II

VANHENTUNUT AJATTELUN KEHIKKO: SIDOS INDUSTRIALISMIN HENKEEN JA KULTTUURIIN

Kuten ensimmäisessä luvussa pyrin osoittamaan, varhaisten sosialistien käytännöllisten ponnistelujen perustana oli normatiivinen intuitio, joka ylittää selvästi totunnaiset käsitykset distributiivisesta oikeudenmukaisuudesta. Kapitalistisen markkinatalouden uudistamisen tai vallankumouksellisen kukistamisen avulla oli tarkoitus luoda sosiaaliset olosuhteet, joissa Ranskan vallankumouksen tavoitteet olisivat toteutettavissa niin, että vapaus, veljeys ja tasa-arvo saatettaisiin vastavuoroisesti toisensa mahdollistavaan suhteeseen. Sovitin nämä kolme vallitsevan talousjärjestyksen takia aiemmin jännitteisinä käsitettyä periaatetta yhteen ilmaisulla ”sosiaalinen vapaus”. Sen mukaisesti ihmiset eivät voi vain itsekseen toteuttaa yksilöllistä vapauttaan niihin yleisesti jaettuihin tarpeisiin nähden, joita he pitävät tärkeimpinä. Sen sijaan he ovat riippuvaisia keskinäisistä suhteistaan, joita voidaan kutsua ”vapaiksi” vain, jos ne täyttävät tietyt normatiiviset ehdot. Näihin kuuluu ennen kaikkea vastavuoroinen osanotto sellaisena kuin sitä esiintyy yksinomaan solidaarisissa yhteisöissä. Muuten yksittäinen subjekti ei voisi pysyvästi laskea sen varaan, että hänen tarpeensa tyydytetään pakottomasti ja vapaaehtoisesti toisten subjektien täydentävän toiminnan avulla – yhteiskunnan jäsenten ei tule toimia ainoastaan ”toistensa kanssa”, vaan heidän pitää toimia ”toistensa eteen”, koska vain silloin heidän yleiset tarpeensa voidaan toteuttaa pakottomalla tavalla. Siksi sosialistien lähtökohtana oli alusta asti käsitys uudesti luotavasta, kommunitaarisesta elämänmuodosta eikä ainoastaan esimerkiksi käsitys toisenlaisen, oikeudenmukaisemman jakamisjärjestelmän toteuttamisesta.51 Ennen kuin ryhdyn tässä luvussa problematisoimaan sitä yhteiskuntateoreettista kehystä, johon varhaisten sosialistien normatiiviset intentiot asettuvat, tarkennan vielä hieman näitä intentioita suojatakseni niitä ilmeisimmiltä vastaväitteiltä.

Ensimmäisen luvun lopussa kutsuin holistisen individualismin teoreettiseksi elementiksi ajatusta, että yksilöllinen vapaus tehdään riippuvaiseksi toisista subjekteista ja siten käsitetään se ”sosiaalisena”. Philip Pettitiä seuraten tällä viitataan sosiaaliontologiseen kantaan, jonka mukaan ihmisen tiettyjen kykyjen toteutumiseen vaaditaan sosiaalisia yhteisöjä ja näin ollen ainoastaan holistisesti kuvattavissa olevia entiteettejä, mikä ei kuitenkaan merkitse yksilösubjektien vaillinaisuutta tai peräti olemattomuutta.⁵² Kollektivismista tällainen vapauskäsitys erottuu siten, että se koskee ensisijaisesti yksilöllisen vapauden toteuttamisen ehtoja. Totunnaisesta individualismista se taas rajautuu tekemällä yksilöllisestä vapaudesta riippuvaisen osallisuudesta tietynlaiseen sosiaaliseen yhteisöön. Näiden väliin sijoittuvaa, varhaisten sosialistien kehittämää näkökantaa voidaan luonnehtia sanomalla, että termillä ”vapaus” on siinä ratkaiseva rooli yhtä aikaa sekä yksilön että sosiaalisen yhteisön tasolla. Yksittäiset subjektit voivat toteuttaa kykyään vapauteen ainoastaan jäseninä sosiaalisessa yhteisössä, jonka puolestaan täytyy olla sikäli vapaa, että yhteisesti jaettujen pyrkimysten vastavuoroinen täytäntöönpano tapahtuu siinä ilman pakkoa ja siten keskinäisen osanoton vallitessa.

Toisin kuin ehkä voisi otaksua, tämän vapauskäsityksen edellytyksenä eivät ole pienet yhteisöt, joissa jäsenet voisivat tuntea toisensa henkilökohtaisesti. Saattaa tosin vaikuttaa siltä kuin subjekteilta vaadittu keskinäinen osanotto edellyttäisi sellaisen intiimiyden asteen, joka on mahdollinen vain henkilökohtaisissa tuttavuussuhteissa. Tämän ensimmäisen epäilyksen perusteettomuuden kuitenkin tekee ilmeiseksi jo totunnainen puhetapamme, jonka mukaan voimme puhua kansakunnasta tai poliittisesta liikkeestä edellä kuvatun kaltaisena yhteisönä. Ei suinkaan tarvita intiimiä keskinäistä läheisyyttä, jotta voisi käsittää olevansa jäsen solidaarisessa yhteisössä, jossa kukin vastavuoroisesti huolehtii toisten tarpeista. Kuten Benedict Anderson on osoittanut, sitä varten riittää jo ymmärrys samanmielisyydestä joidenkin yhteisesti jaettujen tavoitteiden suhteen, täysin riippumatta siitä, kuinka suuresta kollektiivista on kysymys ja tuntevatko sen jäsenet ylipäätään henkilökohtaisesti toisiaan.53 Sitä, että muiden jäsenten hyvinvoinnista piittaavat asenteet ovat mahdollisia pienten, perhemäisten ryhmien lisäksi myös suuremmissa, anonyymeissa yhteisöissä, voidaan helposti havainnollistaa myös sillä, että oikeudenmukaisuusteoreettisesti perustellut uudelleenjakotoimet heikommassa asemassa olevien hyväksi edellyttävät jatkuvasti suhtautumista, jota soveltuvat kuvaamaan sellaiset käsitteet kuin ”solidaarisuus” ja ”veljeys”. John Rawlskin puhuu Oikeudenmukaisuusteoriassaan paikoin siitä, että hänen eroperiaatteensa soveltaminen edellyttää välttämättä kulloisenkin yhteiskunnan kansalaisten⁵⁴ keskuudessa joskaan ei rakkautta niin kuitenkin ”veljeyttä”.⁵⁵

Sosiaalisen vapauden ideaa, jonka kera sosialistinen liike astui poliittiselle maailmannäyttämölle, ei siis kahlitse se ongelmallinen ehto, jonka mukaan sitä voitaisiin soveltaa ainoastaan pieniin, selkeästi käsitettäviin yhteisöihin. Päinvastoin se soveltuu ilman muuta myös kokonaisiin yhteiskuntiin, jolloin on kuitenkin oltava selvää, millaisessa suhteessa se on muihin mahdollisiin vapauden muotoihin ja ylipäätään sosiaaliseen uusintamiseen. Tässä alkavat sosialismin epäjohdonmukaisuudet ja käsitteelliset pullonkaulat, joihin syvennyn tässä luvussa. Monin paikoin viittaan läntisen marxilaisuuden perinteeseen, jossa sosialistisen hankkeen syntymävikoja paljastettiin kriittisestä näkökulmasta väsymättömästi jo 1920-luvulta lähtien.56 Päästäksemme käsiksi tähän sosialismin ongelmalliseen perintöön täytyy ensin vielä selventää, millaisissa yhteiskunta- ja historiateoreettisissa puitteissa sosialistit kehittivät uuden, kumouksellisen sosiaalisen vapauden käsitteensä. Kaikki sosialistisen liikkeen esitaistelijat Robert Owenista Proudhonin kautta Karl Marxiin jakoivat alusta asti ikään kuin itsestään selvänä näkemyksen, että vipuna solidaaristen sosiaalisten olojen luomiseksi täytyi olla itse kapitalistisen markkinatalouden reformi tai vallankumouksellinen kukistaminen. Yksin sen käytänteissä nähtiin piilevän varsinainen syy vallitsevan vapauskäsityksen yksityisegoistiseen kaventumiseen, jolloin myös osuustoiminnallisen, vallankumoukselliset lupaukset täyttävän elämänmuodon toteuttaminen voisi lähteä liikkeelle vain siitä käsin. Lisäksi liikkeen edustajat olivat yhtä mieltä siitä, että kumouksen edellyttämät motiivit ja valmiudet olivat jo olemassa johtuen työläisten, tuottajien ja johtajiston intressistä kapitalististen markkinoiden korvaamiseen tavalla tai toisella osuustoiminnallisesti järjestetyllä taloudellisella järjestelmällä. Tämän toisen oletuksen myötä uudesta opista tehtiin yhteiskunnassa jo olemassa olevan oppositiovoiman äänenkannattaja tai refleksiivinen instanssi, niin että teorian ja käytännön suhde piti vastaavasti ajatella selvästi määritellyn sosiaalisen ryhmän kouluttamisena, informoimisena ja valistamisena. Kolmanneksi kaikki sosialistisen liikkeen kannattajat olivat taipuvaisia olettamaan, että tavoitellut muutokset sosiaalisiin oloihin toteutuisivat tiettyyn pisteeseen saakka historiallisella välttämättömyydellä. Kapitalistinen markkinatalous joko tuhoutuisi tuottamiinsa kriiseihin, omalta osaltaan vapauttaisi yhteisöllistämisen taloudellisia voimia tai synnyttäisi aikaansaamansa kurjuuden tähden yhä vaikutusvaltaisemmaksi muuttuvan vastarinnan. Miten ikinä selitykset edessä olevalle kapitalismin itsetuholle yksityiskohtaisesti kuuluivatkin, tuskin yksikään sosialismin intellektuaalisista tienraivaajista pärjäsi ilman oletuksia lähitulevaisuuden historiallisista väistämättömyyksistä.

Kun nämä kolme taustaoletusta kootaan yhteen, saadaan karkeasti hahmoteltua se yhteiskunta- ja historiakäsitys, jonka puitteissa ensimmäiset sosialistit sovelsivat jakamaansa ideaa sosiaalisesta vapaudesta. Keskittyen pelkästään talouteen he katsoivat, että sen kapitalistisesta muodosta löytyivät kaikki syyt siihen, miksi juuri saavutetut vapaudet oli pakko ymmärtää pelkästään yksilöllisten pyrkimysten yksityisenä seuraamisena. Tästä seurasi sosiaalisen mureneminen kilpailun myötä, mitä vastaan oli kuitenkin talouden piirissä jo muodostunut yhteisöllistämisen proletaarinen vastaliike, johon sosialistinen oppi kykeni kiinnittymään sen refleksiivisenä elimenä. Tavoitteena oli jouduttaa taitavalla valistuksella ja koulutuksella historiallista prosessia, joka johtaisi tietyllä välttämättömyydellä koko tuotantosuhteiden osuustoiminnalliseen uudelleenjärjestelyyn ja siitä käsin toisiaan varten toimivien jäsenten kokonaisvaltaisen yhteisön perustamiseen. Tietystikään aivan kaikki sosialismin edustajat 1800-luvun ensimmäisellä puoliskolla eivät olleet yhtä mieltä näistä yhteiskuntateoreettisista perusoletuksista. Vaikka sosiaalisen vapauden normatiivisesta periaatteesta oltiin pitkälti yksimielisiä, suhteessa tiettyihin yhteiskuntateoreettisiin kysymyksiin esiintyi yksilöllisiä poikkeavuuksia. Pitäisikö jo käynnissä oleva taloudellisen yhteisöllistämisen prosessi käsittää pikemminkin askelittaisina reformeina vai lähentymisenä kohti vasta myöhemmin toteutuvaa vallankumousta? Entä miten tulisi yksityiskohtaisesti järjestää taloudelliset suhteet, jotka sitten aikanaan luonnehtisivat lopputulosta eli kaikkien tuottajien liittoa? Juuri tästä viimeisestä seikasta asianosaisten näkemykset vaihtelivat huomattavasti aina sen mukaan, mitä pidettiin talousteoreettisesti syynä kapitalististen markkinoiden kriisialttiuteen ja mitä vastaavasti suositeltiin sopivaksi ohjausmuodoksi yhteiskunnallistetulta perustalta toteutetulle taloudelliselle uusintamiselle.57 Nämä kolme mainittua oletusta – talouden alue keskeisenä, jopa ainoana tapahtumapaikkana sopivasta vapauden muodosta käytävälle kamppailulle, refleksiivinen sidos siellä jo olemassa olevaan oppositiovoimaan sekä historianfilosofisesti ladattu odotus tämän olemassa olevan vastarintaliikkeen välttämättä tapahtuvasta voittokulusta – kuitenkin muodostavat ne konstitutiiviset kulmakivet, joiden välille levittäytyi se yhteiskuntateoreettinen ajatteluhorisontti, jossa sosialistit kehittivät yhteistä ideaansa sosiaalisesta vapaudesta. Tarkastelen nyt yksityiskohtaisemmin kutakin näistä kolmesta premissistä tutkiakseni, mitä seuraamuksia niiden myötä kytkeytyi päätavoitteeseen eli vaihtoehtoisen yhteiskuntamallin hahmottelemiseen. Luotaan aluksi sitä ongelmallista yhteiskuntateoreettista perintöä, jonka varhaiset sosialistit jättivät jälkeensä heitä seuranneelle liikkeelle kehittämällä alkuperäisen ideansa sosiaalisesta vapaudesta näiden kolmen oletuksen määrittämissä kehyksissä.

1. Kuten olemme nähneet, varhaisilla sosialisteilla Karl Marxiin saakka oli taipumus ymmärtää vallankumouksen myötä jo vakiintuneet vapausoikeudet yksinomaan valtiollisesti sanktioituna lupana, joka salli kunkin tavoitella talouden piirissä omia intressejään yksityisomistuksen perustalta. Heidän näkökulmastaan tästä kapitalististen markkinoiden järjestelmästä oli näin tullut uusien, yksilöllisten vapauksien varsinainen tyyssija. Sitä kritisoitiin vetoamalla visioon yhteisöllisestä tuotantotavasta, jossa subjektit eivät enää toimisi toisiaan vastaan vaan toisiaan varten ja toteuttaisivat sen, mitä olen kutsunut sosiaaliseksi vapaudeksi. Tällä tiellä, jossa näennäisesti ainoastaan yksityisegoistisista vapauksista kuten myös uusista, sosiaalisista vapauksista puhuttiin vain suhteessa taloudellisen toiminnan alueeseen, kohdattiin kuitenkin ongelma, joka pian osoittautui vakavammaksi kuin ensi näkemältä saattoi vaikuttaa. Näin nimittäin riistettiin kertaheitolla kaikki normatiivisuus demokraattisen kansanvallan alueelta, jota varten vähintäänkin Rousseau ja hänen vallankumoukselliset seuraajansa olivat kaavailleet uutta yksilöllistä itsemääräämisoikeutta, ja se surkastui yhteiskunnallisen uusintamisen näkökulmasta merkityksettömäksi tekijäksi. Koska sosialistit sijoittivat niin hyvän kuin huononkin vapauden yksipuolisesti taloudellisen toiminnan alueelle, heiltä vietiin yhtäkkiä ja lähes huomaamatta tilaisuus ajatella vapauden kategorioin uutta järjestelmää, jossa yhteisistä tavoitteista neuvoteltiin demokraattisesti. Tästä seurasi väistämättä paitsi riittävän politiikan käsitteen puute myös näiden samojen vapausoikeuksien emansipatorisen puolen täydellinen laiminlyönti. Nämä huomaamattomat linjanvedot määrittivät sosialismin myöhempää kohtaloa niin ratkaisevasti, että tämä vaatii perusteellisemman selvityksen.

Jo Saint-Simonin ja hänen oppilaidensa, saint-simonistien, kohdalla näkyy, että tavoiteltaessa jatkoa vallankumoukselle huomio oli vedetty kokonaan pois poliittisesta sfääristä ja siirretty teollisen tuotannon alueelle. Tämän koulukunnan käsityksen mukaan teollisuudessa ja kaupassa tapahtuneiden teknisten edistysaskelien myötä oli tullut aika kukistaa lopullisesti vanhan, taloudellisesti tehottoman feodaaliherruuden viimeiset jäänteet ja korvata ne uudella yhteiskuntajärjestyksellä. Siinä takuuvarman täystyöllisyyden oloissa kaikki teollisilla toimialoilla työskentelevät, työntekijät yhtä lailla kuin johtajat, voisivat neuvottelemansa suunnitelman mukaisesti työskennellä yhdessä myös heikommassa asemassa olevien tarpeiden tyydyttämiseksi. Edellytykset tällaiselle toisenlaiselle, osuustoiminnalliselle tuotantotavalle luotaisiin keskuspankilla, jossa edustuksellinen, samoin teollisesta työvoimasta koottu elin tekisi kaikesta poliittisesta ohjauksesta tulevaisuudessa tarpeetonta määrätessään tietyn maan kohtalosta ja hyvinvoinnista lainanantopäätöksillään.58 Kuten Saint-Simon ja hänen oppilaansa, jotka olivat varustaneet teknokraattisen oppinsa tunnetusti jopa uuden kansalaisuskonnon auralla, myöskään seuraavat sosialistisukupolvet eivät olleet käytännössä lainkaan kiinnostuneet uusien kansalaisoikeuksien poliittisesta roolista. He jakoivat saint-simonistien kvasiuskonnollisen lahkon kanssa käsityksen, että muutos kohti yhteiskunnan solidaarista uudelleenjärjestämistä tapahtuisi yksinomaan talouden piirissä, jossa vallitsisi vastaisuudessa yksityisegoismin sijaan ihmisten vastavuoroinen toistensa täydentäminen tarpeiden tyydyttämisessä, kun taas poliittiset instituutiot menettäisivät ohjaavan tehtävänsä. Tässä pisimmälle eteni Proudhon, joka oli muotoillut vapauskäsitteen selkeimmin ennen Marxia. Hän vaati äkkipäätä lakkauttamaan kaikki hallitustoimet, jotka voitaisiin korvata täydellisesti pienten tuotantoyhteisöjen vastavuoroisella yhteistyöllä. Vastaavasti hän ei liioin nähnyt tarvetta vallankumouksen julistamille vapausoikeuksille, jotka palvelivat myös hänen näkökulmastaan pelkästään yksityisomistajien intressejä kapitalistisilla markkinoilla ja jotka menettäisivät vanhan asemansa osuustoiminnallisen tuotantotavan toteuttamisen myötä.59

Myös Fourier’lta, Louis Blancilta ja Auguste Blanquilta löytyy pohdintoja, jotka paljastavat suoranaisen halveksunnan vastikään saavutettuja yhtäläisten vapausoikeuksien instituutioita kohtaan. Kuitenkin vasta Marx vei koko tähän liittyvän keskustelun uudelle tasolle. Hänen vuonna 1844 ilmestynyt kirjoituksensa ”Juutalaiskysymyksestä” muodosti virstanpylvään rakenteilla olleen liikkeen itseymmärrysprosessissa. Marx syventyi siinä pohtimaan, mikä merkitys juutalaisten kamppailulle poliittisesta yhdenvertaisuudesta tulisi vastaisuudessa antaa sosialistisiin tavoitteisiin nähden.⁶⁰ Marxin vastaus etenee kaksivaiheisesti siten, että ongelmaa selvitetään ensin pelkästään vallitsevien sosiaalisten olojen ja sitten vapautetun yhteiskunnan kannalta. Katse nykyhetkessä Marx väittää Hegelin oikeusfilosofian sanastoa käyttäen, että ”porvarillinen yhteiskunta”, siis kapitalistinen markkinatalous, ja ”valtio” ovat olemassa kahtena erillisenä, kumpikin omia periaatteitaan noudattavana alueena. Marx on vakuuttunut siitä, että niin kauan kuin tällainen institutionaalinen työnjako säilyy on myös juutalaisvähemmistön poliittisilla integrointiponnisteluilla yksiselitteisesti emansipatorinen merkitys, koska yhtäläisten vapausoikeuksien valtiollinen myöntäminen merkitsee aiempaan nähden normatiivista edistysaskelta.⁶¹ Juutalaisten poliittinen integraatiopyrintö kuitenkin menettäisi hänen käsityksensä mukaan heti kaiken myönteisen tehtävänsä, kun tulevaisuudessa valtion siihen asti eristetyt toiminnot jälleen palaisivat todellisen inhimillisen yhteisön tehtävien piiriin. Tällaisten olojen vallitessa ei ainoastaan lopullisesti kumoutuisi ihmisten valitettava jakautuminen kansalaisiin (citoyen) ja yksityisiin taloussubjekteihin (bourgeois). Silloin myös kaikkien yhdessä toimivien yhteiskunnan jäsenten liittoa voitaisiin hallita poliittisesti sillä tavoin yhteisesti, että yksittäisiltä ihmisiltä katoaisi tarve vaatia joltakin korkeammalta taholta oikeuksia yksilölliseen itsemääräämiseen. Meidän kannaltamme erityistä huomiota ansaitsee juuri tämä Marxin argumentaation viimeinen askel. Liberaalit vapausoikeudet, joista hän itse puhuu keinona ”julistaa kansan jokainen jäsen yhtäläisesti osalliseksi kansansuvereniteetista”,62 menettävät tulevaisuuden sosialistisessa yhteiskunnassa kaiken normatiivisen merkityksen, koska enää ei tarvittaisi erillistä yhteisestä tahdosta neuvottelemista, joka olisi irrallaan taloudellisista toimista ja jota varten yksilö pitäisi varustaa itsemääräämisoikeudella.⁶³

Tämä liberaalien vapausoikeuksien – joita Marx piti edistämisen arvoisena vain niin pitkään kuin valtiollisen politiikan ja taloudellisen tuotannon institutionaalisten piirien erottelu säilyisi – relativisointi sälytti sosialistiselle liikkeelle jo sen syntyhetkellä raskaan taakan, josta se ei sittemminkään ole päässyt eroon. Koska kaikki toivo vapauden ja veljeyden myöhemmästä sovittamisesta oli sidoksissa yksinomaan mahdollisuuteen talouden kommunitaarisesta uudelleenjärjestämisestä, uskottiin, että kaikkien yksilön oikeuksien voitaisiin antaa jäännöksettä sulautua toisiaan varten toimivien subjektien yhteisöön, jolloin yksilön autonomialle ja yhteisen tahdon intersubjektiiviselle selvittämiselle ei loppujen lopuksi jäänyt legitiimiä paikkaa. Minkä tahansa sosialistisen liikkeen perustamisdokumentin ottaakaan esiin, kerta toisensa jälkeen törmää siihen, että liberaalien vapausoikeuksien tapaan myöskään niihin perustuvalla vapaiden ja tasa-arvoisten kansalaisten tahdonmuodostuksella ei katsottu olevan mitään roolia tulevan yhteiskunnan organisatorisessa rakenteessa. Tätä sosiaalisen uutta organisaatiomuotoa luonnehtii pikemminkin se, että subjektit sisällytetään yhteiskuntaan pelkästään sen myötä, että he osallistuvat osuustoiminnalliseen tuotantoon. Tämän vuoksi he voivat kyllä toteuttaa yhdessä sosiaalista vapauttaan mutta heidän ei enää tule huolehtia yksilöllisestä itsemääräämisestään. Näin hahmoteltu tulevaisuudenkuva johti kyvyttömyyteen löytää omasta doktriinista normatiivinen reitti poliittiseen sfääriin. Kesti useita vuosikymmeniä, ennen kuin liikkeen sisällä alettiin korjata tätä alkuperäistä puutetta siten, että iskusanan ”sosialismi” edelle liitettiin adjektiivi ”demokraattinen”. Mutta myös muotoilu ”demokraattinen sosialismi”, jonka Sosiaalidemokraattinen puolue virallisesti kohotti ohjelmaksi vasta toisen maailmansodan jälkeen,64 ratkaisi liikkeen ensimmäisiltä edustajilta perityn ongelman vain välttävästi. Pohjimmiltaan jäi nimittäin vastaamatta kysymykseen, miten sosiaalisen vapauden johtoidea tulisi käsittää, jotta se voisi siivittää kapitalistisen yksityisegoismin kritiikkiä kiistämättä kuitenkaan samalla täysin yksilöllisten vapausoikeuksien arvoa. Sen sijaan tällä käsitteellä ei tarkoitettu enimmäkseen muuta kuin huomattavan rajallista ymmärrystä poliittisesta demokratiasta totunnaisen liberaalin mallin mukaan institutionaalisena alueena, jossa ratkaistaisiin parlamentaarisen enemmistön avulla ”sosiaalinen kysymys” rajoittamalla kapitalistisia markkinoita. Tämä teki lopun olennaisesti radikaalimmasta vaatimuksesta järjestää mahdollisuuksien mukaan itse taloudellisen toiminnan alue niin, että yhteiskunnan jäsenet voisivat toimia siellä toisiaan varten eikä toisiaan vastaan.⁶⁵

Aivan toisin olisi käynyt, jos tässä ratkaisevassa vaiheessa olisi sivuutettu liikkeen ensimmäiset edustajat ja kehitetty sosialismin ideaa turvautumalla Hegelin vapausteoriaan. Silloin olisi ollut periaatteessa mahdollista ajatella liberaaleja vapausoikeuksia esteen sijaan välttämättömänä edellytyksenä sosiaaliselle vapaudelle, joka alkuperäisen näkemyksen mukaan toteutuisi tulevaisuudessa talouden piirissä.66 Kenties tällaisella tiellä olisi jopa ilmennyt tilaisuus sisällyttää sosiaalisen vapauden periaatteeseen paitsi taloudellisen toiminnan alue myös demokraattisen tahdonmuodostuksen menettely.⁶⁷ Ennen kuin paneudun neljännessä luvussa tähän sosialistisessa perinteessä käyttämättä jätettyyn vaihtoehtoon, käsittelen varhaisten sosialistien yhteiskuntateorian toista premissiä.

2. Ensimmäiset osoitukset varhaisten sosialistien yhteiskuntateoreettisen ajattelun toisesta premissistä – jonka mukaan sen omat ihanteet ilmentävät vallitsevassa yhteiskunnassa valmiina olevan oppositiovoiman faktisia intressejä – löytyvät nekin jo Saint-Simonilta ja hänen kannattajiltaan. Tämän laajalle levittäytyneen koulukunnan jäsenet olivat yhtä mieltä siitä, että koko teollisuudessa työskentelevien luokka vaatimattomista käsityöläisistä insinööreihin ja johtajiin vain odotti hetkeä, jolloin heidän yhteinen toimintansa ja kykynsä vihdoin vapautettaisiin feodaalis-porvarillisen omistusjärjestyksen ikeestä ja valjastettaisiin kohottamaan tuottavuutta vapaissa ja pakottomissa liitoissa. Jo käynnistyneeksi oletetun emansipaatioprosessin valossa saint-simonistien doktriinin tehtävänä oli jakaa tietoa ja uskonnollisesti höystettyjä varmuuksia. Ne olivat tarpeen, jotta lopulta saataisiin luotua kollektiivisesti tavoiteltu, kaikkien tuottavien työvoimien muodostama yhteisö.⁶⁸ Sama oletus nykyhetkessä jo täysin teorian ymmärtämällä tavalla toimivasta oppositioliikkeestä toistui Robert Owenilla, Louis Blancilla ja Pierre-Joseph Proudhonilla, paitsi että nyt osallisten piiri rajattiin pelkästään teollisten palkkatyöläisten joukkoon. Aivan kuten Saint-Simon ja hänen oppilaansa olivat ajatelleet, täytyi oppositiovoiman edelleen jakaa spontaanisti intressi siihen, että yhteiskunnallinen kehitys etenisi kaikkien tuottajien pakottamattoman yhteisöllistämisen suuntaan. Vain näin sosialistisella idealla voisi ylipäätään olla minkäänlaista vaikutusta.69

Tietenkään pelkkä viittaus vastarintaliikkeeseen, joka edustaa sosialistisen teorian omia ihanteita, ei vielä itsessään merkitse tälle teorialle minkäänlaista ongelmaa. Pikemminkin tulevaisuuteen viittaavan teorian refleksiiviseen rakenteeseen suorastaan kuuluu, että se etsii sosiaalisen todellisuuden sisältä voimia ja valmiuksia, joiden avulla sen väitteet voisivat joskus käytännössä toteutua ja saataisiin aikaan ennustettu yhteiskunnallinen tila. Silti jo mainittujen kirjoittajien kohdalla vakiintui sosialistisessa ajattelussa aivan toinen metodinen strategia, joka johti siihen, että näitä vastarintaliikkeitä ei yksinkertaisesti tutkittu empiirisesti vaan ne edellytettiin apodiktisesti. Ajateltiin, että jo ennen teorian muuttumista käytännöksi sosiaalisessa todellisuudessa on objektiivisesti olemassa intressit ja halut, joihin teoria voi tukeutua oikeuttaakseen ja toteuttaakseen päämääriään. Kuitenkin ainoa mahdollisuus puhua näistä esitieteellisistä haluista objektiivisessa mielessä on yksinkertaisesti olettaa ne sosiologisesti asianosaisten ominaisuuksiksi. Silloin ei enää ole kysymys empiirisistä intresseistä eikä faktisista haluista vaan pyyteistä, joita näillä sosiaaliryhmillä tulisi olla, sikäli kuin ne vain noudattaisivat asemaansa nähden oikeanlaisia näkemyksiä. Kuten Max Weber on myöhemmin tuonut esiin, tällä intressien olettamiseen perustuvalla metodilla avattiin ovet teoreettiselle mielivallalle. Se, mitä kulloinkin pidettiin näkemyksinä, joiden myötä asianosaiset ryhmät omaksuisivat niihin liitetyt intressit, määritettiin ainoastaan sen pohjalta, miten teoria oli etukäteen paljastanut yhteiskunnallisen todellisuuden luonteen. Jo saint-simonistien ja muiden varhaissosialismin edustajien kohdalla sosialistinen teoria oli vaarassa ajautua eräänlaiseen itseviittaavuuteen, kun sosiaaliseen todellisuuteen projisoitiin omat ennusteet oikeuttava kollektiivinen liike, joka kuitenkin oli konstruoitu edeltä käsin liittämällä siihen tietyt intressit.

Taipumus teorian itseensä viittaavaan sulkeutumiseen voimistui entisestään Karl Marxin työn myötä. Lähes kaikissa hänen kirjoituksissaan ilmenee vaihtelevin tavoin se, että teoria ennakoi niiden toimijoiden objektiiviset intressit, joiden ilmaisukanavana Marx näki omat analyysinsa. Ainoastaan historiallis-poliittisissa tutkielmissaan hän näyttää siinä määrin huomioivan sosiaalisten ryhmien konkreettiset halut, että välttää oletuksen kaikilla palkkatyöläisillä olevasta yhdenmukaisesta intressistä.70 Antropologisissa varhaiskirjoituksissaan Marx kuitenkin liittää toimijoille määrättyjä intressejä. Hän käsittää proletariaatin kokonaisuudessaan yhdenmukaisena subjektina, joka edustaa ihmislajia ilmaistessaan pakottavaa tarvetta toteuttaa itseään työssä. Marxin mukaan jokaisella ihmisellä on luonnostaan syvälle juurtunut intressi nähdä itsensä esineellistyneenä ja vahvistettuna toimintansa tuloksessa; tätä intressiä edustaa kapitalismissa enää palkkatyöläisten kollektiivi, koska yksin se on ylipäätään tekemisissä esineellisen työn kanssa ja tunnistaa tämän työn nykyisessä vieraantumisessa etäisyyden omiin luonnollisiin pyrkimyksiinsä.⁷¹ Marxin siirtyessä vuoden 1850 jälkeen talouteen pohjautuvaan kapitalismianalyysiin hänen perustelunsa oletukselle tällaisesta proletaarisesta kokonaisintressistä muuttuvat, mutta hän edelleen tulkitsee sen olevan aina jo suuntautunut kohti vallankumousta. Nyt työväenluokan jäsenet eivät enää kollektiivisesti haikaile kapitalistisen yksityisomistuksen kumoamista heidän havaitsemansa ihmisluonnon teloksen72 takia vaan siksi, että järjestelmästä johtuvan riiston lisääntyminen pakottaa heidät varmistamaan yhdessä, että he ylipäätään selviytyvät taloudellisesti.⁷³ Näin Marxia leimaa niin varhais- kuin myöhäiskirjoituksissaan oletus, että hänen oman teoriansa ilmentämiä tavoitteita edustaa sosiaalisessa todellisuudessa kollektiivinen subjekti, jolla on kaikista sen yksittäisten jäsenten konkreettisten mieltymysten eroista huolimatta yhdenmukainen intressi vallankumoukseen. Tästä metodologisesti erittäin kyseenalaisesta oletuksesta seurasi, että sosialistinen oppi oli vastedes sidottu lähes transsendentaalisella välttämättömyydellä konkreettiseen sosiaaliseen liikkeeseen, vaikka empiirisesti jäi täysin epäselväksi, oliko tällainen liike ylipäätään ennakoidulla tavalla olemassa sosiaalisessa todellisuudessa.

Sikäli viimeistään Marxin teorian myötä kaikki, mitä 1800-luvun ensimmäinen puolisko oli sosialistisiin käsityksiin tuonut, oli selitetty yksinomaan vallankumouksellisen työväenluokan henkiseksi tuotokseksi. Työväenluokan faktiselle koostumukselle ja tosiasiallisille intresseille taas ei enää tarvinnut uhrata enempiä ajatuksia. Rationaalisen olettamisen metodin ansiosta se käsitettiin ikään kuin kiinteäksi osaksi kapitalistisia yhteiskuntia, niin että empiiriset epäilykset ja kysymykset eivät voineet saada minkäänlaista painoarvoa. Niin kauan kuin yhteiskunnallinen todellisuus tarjosi riittävästi havaintomateriaalia, joka vakaasti tuki pitäytymistä tässä imaginaarisessa tekijässä, ei ollut aihetta epäillä sosialistisen opin ilmaisu- tai kuvausvoimaa. Vielä saksalaisen sosiaalidemokratian ensimmäisille edustajille vakaumus, jonka mukaan sosialistisissa ideoissa heijastuvat kaikkien palkkatyöläisten intressit, näytti niin peruuttamattomalta, etteivät he nähneet minkäänlaista syytä asettua sitä vastaan. Vasta Frankfurtin koulukunnan varhaisen, Horkheimerin organisoiman teoriapiirin suurena ansiona oli osoittaa ensimmäisen kerran empiirisesti perusteltuja epäilyksiä tästä vallankumouksellisen työväenluokan sosiologisesta fiktiosta. Työväen ”autoritaarisuutta” koskevien monitieteisten tutkimusten myötä käynnistyi prosessi, joka vääjäämättä johti oivallukseen, etteivät luokkaspesifit elämäntilanteet suinkaan automaattisesti välity tietyiksi haluiksi tai intresseiksi.74 Lisäksi kun työsuhteet alkoivat toisen maailmansodan jälkeen kapitalistisissa länsimaissa äkisti muuttua ja toimihenkilöt ottivat käsiinsä yhä enemmän valtaa työmarkkinoilla, niin että yhtäkkiä puhuttiin jo jälkiteollisesta yhteiskunnasta,⁷⁵ oli aikoinaan varmaksi luultu sosialismin luokkasidos peruuttamattomasti mennyttä. Siellä missä ei enää ollut vallankumouksellista proletariaattia ja missä itse teollisuustyöväestöstä oli tullut vähemmistö kaikkien palkkatulosta riippuvaisten joukossa, ei myöskään voinut olla minkäänlaista mahdollisuutta käsittää sosialistisia ihanteita enää jo valmiiksi vallankumouksellisen subjektin henkisenä ilmauksena.⁷⁶

Näin syntynyttä ongelmaa ei riittävän usein tunnisteta koko laajuudessaan. Johtavien edustajiensa silmissä sosialismi oli alusta alkaen paljon enemmän kuin yksi poliittinen teoria muiden joukossa ja siten verrattavissa ehkä liberalismiin. Se oli käytännöllisiä tavoitteita sisältävä, tulevaisuuteen viittaava oppi, joka edisti yhteiskunnassa jo olemassa olevan intressin toteuttamista aktivoiden ja parannellen sitä visioillaan sosiaalisesta vapaudesta. Kun esitieteellistä intressiä ei enää voida olettaa, koska heikoimmatkin empiiriset osoitukset sen olemassaolosta ovat kadonneet, on sosialismin vaarana, että viittaamalla sosiaaliseen liikkeeseen se menettää kaiken pätevyytensä. Sillä ilman sidosta yhteiskunnalliseen voimaan, jossa sen omat tavoitteet todistettavasti jo pyrkivät toteutumaan, se vain pönkittäisi minkä tahansa muun normatiivisen teorian tapaan ihannetta, joka asettuu epäjärjellistä todellisuutta vastaan. Sikäli työväenliikkeen hajoaminen on ollut sosialistiselle traditiolle enemmän kuin pelkkä työtapaturma. Toivo siitä, että proletariaatista vielä löydettäisiin jäänteitä siihen aikanaan liitetystä intressistä vallankumoukselliseen muutokseen, on haalistunut, ja tämä osuu sosialismin sisimpään ytimeen, nimittäin vaatimukseen olla elävän liikkeen teoreettinen ilmaus.77

Tämän historiallisen tilanteen valossa sosialismilla on nykyään vaihtoehtona joko tyytyä surkastumaan puhtaan normatiiviseksi teoriaksi tai etsiä korviketta menetetylle sidokselle työväenliikkeeseen. Ensimmäisessä tapauksessa sen täytyisi kulkea monin paikoin jo asteltua tietä ja antaa omille ihanteilleen abstraktien oikeudenmukaisuusperiaatteiden muoto puolustaakseen niitä samoin ehdoin kilpailevia teorioita vastaan.⁷⁸ Jälkimmäisessä tapauksessa sen tehtävänä olisi paikantaa yhteiskunnan sisäinen, sen omiin tavoitteisiin kohdistuva intressi niin yleisellä tasolla, että tämä intressi ei riippuisi sosiaalisten liikkeiden satunnaisista muutoksista. Ennen kuin seuraavassa luvussa käsittelen näitä kumpaakin vaihtoehtoa, käännyn kolmannen yhteiskuntateoreettisen teoriakokonaisuuden puoleen, jossa jo varhain erottuu sosialismin ongelmallinen perintö.

3. Oletusta vallankumouksellisesta subjektista, joka kapitalismissa aina jo pyrkii omaehtoisesti toteuttamaan oikeanlaisia ihanteita, täydentää varhaisten sosialistien yhteiskuntateoreettisessa ajattelussa lähes järjestään historianfilosofinen oletus, jonka mukaan vallitsevien tuotantosuhteiden täytyy historiallisella välttämättömyydellä ennen pitkää kumota itsensä. Tämän sosialismin pulmallisen perinnön kolmannen premissin kohdalla ongelmana ei ollut se, että se innosti tutkimuksia kapitalismin itsetuhoisista voimista, vaan se, että se käsityksellään suoraviivaisesta kehityksestä teki mahdottomaksi kokeellisen toiminnan historiallisten prosessien ja potentiaalien parissa. Tässäkin kohtaa kyseinen ajattelumalli alkoi muotoutua jo Saint-Simonilla ja hänen koulukunnallaan. Sen jäsenet seurasivat mestariaan Anne Robert Turgot’hon ja Nicola de Condorcet’hen tukeutuneessa ajatuksessa,79 että inhimillisen historian kulku on jatkuvaa edistystä ja että tätä kulkua vie uusille tasoille sosiaalisten olojen välttämätön sopeutuminen tekniikan ja tieteen yhtämittaisiin saavutuksiin.⁸⁰ Saint-simonistit tulkitsivat oman ajanjaksonsa vallankumouksen jälkeisessä Ranskassa tämän edistysajatuksen pohjalta niin kutsutun ”kriittisen” seisahduksen aikakaudeksi. Siinä teollisen tuotantotavan ylenpalttisia mahdollisuuksia ei voitu yhteiskunnallisesti hyödyntää, koska perinteinen, toistaiseksi syrjäyttämätön omistusjärjestys varusti toimettoman luokan kaikella sosiaalisella vaikutusvallalla. Siten heidän näkökulmastaan historiallisen prosessin seuraavana askeleena täytyi väistämättä olla se, että porvariston, aatelin ja papiston muodostamien joutilaiden luokkien perusteetta saatu omaisuus siirrettäisiin valtiollisen keskuspankin haltuun, joka luottopäätöksillään loisi taloudelliset edellytykset kaikkien teollisuudessa työskentelevien suurelle osuustoiminnalliselle yhteisölle.⁸¹

Kaikki kirjoittajat, jotka samaan aikaan tai hieman myöhemmin niin ikään hahmottelivat sosialistisia ideoita, eivät suinkaan operoineet saint-simonistien tapaan edistystä koskevan historianfilosofisen mallin parissa. Mitä voimakkaammin he sekaantuivat poliittisiin tapahtumiin tai olivat suoraan osallisia taloudellisten vaihtoehtohankkeiden rakentamisessa – hyvänä esimerkkinä Robert Owen – sitä vähemmän he innostuivat uskaliaisiin pohdiskeluihin asioiden kulun historiallisista laeista. Enemmistö varhaisista sosialisteista kuitenkin oli saint-simonistien koulukunnan kanssa yhtä mieltä siitä, että heidän intellektuaaliset toimensa tuli ymmärtää välttämättöminä askelina ihmislajin lainmukaisen edistymisen keskeytyksettömässä prosessissa. Heille sosialismi näyttäytyi nimenomaan tuloksena väistämätöntä kehitystä koskevasta tiedosta, ja tämän kehityksen seuraavana etappina täytyi olla markkinataloudellisten kilpailuolosuhteiden päihittäminen ja kaikkien työtätekevien osuustoiminnallisen yhtymän asettaminen niiden tilalle. Piirteitä tällaisesta historianfilosofisesta ajattelusta löytyy myös esimerkiksi Louis Blancin, uuden liikkeen maltillisemman edustajan tuotannosta. Blancia innoittivat Condorcet ja huomattavassa määrin myös Saint-Simon, jota hän ihaili suuresti koko elämänsä ajan. Blanc lähti liikkeelle siitä, että tieteellisen valistuksen jatkuva prosessi ennemmin tai myöhemmin pakottaisi viemään reformeja tismalleen kohti sellaista solidaarista talousyhteisöä, jollaista hän ohjelmallisissa kirjoituksissaan itse oli ehdottanut.82 Tässä tulee jälleen esiin, kuinka voimakkaasti ranskalaisten varhaissosialistien itseymmärrys riippui klassisen valistuksen edistysoptimismista, jossa tieteelliset oivallukset oli käsitetty inhimillisen sivilisaation suoraviivaisen kehityksen moottorina. Sen sijaan Proudhonin ajattelussa erottuu jo ensimmäiset vaikutteet Hegelin historianfilosofiasta. Kanssataistelijoidensa tavoin myös Proudhon halusi ymmärtää propagoimansa sosialismin merkkinä tulevasta yhteiskuntajärjestyksestä, jota kohti historiallinen kehitys kulki todistettavissa olevan lain välttämättömyydellä. Toisin kuin muut liikkeen edustajat Ranskassa hän ei kuitenkaan yrittänyt selittää tätä lainmukaisuutta lisääntyvän tieteellistymisen seurauksena vaan katsoi sen ilmentävän vaiheittain etenevää prosessia, jossa vastakkain olevat luokat saavuttavat jatkuvasti uuden sovinnon keskenään.83 Tällaisilla viittauksilla sosiaalisen luokkataistelun edistyksen takaavaan rooliin Proudhon, joka oli mestari yhdistämään osia toisilleen kaukaisista perinteistä, pohjusti tietä Marxin historianfilosofiselle ajattelulle. Vaikka Marx myöhemmin kiistikin ranskalaisen anarkistin vaikutuksen omaan työhönsä ja jopa kohdisti tähän karkeaa kritiikkiä,⁸⁴ hänen historiallisesta materialismistaan löytyy toistuvasti selkeitä jälkiä Proudhonin spekulatiivisista ajatuskuluista.

Varhaiselle sosialismille luonteenomainen ajatus lainmukaisesta edistyksestä näkyy Karl Marxin tuotannossa itse asiassa kahtena hyvin erilaisena muunnelmana.⁸⁵ Näistä kilpailevista lähestymistavoista ensimmäisessä – jossa on selvästi vaikutteita Hegeliltä ja Proudhonilta – yhteiskunnallisen kehityksen käyttövoimaksi otaksutaan sosiaalisten luokkien kamppailu. Tämän kamppailun kulku ilmentää määrättyyn suuntaan hakeutuvia parannuksia, koska sen jokaisessa vaiheessa valta-asemaan pääsevät entistä suuremman, siihen asti ulos suljetun ryhmittymän intressit. Näin oletetussa konfliktien välityksellä tapahtuvassa edistysprosessissa sosialismi edustaa Marxille toistaiseksi viimeistä vaihetta, sikäli kuin siinä proletariaatin myötä sosiaalisen vallan ottaa itselleen se väestön enemmistö, jonka halut tähän asti on aina tukahdutettu.⁸⁶ Toinen selitysmalli, jonka Marx tarjosi tehdäkseen uskottavaksi oletuksen ennalta määrätystä edistyksestä inhimillisessä historiassa, on sitä vastoin kokonaan sovitettu lineaariseen prosessiin, joka muodostuu tietoon perustuvasta ympäristön hallinnan lisääntymisestä. Ei liene väärin otaksua, että tässä vaihtoehtoisessa lähestymistavassa näkyy Saint-Simonin ja hänen oppilaidensa ajatusten vaikutus. Toisessa mallissaan Marx olettaa yhteiskunnallisen kehityksen moottoriksi ihmisen jatkuvasti kasvavan kyvyn hallita luontoa, ja tässä kasvussa vielä hyödyntämätön potentiaali pakottaa askel askeleelta sovittamaan yhteiskunnalliset järjestäytymistavat itseensä. Näin päädytään aivan erilaiseen lainmukaisen edistyksen muotoon, joka viime kädessä koostuu siitä, että jälkeenjääneet, tehottomat tuotantosuhteet täytyy yhä uudelleen saada vallankumouksellisten mullistusten myötä vastaamaan tuotantovoimien teknologista tilaa.87 Tämän historiallisen materialismin version viimeaikaisista tulkinnoista epäilemättä vaikuttavin on Gerald Cohenin käsialaa.⁸⁸ Sitä on aivan oikeutetusti kuvattu muunnelmaksi teknologisesta determinismistä.

Molemmat selitysmallit käyvät kuitenkin kaikista eroavuuksistaan huolimatta – yhtäällä tuotantovoimien kehitys, toisaalla luokkataistelu – yksiin siinä, että ne olettavat seuraavana, pian odotettavissa olevana etappina historian lainmukaisessa kehitysprosessissa ”sosialistiseksi” nimetyn tuotantotavan, joka purkaa aiemmin vallinneet ristiriidat. Ihmisten toimijuudella on siten ainoastaan toisarvoinen rooli, koska sitä pidetään pelkkänä ilmauksena historiallisista välttämättömyyksistä, jotka väistämättä toteutuvat ”heidän selkänsä takana”, ilman heidän tietoisuuttaan. Toki marxilaisuuden historiassa on toistuvasti esiintynyt yrityksiä heikentää tai suhteellistaa tämän lakikäsityksen roolia historiallisessa materialismissa, jotta voitaisiin puolustautua ilmeisimmiltä vastaväitteiltä. Niinpä esimerkiksi kriittisen teorian edustajat ovat ehdottaneet Marxia ymmärrettäväksi siten, että historiallisten prosessien lainmukaisesta kulusta olisi lupa puhua vain niin pitkään kuin yhteiskunnalliset tuotantosuhteet vielä uusintuvat ”luonnollisesti” ja sikäli väistävät inhimillisen suunnittelun keinoin tapahtuvan järjellisen ohjauksen.89 1800-luvulla sosialismissa ei kuitenkaan omaksuttu käsitystä historiallisesta lainmukaisuudesta tässä sofistikoituneessa, historiallisesti rajoitetussa muodossa. Vallalla oli tuolloin ajatus – joka oli lähtenyt Saint-Simonin tiedeoptimismista ja vahvistunut Marxin nopeasti popularisoidun historiakäsityksen myötä – että visiot vapaiden tuottajien osuustoiminnallisesta yhteisöstä vain ilmaisivat sen, mitä kohti historiallinen kehitys oman sisäisen edistysdynamiikkansa perusteella jo omaehtoisesti välttämättä eteni.

Tässä deterministisessä edistyskäsityksessä ei ollut ongelmallista ainoastaan se, että se tuki poliittisesta toiminnasta pidättäytymistä, josta pian muodostui liikkeen sisällä kiivaiden keskustelujen polttopiste.⁹⁰ 1900-luvun alussa kiisteltiin sosiaalidemokraattien tai kommunistien parissa usein siitä, miten historian lainmukaisuutta koskevat väitteet tarkalleen pitäisi ymmärtää ja tulisiko ne korvata etiikalla, joka tukee muutokseen pyrkivää toimintaa. Nämä kiistat todistavat siitä hämmennyksestä, jonka perustajien historianfilosofinen determinismi oli saanut sosialistisessa liikkeessä aikaan.⁹¹ Vielä ratkaisevampaa käsityksessä lainmukaisesta etenemisestä kuitenkin oli, että se esti historiallisen kehityksen hahmottamisen aina uusina haasteina, joiden otollisuutta sosiaalisille parannuksille voitaisiin tutkia vasta kokeilujen avulla. Kuten John Dewey on sittemmin nasevasti todennut,⁹² historiallisten lainmukaisuuksien olettaminen eväsi lähes kaikki mahdollisuudet käsittää sosialismi liikkeenä, joka vasta sosiaalisilla kokeiluilla saisi selville, miten sosiaalisen vapauden johtoidea olisi aidoimmin ja parhaiten toteutettavissa kulloisissakin historiallisissa olosuhteissa. Sosialismin edustajille oli kaikille selvää, miten uuden, vapauden toteuttavan yhteiskuntajärjestyksen tulisi olla muodostettu, eivätkä he pitäneet tarpeellisena tutkia, millaisia tilaisuuksia muutoksille nopeasti vaihtelevat olot tarjosivat.

Kokeellisuuden hylkäämisessä historiallis-käytännöllisenä metodina ei ollut kyse sen päättämisestä, tavoiteltiinko vallitsevien olojen uudistamista vai vallankumousta. Myöskään he, jotka lähtivät sosialististen organisaatioperiaatteiden vaiheittaisesta toteutettavuudesta, eivät halunneet jättää niiden määrittelyä vielä hyödyntämättömien tilaisuuksien ja liikkumatilojen prosessuaaliselle tutkimukselle vaan väittivät tietävänsä ne jo etukäteen apodiktisesti. Varautuneisuus historiallisen toiminnan kokeellista ymmärtämistä kohtaan ei ollut osittaista vaan kategorista: usko historian lainmukaiseen kulkuun teki ennakolta selväksi, mistä sosiaalisen muutoksen seuraava askel koostuisi, jolloin käytettävissä olevien potentiaalien tilannekohtainen testaaminen ei näyttäytynyt lainkaan tarpeellisena.

Kyvyttömyys historialliseen kokeellisuuteen oli sosialismissa alusta lähtien voimakkainta alueella, jota sosialismin ideat lähes yksinomaan koskivat. Taloudellisten suhteiden sosiaalisesta muodosta nimittäin vakiintui viimeistään Marxin myötä käsitys, että markkinoita voisi seurata vain keskitetty suunnitelmatalous, joka muodosti niille ylivoimaisen vaihtoehdon. Silloin ei enää jäänyt ajatuksellista liikkumavaraa institutionaalisille väliintuloille tai uudelleenpainotuksille. Seurauksena tästä itse aiheutetusta teoreettisesta umpikujasta, jonka syynä oli ajatus historiallisten vaiheiden ennalta määrätystä järjestyksestä, sosialismi riisti itseltään vuosikymmeniksi tilaisuuden tutkia kokeellisesti mahdollisia polkuja, joita talouden piiristä voitaisiin löytää sosiaalisen vapauden toteuttamiseksi. Sen sijaan sosialismi oli vastustajansa eli nykypäivään asti hallinneen kansantaloustieteen tapaan ennakolta varma siitä, millainen olisi institutionaalisesti sopiva hyvinvoinnin taloudellisen tuotannon muoto. Siinä missä virallinen, akateemisista oppituoleista julistettu taloustiede on tähän päivään saakka ylläpitänyt kuvaa markkinoista poliittisista vaikutteista ”vapaina”, ikään kuin kyse olisi kiistattomasta dogmista, niin myös sosialismi on edelleen ainakin julkisessa tietoisuudessa palautettu käsitykseen, että ainoastaan keskitetysti ohjattu suunnitelmatalous voisi menestyksekkäästi korvata kapitalistisen markkinatalouden.

Kun tarkastellaan lähemmin niitä kolmea käsitteellistä perusoletusta, joita olen analysoinut sosialismin ongelmallisena teoreettisena perintönä, osoittautuu, että niiden synty on seurausta kapitalistisen modernisaation varhaisvaiheen henkisistä ja sosiaalisista oloista. Heti sosialistisen yhteiskunta- ja historiakäsityksen ensimmäinen premissi paljastaa, miten niissä vastoin parempaa ymmärrystä tehtiin historiallisesti ainutkertaisesta kokemuksesta johtopäätöksiä koskien kaikkien tulevien yhteiskuntien toivottavaa järjestystä. Ajatukseen, että demokraattinen neuvotteleminen yhteisistä tavoitteista ei enää olisi tarpeen ja että siksi koko sosiaalinen integraatio voitaisiin jättää yhteistoiminnallisten tuottajien yhdentyneelle tahdolle, saattoi arvatenkin päätyä vain se, joka sokaistuneena alkavan teollistumisen suunnattomasta voimasta oletti sen organisatorisessa mahdissa myös poliittisen ohjauksen alkulähteen. Siten virheellinen käsitys, että tulevaisuudessa voitaisiin luopua yksilöllisten vapausoikeuksien myöntämisestä, oli se hinta, jonka varhaiset sosialistit maksoivat kyseenalaistamattomasta uskostaan yhteiskunnallisen työn suorittamaan kaiken kattavaan integrointiin. Sama pätee toiseen ongelmalliseen perusoletukseen, johon törmäsimme käydessämme läpi yhtäläisyyksiä yhteiskuntateoreettisessa ajattelussa Saint-Simonista Marxiin. Ainoastaan varhaisen, tuskin hillittävissä olevan teollistumisen valossa on ylipäätään ymmärrettävissä myös varmuus siitä, että kapitalistiseen yhteiskuntajärjestelmään liittyi sisäsyntyisesti vallankumouksellisen proletariaatin muodossa vastustaja, johon sosialistinen liike pystyisi pitemmän päälle tukeutumaan. Tuolloin, ennen minkäänlaista sosiaalilainsäädäntöä ja äänioikeuden saavuttamista, saattoi kenties hetken aikaa näyttää siltä kuin lisääntyvä riisto, palkkojen alentaminen ja alati uhkaava työttömyys yhdistäisivät teollisuustyöväestöä niin, että sen jäsenet kykenisivät kehittämään yhtenäisen intressin kapitalismin kukistamiseen. Myöhemmät tapahtumat, jotka voidaan karkeasti tiivistää ”porvarillistumisen” käsitteeseen, kuitenkin osoittivat tämän aikasidonnaisen ennusteen ja siten objektiivisten intressien olettamisen metodin virheelliseksi. Sama riippuvuus teollisen vallankumouksen prosessista pätee myös varhaisten sosialistien sosiaaliteorian kolmanteen premissiin eli oletukseen lainmukaisesta edistyksestä inhimillisessä historiassa. Tässä heidän ajatteluunsa oli tosin tiivistynyt pikemminkin aikakauden intellektuaaliset kuin sosioekonomiset olosuhteet. Niin saint-simonistien kuin Louis Blancin ja Karl Marxinkin historiakuvaa ruokki voimakkaasti varhaisen valistusajan edistyshenki. Valistusajalla toive tieteen ja tekniikan siunauksellisesta vaikutuksesta ilmeni usein väitteinä, jotka koskivat inhimillisten elinolojen vaiheittaisen paranemisen lainmukaisuutta.93 Puoli vuosisataa myöhemmin tämä historianfilosofinen optimismi omaksuttiin varhaissosialistisessa ajattelussa siten, että käytännössä tavoiteltu ja ”sosialistiseksi” kutsuttu yhteiskuntamuodostelma käsitettiin historiallisen prosessin vaiheeksi, joka lähitulevaisuudessa melkein kausaalisen välttämättömästi seuraisi nykyistä tilannetta. Tämä ajattelutapa jatkui historialliseen materialismiin saakka.

Ei varmastikaan ole väärin otaksua ilman sen enempiä perusteluja, että tämä sosialististen ideoiden sidos teollisen vallankumouksen henkeen ja yhteiskuntaan oli syy niiden nopeaan ja äänettömään vanhenemiseen pian toisen maailmansodan päättymisen jälkeen. Kun yhteiskunnalliset olot 1960- ja 1970-lukujen kuluessa jyrkästi muuttuivat teknologisten uudistusten, sosiaalisen rakennemuutoksen ja poliittisten reformien myötä, täytyi ensimmäisten sosialistien käsitysten menettää alkuperäinen vetovoimansa sen vuoksi, että heidän yhteiskuntateoriansa sisältö oli liiaksi juurtunut varhaiselle 1800-luvulle. Kun yritetään herättää vanhat ihanteet uudelleen eloon, täytyy ensin purkaa niiden kytkös sittemmin kestämättömiksi muuttuneisiin yhteiskuntateoreettisiin perusoletuksiin ja luoda näin tilaa niiden ajanmukaiselle artikuloimiselle. Vain jos alkuperäistä visiota sosiaalisesta vapaudesta kyetään avaamaan tämänhetkisiin oloihin soveltuvassa yhteiskunta- ja historiateoriassa, se saattaa saada takaisin osan aiemmasta virulenssistaan. Tässä on kuitenkin sikäli tarpeen olla varovainen, että kolmea edellä mainittua premissiä ei yksinkertaisesti voi poistaa korvaamatta niitä. Koska tällaiset premissit ovat välttämättömiä elementtejä käytäntöä motivoivassa, tulevaisuuteen suuntautuvassa opissa, niille täytyy löytää teoreettinen korvaaja abstraktimmalla, industrialismin hengestä irrotetulla tasolla. Tutkielmani seuraavissa luvuissa otan tehtäväkseni kehitellä alustavia ehdotuksia tällaiseksi välttämättömäksi uudelleenmuotoiluksi. Ensimmäiseksi esitän kapitalistisen markkinatalouden kritiikkiä käsitellessäni, millainen sosialismin historiakäsityksen tulisi nykyään olla, jotta voitaisiin edelleen herättää luottamusta näköpiiriin asetettujen parannusten toteutettavuuteen huolimatta siitä, että luovutaan kaikenlaisesta lakiuskosta tai historiallisen automatismin oletuksesta (luku III). Lopuksi hahmottelen, miten perusteellisesti sosialismin yhteiskuntakäsityksen ja siten myös projektin koko horisontin pitää muuttua, jotta se viimein ottaisi asianmukaisesti huomioon modernien yhteiskuntien funktionaalisen eriytymisen tosiasian (luku IV).