaalta päin kaikille taatun perustulon ja demokraattisten kontrolli-instanssien avulla – varten on valmiina lukuisia ajatuskokein koeteltuja malleja.¹²² Kuten sanottu, päätös niiden välillä ei kuitenkaan voi jäädä puhtaasti teoreettisen harkinnan asiaksi. Sen sijaan on yhä uudelleen vallattava vapaita tiloja ja yhteiskunnallisia katvealueita, joissa voidaan hyväksi osoittautuneiden käytäntöjen säilyttämisen periaatetta (”minimum mutilation”)¹²³ noudattamalla testata todellisissa oloissa, mikä vaihtoehtoisista malleista sopii parhaiten viemään meidät lähemmäs haluttua tavoitetta.

Historiallisen kokeellisuuden logiikasta nimittäin seuraa, että alkuun vain ajatusten tasolla tehdyille sommitelmille ja suunnitelmille annetaan käytännöllis-poliittisessa suuntautumisessa sitä enemmän painoa, mitä useammin niitä voidaan kokeilla todellisen talouden oloissa. Uudistetulla sosialismilla täytyykin olla käytettävissään arkisto kaikista menneisyydessä jo toteutetuista yrityksistä yhteiskunnallistaa taloutta, jolloin saataisiin eräänlainen ”muistitekninen” väline kokemuksille kulloistenkin toimenpiteiden eduista ja haitoista.124 Tässä arkistossa säilytettävien historiallisten todisteiden kirjon tulisi ulottua varhaisia tuotanto- ja kulutusosuuskunnallisia kokeiluja koskevista dokumenteista mahdollisimman kattavaan käsitykseen ensimmäisen maailmansodan jälkeisistä laajamittaisista ”sosialisointidebateista” sekä samaan aikaan Wienissä ja muissa kaupungeissa tehdyistä sosialistisen asuntorakentamisen yrityksistä aina selontekoihin ammattiyhdistysten uurastuksesta ”työnteon inhimillistämiseksi”. Mitä enemmän historiallisia dokumentteja arkistoon kerättäisiin, sitä laajempi olisi tietovaranto yhtäältä niistä toimista, jotka ovat jo aiemmin osoittautuneet umpikujiksi, ja toisaalta niistä, jotka voisivat tulevaisuudessa paljastua lupaaviksi keinoiksi uudistaa markkinoita sosiaalisesti.¹²⁵ Tämä ei kuitenkaan riitä, vaan tällä tavoin uudistetun, kokeellisen sosialismin on tietenkin jatkuvasti pidettävä silmällä myös vaihtoehtoisten talouden muotojen piirissä paraikaa tehtäviä kokeiluja. Vieläkin osuvampaa olisi ehkä sanoa, että sen pitäisi tehdä itsestään tällaisten poliittis-käytännöllisten toimien moraalinen puolestapuhuja kaikkialla, missä on perusteltua odottaa, että näillä toimilla kokeillaan mahdollisuutta laajentaa sosiaalista vapautta taloudellisen sektorin sisällä. Nykyisin luultua useampi taloudellinen käytäntö sosiaalisessa todellisuudessa täyttää tällaisten todellisissa olosuhteissa tehtävien kokeilujen edellytykset. Kuten Erik Olin Wright on vakuuttavasti osoittanut teoksessaan Envisioning Real Utopias (2010),126 tänä päivänä löytyy lukuisia talouspoliittisia aloitteita, jotka ovat uskollisia kokeellisesti ymmärretyn sosialismin hengelle, baskikaupunki Mondragónin osuuskunnista kanadalaisiin työläisten solidaarisuusrahastoihin.

Kuten näistä pohdinnoista lisäksi selviää, on jo pitkään ollut harhaanjohtavaa pitää sosialismia vain teollisuustyöväestön etujen intellektuaalisena ilmauksena tai peräti vallankumouksellisen proletariaatin äänitorvena. Ajatus teorian kiinteästä suhteesta yksittäiseen ryhmään oli liikkeen alkuvaiheessa tulosta epäuskottavasta objektiivisten intressien olettamisesta, joka on sittemmin selvästi kumottu niin työsuhteiden rakennemuutoksen kuin työväenliikkeen hajoamisen myötä. Olisi väärin surra nostalgisesti tämän ajatuksen perään ja pyrkiä epätoivoisesti elvyttämään sitä keinotekoisesti, sillä vääjäämättömään kysymykseen uudistetun sosialismin kannattelijasta on vastattava toisin, nimittäin korkeammalla abstraktiotasolla. Jos sosialismi ymmärretään erottamattomana osana kokonaisvaltaista historiallista prosessia, jossa vapaudutaan kommunikaatiota ehkäisevistä riippuvuuksista ja esteistä ja jota sosialismi yrittää viedä eteenpäin modernin yhteiskunnan kehittyneissä oloissa, se ei voi käsittää oman perusideansa ruumiillistumaksi vain sitä sosiaalista liikettä, jonka kautta tällaisen emansipaation vaatimus tulee kulloisenakin historiallisena hetkenä voimakkaimmin ja selkeimmin artikuloiduksi. Kiinnittymisellä tällaisiin liikkeisiin, jotka siis merkitsevät tietyille ryhmille ominaisen vastustuksen organisoimista tietyssä ajassa, on ensiksikin se varjopuoli, että silloin voidaan edustaa vain pientä osaa siitä oikeutettujen kokemusten vuolaasta virrasta, joka kumpuaa heteronomioista ja sosiaalisesta ulossulkemisesta. Idea jo artikuloitujen intressien ”edustajasta” – idea, johon sosialismi sitoutuu, kun se ymmärretään jonkin sosiaalisen liikkeen toimielimeksi – on vastakkainen sosialismin pyrkimykselle tulla myös lukemattomien muiden, toistaiseksi täysin artikuloimattomien intressien äänitorveksi.127 Käsitys, jonka mukaan kulloinkin täytyy etsiä kollektiivista kannattelijaa omalle teorialle, osoittautuu vielä ilmeisemmin ristiriitaiseksi tähdennettäessä, että sosiaalisten liikkeiden tulee kiittää olemassaolostaan hädin tuskin läpinäkyviä, kontingenteista seikoista riippuvia konjunktuureja. Tällaiset liikkeet tulevat ja menevät historiallisten olosuhteiden ja tätä nykyä myös mediahuomion mukana, ilman että tämä kertoisi sen enempää talouden alueelta löytyvän heterenomian ja alistavan riippuvuuden tosiasiallisesta laajuudesta. Esimerkiksi uuden palvelualaproletariaatin jäsenten työtilanteet ovat täysin eristettyjä ja heidät on tyystin suljettu julkisen mielipiteenmuodostuksen muotojen ulkopuolelle, minkä vuoksi he tuskin kykenevät artikuloimaan kollektiivisesti omia etujaan tai löytämään poliittista puolestapuhujaa jostakin sosiaalisesta liikkeestä, mutta sosialismin on silti pidettävä heitä normatiivisten tavoitteidensa tärkeänä potentiaalisena omaksujana.¹²⁸

Kaikki tämä puoltaa sitä, että väistämätöntä kysymystä sosialistisen ihanteen sosiaalisesta kannattelijasta eli sen yhteiskunnallisesta ruumiillistumasta vallitsevissa oloissa käsitellään aivan toisella tavalla kuin menneisyydessä. Nykysosialismi ei enää voi ottaa tavoitteekseen etsiä yksilöllisten tai kollektiivisten subjektien konkreettiselta tasolta hahmoja, jotka edustavat uudesta tietoiseksi tulemista jo vanhassa – siis sitä, minkä Hegel ymmärsi maailmanhistoriallisiksi persoonallisuuksiksi ja marxilainen sosialismi proletariaatiksi. Näin se antaisi aivan liian suuren painon ohimenevälle ja kontingentille yhä nopeammin tapahtuvien muutosten keskellä. Olisi paljon luontevampaa paikantaa tulevaisuuden reaalinen kajastus siellä, missä sosiaalisten vapauksien laajentumisessa odotettujen edistysaskelten hivenaineet ovat jo saostuneet institutionaalisissa saavutuksissa, muuttuneessa lainsäädännöissä ja peruuttamattomissa ajattelutapojen muutoksissa. Sosiaalisten liikkeiden edelleen tiuhan ilmaantumisen sijaan tämän päivän sosialismi voi ottaa takeeksi toiveidensa toteutettavuudesta tällaiset julkisesti hyväksytyt läpimurrot vapautumisessa aiemmin hyväksytyistä riippuvuuksista. Nämä ovat kaikki historiallisia tapahtumia, jollaisiin Kant viittasi ”historian merkkeinä”.129 Niiden normatiivisten vaatimusten sosiaalisina kannattelijoina, joita sosialismi yrittää modernissa yhteiskunnassa tuoda julki, ei siis pitäisi olla kapinoivia subjektiviteetteja vaan objektiivisiksi tulleita parannuksia, ei kollektiivisia liikkeitä vaan institutionaalisia saavutuksia. Sosialismin täytyy löytää näistä yhteiskunnalliseksi todellisuudeksi muuttuneista läpimurroista ääriviivat edistysprosessille, joka todistaa, että sen omat visiot ovat toteutettavissa myös tulevaisuudessa.

Taloudelle, johon olen toistaiseksi keskittynyt, tämä näkökulmanvaihdos tarkoittaa esimerkiksi sitä, että 1900-luvun alun sosiaalilainsäädäntöä, länsisaksalaista myötämääräämissäätelyä sekä eri maiden määräyksiä vähimmäispalkasta ei pidetä yksinkertaisesti vain kontingentteina tapauksina vaan ensimmäisinä askelina työläästi saavutetussa työmarkkinoiden yhteiskunnallistamisessa. Jos tällaisten institutionaalisten läpimurtojen linjaa jatketaan fiktiivisesti tulevaisuuteen, sosialisteille käy selväksi, mitkä jatkotoimet olisivat lähitulevaisuudessa tarpeen, jotta lähestyttäisiin tavoitetta eli sosiaalisen vapauden toteutumista talouden piirissä. Ei voida olettaa, että tällaista lopullista tilaa saati siihen johtavia välivaiheita voitaisiin pitää jo kiveen hakattuina. Pikemminkin päämäärä ja keinot korjaavat jatkuvasti vastavuoroisesti toisiaan riippuen yhä uusien konkreettisten kokeilujen tuloksista. Näin tavoitellusta lopputilasta ei voida saada etukäteen varmaa tietoa – mutta juuri siksi ei liioin voida ennalta sulkea kategorisesti pois sitä, että sosialismin sosiaalisen vapauden käsitteessä ennakoima talouden muoto johtaisi lopulta suhteisiin, joita voitaisiin nimittää mielekkäästi ainoastaan ”markkinasosialistisiksi”.

Joka tapauksessa sosialismin kohdalla muuttuu lähes kaikki, jos sen vaatimusten ruumiillistumiksi todellisuudessa ei enää käsitetä sosiaalisia kollektiiveja vaan institutionaaliset aikaansaannokset. Kokeellisen asennoitumisen myötä saatua tietoa ei pitäisi enää kohdistaa jonkin tietyn ryhmän jäsenille vaan kaikille kansalaisille, sikäli kuin heidät voidaan vakuuttaa siitä, että he voivat toteuttaa yksilöllistä vapauttaan tärkeillä elämänalueilla vain solidaarisessa yhteistyössä muiden kanssa. Sosialismin toteutettavuuden takaajana ei voi enää olla sosiaalinen liike sille kuuluvine tavoitteineen. Pikemminkin sen normatiivinen kyky ja voima saavat vallitsevissa oloissa aikaan institutionaalisia reformeja, jotka osoittavat sen viitoittamaan suuntaan. Mitä enemmän tällaisella sosialismilla on takanaan oikeudellisia reformeja tai ajattelutapojen muutoksia, joissa tänään jo näyttäytyy palasia sen päämääristä, sitä vakuuttuneempi se voi olla visioidensa tehosta myös tulevaisuudessa.

Perusteellisesti muutetusta sosialismista piirtämäni kuva sisältää kuitenkin edelleen särön, josta voidaan tunnistaa vielä yksi ero sen uusien pyrkimysten ja alkuperäisen suunnitelman välillä. Tämä ristiriita on helppo tunnistaa, kun tähdennetään, että vanha sosialismi kohdisti visionsa ainoastaan työläisille yksin senkin takia, että kansalaisia ei pitänyt enää tulevaisuudessa lainkaan olla. Uudessa yhteiskuntajärjestelmässä vapauden tuli toteutua vain taloudellisen osuustoiminnan muodossa, joten ei tarvittu sellaista aluetta, jossa yhteiskunnan jäsenet toimisivat tuottajien sijaan kansalaisina (”citoyens”). Kun siis edellä sanoin, että sosialismin on käännyttävä kaikkien kansalaisten puoleen, ei tätä voi muitta mutkitta sovittaa yhteen sosialismin alkuperäisten premissien kanssa. Viittaan nimittäin demokraattiseen tahdonmuodostukseen, jollaista klassisen sosialismin käsityksen mukaan ei sellaisenaan enää pitänyt olla. Tästä pulmallisesta jännitteestä voidaan päästä eroon vain, jos sosiaalisen vapauden idea irrotetaan jälkikäteen yksinomaisesta sidoksestaan talouden sfääriin. Näin saavun toiseen vaiheeseen yrityksessäni vapauttaa sosialismi vanhasta ajattelun kehikostaan antaakseni sille uutta pontta.