”PUNAINEN WIEN”: SOSIALISTISEN KOKEELLISUUDEN HENKI*
Tuskin mikään toinen paikka Euroopassa 1900-luvun kolmella ensimmäisellä vuosikymmenellä synnytti niin monia tieteellisesti lahjakkaita ja samalla käytännöllisesti suuntautuneita sosialisteja kuin Wien. Voidaan hyvällä syyllä sanoa, että kaupungista oli tullut keskus kiivaassa, ympäri Eurooppaa käydyssä väittelyssä siitä, miten kapitalisten suhteiden ylittäminen olisi vallitsevissa oloissa parhaiten toteutettavissa. Täällä oppineet marxilaiset, kuten Max Adler ja Otto Bauer, kohtasivat pragmaattisemmin asennoituneita sosiaalidemokraatteja; Marxin kapitalismikritiikistä käytiin kansantaloustieteen piirissä kiihkeää keskustelua, johon osallistuivat Carl Mengerin ja Eugen von Böhm-Bawerkin ohella heidän oppilaansa Rudolf Hilferding, Emil Lederer ja Joseph Schumpeter; yksittäiset Wienin piirin jäsenet, ennen kaikkea Otto Neurath, ryhtyivät käytännön tasolla työskentelemään päämääränä olevan sosialistisen muutoksen eteen; lisäksi eräät juuri syntyneen syvyyspsykologian keskeiset edustajat yrittivät ajaa kasvatusjärjestelmässä läpi sosiaalisia uudistuksia. Jälkikäteen voidaan toki esittää vain epämääräisiä oletuksia siitä, miksi asia oli näin eli miksi sotienvälisen ajan Wienistä tuli kaikkien näiden sosialististen väittelyiden ja aktiviteettien tyyssija. Asiaa edisti luultavasti se, että kaupunkiin oli asettunut Habsburgien monarkian reunamilta paljon juutalaisperheitä, joiden lapsilla kehittyi ensimmäisen maailmansodan jälkeisinä vuosina intohimoinen ja älyllisesti kipinöivä mielenkiinto vallitsevan järjestyksen uudistamista kohtaan. Sen jälkeen kun Unkarin neuvostotasavalta oli vuonna 1919 sotilaallisesti murskattu, tämä nuorten, muutosta havittelevien juutalaisten piiri kasvoi vielä selvästi, kun monia juutalaisia oppineita ja tieteenharjoittajia pakeni Budapestista Wieniin. Siten Wienistä oli tullut verrattain lyhyessä ajassa keskittymä juutalaiselle älymystölle, jonka riveistä pian värväytyi suuri osa sosialistisista aktivisteista. Toinen syy Wienin erityisasemaan oli se, että kaupungista tuli vuonna 1920 sosiaalidemokraattien saavuttaman ehdottoman enemmistön vuoksi itsenäinen Itävallan osavaltio, ja se oli siksi poliittisesti riittävän autonominen muuttuakseen sosialistisen yhteiskuntapolitiikan koekentäksi. Jatkuvassa dialogissa teoreetikkojen ja poliitikkojen välillä sekä erinäisten kirjailijoiden ja taiteilijoiden tukemana voitiin toteuttaa työväenluokan aseman parantamiseksi uudistushankkeita, jotka olisivat muissa Euroopan kaupungeissa olleet tuskin edes kuviteltavissa. 1920-luvun Wienissä vallitsi siis samaan aikaan monia suotuisia edellytyksiä, jotka tekivät kaupungista otollisen ympäristön sosialistisen teorian ja käytännön yhteensovittamisen tutkimiselle. Ennen kansallissosialistien vallankaappausta Wienissä voitiin hyvin otollisissa oloissa selvitellä, mitä olisi tehtävä, jotta lähestyttäisiin päämääränä olevaa kapitalistisen riiston ja herruuden ylittämistä.
Koska olot olivat sodanjälkeisessä Wienissä niin suotuisat ja koska sosialistiset ideat, strateginen älykkyys ja poliittisen toiminnan liikkuma-alat yhdistyivät täällä 1900-luvulle harvinaisella tavalla, herää kysymys, mitä tämä ajanjakso voi opettaa meille sosialistisen projektin menestymisen edellytyksistä. Hyödynnän seuraavassa kaupunkinne historian vaihetta, jota tavataan kutsua ”punaiseksi Wieniksi”, tutkiakseni, miten sosialistinen teoria ja käytäntö liittyivät toisiinsa ja mitä niiden tuolloinen suhde voi kertoa meille toteuttamiskelpoisen sosialismin muodosta. Palatkaamme siis lyhyesti tuon vaiheen alkuun ja tarkastelkaamme poliittis-kulttuurisia oloja, joiden vallitessa kaupungin reformipolitiikkaa alettiin vuodesta 1919 lähtien sosialismin nimissä toteuttaa.
Ensimmäisen maailmansodan ja Tonavan monarkian romahtamisen jälkeen Itävallassa – niin kuin toisenlaisissa oloissa Saksassa – julistettiin tasavalta. Toukokuun 1919 aluevaaleissa, joissa naiset ja miehen kaikista yhteiskuntaluokista päästettiin ensimmäisen kerran vaaliuurnille, sosiaalidemokraattinen puolue pääsi Wienissä valtaan suurella enemmistöllä. Niin suurelta kuin kaupungin hallinnon toiminta-ala näyttikin, se joutui kuitenkin kohtaamaan monia vaikeita haasteita, jotka johtuivat kiihtyvästä inflaatiosta, runsaasta paluumuutosta entisiltä sota-alueilta ja dramaattisen kehnosta huoltotilanteesta.1 Kun otetaan huomioon kaupungissa vallinneet katastrofaaliset olot – suuret pakolaisten ja palaavien sotilaiden joukot, palkanalennukset, kurjistuminen työläiskortteleissa – voi jälkikäteen kutsua (ja oikeutetusti onkin kutsuttu) pieneksi ”ihmeeksi” sitä, miten nopeasti kaupungin sosiaalidemokraattinen johto kykeni kääntämään tilanteen parempaan suuntaan.2 Tässä kaupunkia tietenkin auttoi jo mainittu seikka eli se, että se vuonna 1920 irrotettiin molempien suurien puolueiden, sosiaalidemokraattien ja kristillissosiaalien, päätöksellä konservatiivisesta Ala-Itävallasta ja julistettiin itsenäiseksi osavaltioksi. Siten saatiin muun muassa oikeus päättää autonomisesti veropolitiikasta, mikä osoittautui seuraavina vuosina ratkaisevaksi uudistushankkeille. Taloudellinen pohja paitsi välittömän hätätilan päihittämiselle myös työtätekevän väestön itsenäisyyden ja sosiaalisen yhdenvertaisuuden edistämiselle luotiin pääasiassa uuden, uraauurtavan verolainsäädännön mahdollistamin rahoituskeinoin. Vastuussa tästä ennenkuulumattomasta, samalla omintakeisesta ja pragmaattisesti selväpäisestä finanssipolitiikan muodosta oli juutalainen kaupunginvaltuutettu Hugo Breitner, yksi niistä henkilöistä, joille tulisi osoittaa kunniapaikka tulevaisuudessa perustettavassa sosialististen innovaatioiden arkistossa. Ottaen vaikutteita sosiologi Rudolf Goldscheidin ajatuksista Breitner seurasi virkaanastumisensa jälkeen rohkeasti suunnitelmaa rahoittaa kaupungin kasvavat kulut pankkien ja muiden rahoituslaitosten lainojen sijaan lähes yksinomaan voimakkaan progressiivisella verotusjärjestelmällä. Näitä periaatteita soveltamalla voitiin Wienissä vuonna 1923 ottaa käyttöön osavaltiollinen verojärjestelmä, joka vastaisuudessa salli periä progressiivisesti kasvavaa veroa kiinteistöistä ja vuokrista sekä kiinteäsuuruisia maksuja ylellisyyksistä hienoista yksityisautoista ratsastushevosiin ja palvelusväkeen. Näin kerättyjen varojen ansiosta kaupungin- ja osavaltion hallinto pystyivät seuraavalla vuosikymmenellä panemaan alulle niitä moninaisia toimia, jotka yhdessä saivat aikaan sosialistisen yhteiskuntapolitiikan uuden muodon.
Näissä uudistushankkeissa pistää ensimmäisenä silmään toteutettujen toimenpiteiden laajuuden ja runsauden ohella niiden suuri etäisyys puolueen ylhäältä määräämään viralliseen linjaan. Molempiin luodaan tässä lyhyt katsaus, koska ne voivat opettaa paljon tulevan sosialismin asianmukaisesta muodosta. Ensiksikin on hämmästyttävää, kuinka välinpitämättömänä sosialistisesta doktriinista kaupungin ja osavaltion johto ryhtyivät hyödyntämään tarjoutuneita tilaisuuksia ottaakseen yrityksen ja erehdyksen menetelmällä ensimmäiset askeleet kapitalististen suhteiden ylittämisessä. Havaittuihin historiallisiin tilaisuuksiin kuuluivat oikeussäädösten moraalinen laajentaminen ja jo olemassa olevien huolto- ja sosiaalipalveluiden uudenlainen hyödyntäminen sekä ennen kaikkea myötämielisten asiantuntijoiden ja intellektuellien pestaaminen ‒ nämä näyttivät suorastaan odottavan kykyjensä ja tietojensa käyttöä sosiaalisten reformien hyväksi. Huomattavimpana esimerkkinä tällaisesta taitavasta aiemmin hyödyntämättömien resurssien mobilisoinnista on mainittava Wienin kunnan asuntorakennusohjelma, jota voidaan edelleen perustellusti pitää esimerkillisenä: 21.9.1923 kunnanjohto päätti voimakkaasti kasvaneita verotuloja hyödyntämällä rakentaa seuraavien viiden vuoden aikana kunakin vuonna 5 000 kortteliasuntoa, jotka täyttäisivät hygieeniset standardit, tarjoaisivat yksinkertaisia mukavuuksia ja joista olisi vaivaton pääsy lastentarhoihin, kirjastoihin, uimaloihin ja sairaaloihin.3 Lisäksi kaupungin rakennusviraston päällikkö Franz Musil onnistui saamaan tähän valtavaan rakennushankkeeseen mukaan joukon ajan johtavia arkkitehteja, joiden yksilöllisesti värittyneet piirustukset takasivat, että asuinkorttelit poikkesivat ulkoasultaan melkoisesti toisistaan eivätkä siksi ilmentäneet nykyisten julkisten vuokra-asuntojen ankeaa, monotonista ulkomuotoa. Muutaman vuoden sisällä syntyi koko kaupungin halki levittyvä suurenmoisten korttelien verkosto, jossa asuntojen vuokrat eivät ylittäneet neljää prosenttia perheiden ansiotuloista. Tällaisten asuinalueiden rakentaminen näyttäytyy meille yhä tänä päivänä sosiaalisesti asianmukaiselta ja toivottavalta. Kaupunginhallinnon vastuuhenkilöiden ansiosta sama epäortodoksisen pragmaattisuuden, tarjoutuvien tilaisuuksien silmällä pitämisen, luovan ongelmanratkaisun ja nopean toimeen tarttumisen yhdistelmä vallitsi paitsi sosiaalisessa asuntotuotannossa myös muissa yhtä tärkeissä uudistushankkeissa.
Yksi suuri sosialistinen aikaansaannos noina vuosina Wienissä oli joutuisasti työn alle otettu koulu-uudistus,4 jossa laitettiin täytäntöön toimenpiteitä niin koulutuksen oikeudenmukaisuuden lisäämiseksi kuin opetuksen demokratisoimiseksi. Itävaltalainen koulujärjestelmä oli useimpien Euroopan maiden tapaan hyvin selvästi sosiaalisesti jakautunut ja jäljitteli sotilaallisia koulutusmuotoja. Vastaava koulutoimenjohtaja Otto Glöckel tahtoi 1920-luvun alusta lähtien muuttaa nämä molemmat piirteet niin pian kuin suinkin. Sosialistinen idea sosiaalisesta yhdenvertaisuudesta oli määrä toteuttaa koulujen demokratisoimisen myötä paitsi siten, että jokaiselle lapselle suotaisiin optimaaliset mahdollisuudet koulutukseen, myös siten, että itse opetus tapahtuisi pikemminkin yhteistyössä kuin luokan edestä pidetyn kurin keinoin. Ihailtavaa on sekin, miten nopeasti, mukautuvasti ja suhteellisuudentajuisesti Glöckel onnistui sysäämään uudistuksia näiden molempien tavoitteiden suuntaan: Perustettiin luokan ja koulun edustajan tehtävät tarkoituksena lisätä oppilaiden osallistumista päätöksentekoon; erilaisten koulutyyppien välisiä rajoja madallettiin tuntuvasti ja aiemmin pakollinen uskonnonopetus lopetettiin kokonaan; luokkatiloissa penkkirivit tekivät tilaa puoliympyräksi järjestetyille istumapaikoille, millä korostettiin keskustelua painottavaa opetustyyliä; lisäksi myös opettajat alkoivat saada parempaa koulutusta ja jatkuvaa täydennyskoulutusta.5 Kaikissa näissä uudistustoimissa Glöckel työskenteli yhdessä psykologisen koulutuksen saaneiden pedagogien sekä lääkäreiden ja sosiaalityöntekijöiden kanssa samaan tapaan kuin kaupungin rakennusvirasto oli työskennellyt sosiaalisesti sitoutuneiden arkkitehtien kanssa. Yksi niistä tieteilijöistä, joiden neuvoon ja apuun hän saattoi eniten tukeutua, oli syvyyspsykologi Alfred Adler, joka käsitti koulun vanhemmuuden aiheuttamia haittoja kompensoivana sosiaalisesti luotettavien hahmorakenteiden omaksumisen paikkana – hänkin siis esimerkki lukuisista juutalaisintellektuelleista, jotka auliisti tarjoutuivat palvelemaan sosialististen yhteiskuntauudistusten toteuttamista.
Tähän joutuisien ja jatkuvassa vuorovaikutuksessa eri alojen ammattilaisten kanssa toimeenpantujen uudistustoimenpiteiden joukkoon voidaan myös lukea niin ikään nopeasti käynnistetyt toimet terveydenhuollon, lastenhoidon tai kulttuuripolitiikan perinpohjaiseksi parantamiseksi. Kiireellinen tavoite näillä vastuualueilla oli raivata nopeasti ja epäbyrokraattisesti tieltä epäkohtia poistamalla tai vähentämällä palveluista perittäviä maksuja. Mainitsen lisäksi vielä yhden esimerkin muutaman vuoden sisällä liikkeelle sysätyistä uudistuksista, koska se näyttää erityisen havainnollisesti, miten harkitusti ja avarakatseisesti tuolloin herätettiin intellektuaalien, tieteilijöiden ja taiteilijoiden uinuneet kyvyt ja alettiin hyödyntää niitä. Jo mainitulla Otto Neurathilla, joka oli Wienin piirin jäsen ja vakaumuksellinen sosialisti, oli joukko valmiuksia, jotka ulottuivat tieteenteoriasta poliittiseen taloustieteeseen ja kansansivistysoppiin. Tällä viimeksi mainitulla tutkimuskentällä hän oli kehittänyt vuosien saatossa mielenkiinnon kuvallisen viestinnän menetelmään, jonka hän uskoi sopivan erityisen hyvin massojen valistamiseen kapitalistisen yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuudesta.6 Kun Wienin kaupungin hallinto vuonna 1924 seurasi suunnitelmaa perustaa uudenlainen yhteiskunta- ja talousmuseo, jonka oli määrä tarjota kansalle käsitys heidän elämismaailmansa perustavista sosiaalisista rakenteista, päädyttiin suurenmoiseen ajatukseen hyödyntää siihen Neurathin jo perustamaa Asutus- ja kaupunkirakentamisen museota. Neurath nimitettiin uuden museon johtajaksi ja hänelle uskottiin hänen tavoitteisiinsa hyvin sopiva tehtävä kehittää yhteiskunnallisten asiaintilojen visualisoinnin tekniikoita, joiden tuli kuvata kapitalismin todellisuutta ja sen mahdollista muutosta. Sitä, mitä Neurath ja hänen myöhempi vaimonsa Marie Reidemeister tämän toimeksiannon myötä saivat aikaan, voidaan jälkikäteen pitää kaikkien tuolloisten sosialististen kansanvalistuspyrkimysten kohokohtana: kehittämänsä kuvakielen (”Isotype”) avulla he välittivät julisteissa sosiologisia perustietoja ja loivat näin täysin uudenlaisen museon. Ottaen huomioon museon tavattoman menestyksen – se saavutti 1920-luvun Wienissä valtavan suosion ja sitä kutsuttiin kiertonäyttelyihin moniin eurooppalaisiin kaupunkeihin – voidaan vain kummastella, miksei sitä tietääkseni ole tähän päivään mennessä yritetty jäljitellä.
Viimeksi mainitusta esimerkistä, Otto Neurathin johdolla toteutetusta museon perustamisesta, päästään sopivasti siirtymään toiseen seikkaan, jota tahtoisin lyhyesti käsitellä katsauksessani ”punaisen Wienin” historiallisesta aikakaudesta. Sanoin aiemmin, että tuolloin nopeasti käyntiin sysätyissä uudistuksissa oli merkittävää niiden laajuuden ja runsauden ohella myös niiden suuri etäisyys puolueen virallisesta, ylhäältä käsin määrätystä linjasta. Kaupungin hallinnon ja Neurathin vapaaehtoisella yhteistyöllä voidaan ensin havainnollistaa riippumattomuutta sosialistisesta doktriinista, minkä jälkeen tästä voidaan tehdä yleisempiä johtopäätöksiä, jotka koskevat teorian ja käytännön suhdetta sosialismissa. Liikkeen johtavat teoreetikot, joiden joukkoon lukeutuivat austromarxilaiset Max Adler ja Otto Bauer, tunnetusti paneutuivat noihin aikoihin intensiivisesti kysymykseen, millaisessa suhteessa reformin ja vallankumouksen eli sosialismin lyhyen ja pitkän aikavälin tavoitteiden tuli olla keskenään. Kaikista yksityiskohtiin liittyvistä eroista huolimatta oltiin yhtä mieltä siitä, että reformia voidaan pitää sosialistisesti oikeutettuna vain, jos siinä heijastuu riittävästi pitkän aikavälin tavoite eli ennemmin tai myöhemmin saavutettava luokattoman yhteiskunnan tila. Kansanvalistusta ja sosialistista koulutustyötä perusteellisesti kirjoituksissaan käsitelleelle Max Adlerille tämä tarkoitti näiden molempien osalta sitä, että niitä voitaisiin pitää vallitsevissa oloissa tarkoituksenmukaisina vain, jos ne ottaisivat ensimmäisen, alustavan askeleen niin kutsutun ”uuden ihmisen” vasta myöhemmin täydellisesti toteutuvien luonteenpiirteiden kehittämiseksi.7 Jos Wienin kaupungin hallinnon vastuuhenkilöitä olisivat 1920-luvun alussa ohjanneet tuollaiset pohdinnat, ei heille oletettavasti olisi juolahtanut mieleen lähestyä Otto Neurathia Yhteiskunta- ja talousmuseon perustamisen tiimoilta. Tällainen museo ei näet millään lailla edistänyt uusien persoonallisuusominaisuuksien kulttuurista tuottamista eikä palvellut sosialismin viimekätistä päämäärää, vaan sen oli määrä ainoastaan valistaa koruttomasti ja yksinkertaisesti kapitalismin raskauttavista epäkohdista ja sosiaalisista vääristymistä. Voitaisiin jopa sanoa, ettei ylipäätään saanut haaskata ajatuksia jonkinlaisen viimekätisen päämäärän saavuttamiselle, koska kaikki huomio oli keskitettävä etsimään tässä ja nyt tilaisuuksia parantaa mahdollisimman nopeasti työtätekevän väestön asemaa. Tällä huomautuksella en tahdo missään nimessä väheksyä Max Adlerin tai Otto Bauerin teoreettisen tuotannon ansioita, sillä molempien panos marxilaiseen teorianmuodostukseen on äärettömän arvokas. Max Adlerin työhön voimme edelleen turvautua etsiessämme johdonmukaisen intersubjektiivisen ajattelun juonteita marxilaisuuden sisällä,8 ja Otto Bauerilta tulisi nykyajan oppia, miten kansan itsemääräämisoikeuden perusarvo tulisi tulevaisuudessa mahdollisesti sovittaa yhteen sosialismin kosmopoliittisten pyrkimysten kanssa.9 Yhtä kaikki juuri molempien puolueteoreetikkojen kiinnittyminen pitkän aikavälin päämäärään eli luokkavastakohdista vapautettuun yhteiskuntaan auttaa selittämään, miksi he eivät kyenneet kehittämään tuottoisaa, jollakin lailla hedelmällistä suhdetta reformiyrityksiin yhteisessä kotikaupungissaan. Tietääkseni ei ole osoitettu, että kumpikaan heistä olisi omin ehdotuksin yrittänyt paikallisesti vaikuttaa keskusteluihin sopivista keinoista, joilla saavuttaa nopeasti parannuksia. Ero heidän vallankumousdoktriininsa ja kaupungin hallinnon kokeilevan, uinuvia potentiaaleja etsivän menettelyn välillä oli jyrkkä, eikä tämä suinkaan ole vähäpätöinen seikka. Kaupungin hallinnolla oli kyllä mielessään myös kapitalistisen yhteiskunnan kumoamisen epämääräinen päämäärä, mutta se pyrki ensisijaisesti tarttumaan kaikkiin mahdollisuuksiin senhetkisen tilanteen pohjalta. Liikkeen teoreetikkojen piirissä sen sijaan uskottiin, että uudistusaskeleet voidaan johtaa vain pitkän aikavälin päämäärästä käsin. Tällaiseen lopulliseen tilaan kiinnittynyt kanta tekee sokeaksi niille tilaisuuksille tehdä sosiaalisia parannuksia, jotka ovat juurtuneet kulloisiinkin historiallisiin olosuhteisiin. Uskotaan, että välietappeina tiellä kohti luokatonta yhteiskuntaa voidaan pitää vain sellaisia askeleita, jotka johtavat suoraa linjaa päätepisteeseen, näkemättä, että lyhyen- ja pitkän aikavälin tavoitteet alati korjaavat vastavuoroisesti toisiaan, minkä vuoksi meillä ei voi olla muuttumatonta tietoa lopullisesta tilasta.
”Punaisen Wienin” aktivistit olivat onneksi täysin vapaita tällaisista varmaa tietoa koskevista kuvitelmista. Niiden sijaan heitä ohjasi katsanto, jota olen kutsunut teoksessani (sosialistiseksi) ”kokeellisuudeksi”.10 Juuri tämä kokeellinen, kaukaisesta vallankumouksesta piittaamaton henki salli kaupungin virkailijoiden ottaa etäisyyttä puolueen doktriiniin heidän miettiessään taloudellisia keinoja valtavalle asuntotuotanto-ohjelmalle. Sen ansiosta he saivat Otto Neurathin perustamaan museota ja värväsivät Alfred Adlerin johtamaan kauan odotettua koulu-uudistusta. Jotta voitiin sysätä käyntiin noissa oloissa mahdollisia parannuksia, piti etsiä ja hyödyntää jokaista ihmistä kuten myös jokaista tarjoutuvaa tilaisuutta – oli sitten kysymys voimassa olevista laeista, verotusinstrumenteista, toimintavalmiista ammattilaisista, jo olemassa olevista sosiaalipalveluista tai puolueeseen kuuluvista intellektuelleista – siis kaikkea, mikä kuului käsillä olevien mahdollisuuksien piiriin. Tämä sosialistisesti asennoitunut kaupungin hallinto oli uskalias, mutta siltä ei puuttunut suhteellisuudentajua, se oli reformiorientoitunut mutta ei vailla päämääriä. Sen tekemästä suunnattomasta työstä on kiittäminen yhtä harvoista sosialismin historian luvuista, joka edelleen näyttäytyy onnistuneena esimerkkinä liikkeen kokeellisesta uudistushengestä.
TOIVO TOIVOTTOMINA AIKOINA**
Ernst Bloch ei koskaan epäillyt sitä, että toivo tarvitsee perusteita ollakseen enemmän kuin pelkkää epämääräistä kaihoa. Hän oli alusta asti vakuuttunut, että luontainen tarpeemme toivoa halujemme ja tavoitteidemme tulevaisuudessa toteutuvan vaatii tukea teoreettiselta tiedolta, jotta hajanaisista odotuksista kehittyisi varma luottamus suotuisaan lopputulokseen. Ernst Blochin filosofian ytimessä on ajatus, että toivomisen täytyy olla opittavissa ja opetettavissa, siis että voisi olla eräänlaista opetettua toivoa (”docta spes”).1 Tämän ajatuksen mukaan voimme oppia teoreettisesti lujittamaan ja samalla lisäämään luottamusta affektiivisesti ankkuroituun pyrkimykseemme kohti parempaa antamalla tueksi perusteita, jotka saavat toivotun olotilan toteutumisen näyttämään jos ei varmalta niin ainakin todennäköiseltä.
Nyt kuitenkin elämme aikana, jossa meiltä näyttävät kadonneen perusteet sille, että toivo muuttuisi teoreettisesti pohjustetuksi luottamukseksi. Ei täydy kuin tutkailla väestön suuren osan mielialoja nähdäkseen, että tulevaisuuteen suuntautuva luottamus puuttuu. Tyytymättömänä nykypäivän sosioekonomisiin oloihin, köyhien ja rikkaiden välillä kasvavaan kuiluun tai työsuhteiden epävarmuuteen tuskin kukaan tohtii enää luottaa siihen, että tämä kaikki voisi yleisesti nähtävissä olevista syistä pian muuttua paremmaksi. Masentavaan kokemukseen, ettei itse ole vastuussa omasta asemastaan epävarmassa työssä tai minimaalisen toimeentulon alaisena ja että päinvastoin on tehnyt kaiken mahdollisen oman tilanteensa parantamiseksi, ei enää liity luottamusta yhteiseen kykyyn muuttaa tilannetta. Meiltä ei ainoastaan puutu utooppisia visioita, jotka tunteisiimme ja haavekuviimme vetoamalla auttaisivat meitä luopumaan arkuudesta ja käymään rohkeasti etsimään liittolaisia kamppailussa alistavia oloja vastaan. Lisäksi meiltä näyttää puuttuvan jopa subjektiivinen herkkyys kuville paremmasta tulevaisuudesta, niin että vaikka tällaisia kuvia löytyisikin, pysyisimme välinpitämättöminä niiden rohkaisevalle sanomalle. Mikäli seuraamme Blochia, tämä perustavanlaatuinen vastaanottavuus käsityksille paremmasta ei kuitenkaan voi koskaan meiltä ihmisiltä tyystin hävitä. Hän uskoi, että se on affektina juurtunut niin syvälle luontoomme, että sen täytyy selviytyä kaikista vihamielisyyksistä ja pettymyksistä. Eläminen vailla toiveita, yksinkertaisesti rämpimällä eteenpäin ja tavoittelematta tulevaisuudelta jotakin parempaa, ei kuuluu meille ihmisille annettuihin mahdollisuuksiin. Edellä kuvatun tilanteen valossa herääkin kysymys, mitä meiltä puuttuu, kun meillä ei vallitseviin oloihin kohdistuvasta tyytymättömyydestämme huolimatta ole enää kykyä ennakoida käännettä parempaan. Puuttuvatko meiltä vain realistiset visiot oikeudenmukaisemmasta, vähemmän kilpailukeskeisestä yhteiselämästä, vai ulottuuko tyytymättömyyteemme liittyvä normatiivisen suunnan puute syvemmälle ‒ onko itse toivomiskykymme uhattuna?
Ernst Bloch on eittämättä oikeassa siinä, ettei ole uskottavaa puhua koko toivomiskykymme katoamisesta. Siinä missä jo lapsi haaveilee lukuvuoden aikana siitä, että viimein koittaisi loma, jotta voisi taas elää päivät pitkät vapaana ja huolettomana, myös aikuinen on säilyttänyt osan tästä kyvystä kuvitella ennalta mielessään suurempaa vapautta tai suotuisia lopputulemia. Nämä esimerkit viittaavat kuitenkin tapauksiin, joissa toivova henkilö voi tavanomaisesti vedota perusteisiin, jotka tekevät hänelle uskottavaksi toivotun asiaintilan todennäköisyyden. Koululainen voi kaivaa esiin kalenterin selvittääkseen, että mikäli kaikki sujuu häiriöttömästi, ei lomaa tarvitse enää kovin pitkään odottaa; toipumistaan toivova, vakavasti sairas potilas voi hankkia internetistä rohkaisevaa tietoa samankaltaisista sairastapauksista, jotka osoittavat, että epäsuotuisasta ennusteesta huolimatta käänne parempaan voi aina tapahtua. Toki näissä esimerkeissä toivoa lujittamaan otetut perusteet poikkeavat varmuusasteeltaan huomattavasti: ensimmäisessä tapauksessa toivotun asiaintilan toteutumisen todennäköisyys on äärimmäisen suuri, jälkimmäisessä taas melko vähäinen mutta silti riittävä antamaan horjuvalle toivolle tiettyä pysyvyyttä ja voimaa. Tässä yhteydessä ei liene merkityksetöntä kysyä, voivatko jälkimmäisessä tapauksessa heikotkin näkymät toivotun asiaintilan toteutumiseen jopa lisätä sairastuneen selviytymistahtoa. Tämä kysymys nimittäin kiinnittää huomion siihen, että mahdollisuudet toivottujen tapahtumien toteutumiselle saattavat olla sitä paremmat, mitä vahvemmin toivova henkilö oletetuin tai kiistämättömin perustein uskoo, että voi itse vaikuttaa näiden tapahtumien toteutumiseen. Kuten William James on osoittanut, tavoiteltujen asiaintilojen saavutettavuus lisääntyy sitä mukaa kuin uskomme, että meiltä itseltämme löytyy kyvyt niiden aikaansaamiseen.2 Vastaavasti tämä itseluottamus ei ole riippumaton siitä todennäköisyydestä, jolla voimme odottaa toivottujen asiaintilojen toteutuvan.
Palatkaamme takaisin verrattomasti monimutkaisemman tapauksen eli kokonaisten kansanosien toivottomuuden pariin. Ihmiset kärsivät lannistavista oloista ja haluaisivat nähdä niiden kääntyvän paremmiksi mieluummin tänään kuin huomenna, mutta heiltä puuttuu toivo siitä, että lähiaikoina jokin voisi perusteellisesti muuttua. Kaksi edellä mainittua rajoitusta käyvät tässä yksiin: yksilöiden otaksuttavasti pysyvä tarve toivoa nykyhetkisen tilanteen parantuvan ei löydä sosiaalisesta todellisuudesta kiinnekohtia, joiden perusteella toivotun asian tosiasiallinen saavuttaminen voisi tulla näköpiiriin. Tästä taas seuraa, että myös luottamus omiin kykyihin toivottujen muutosten aikaansaamiseksi katoaa. Se, ettei ole perusteita uskoa omien toiveiden mahdollisesti toteutuvan, merkitsee samalla, ettei enää kyetä aktiivisesti ponnistelemaan vallitsevien olojen parantamiseksi. Voidaan myös sanoa, että luottamuksen ja tahdon puute ovat yhden ja saman perustilan kaksi puolta. Alustavien selvitystemme tässä vaiheessa nousee esiin kysymys, onko tarjolla käsityksiä jonkinlaisesta terapiasta tai hoitokeinosta, joka kykenisi vapauttamaan ihmiset lamaannuttavasta näköalattomuudesta. Entä pitäisikö avun kohdistua pikemminkin toivottomuuden kognitiiviseen puoleen, toisin sanoen parannusten toteutettavuuteen liittyvien perusteltujen näkymien puutteeseen, vai sittenkin tahdonalaiseen puoleen eli siihen, että meiltä puuttuu tahtoa aktiiviseen toimintaan? Vai tulisiko terapian olla samaan aikaan tekemisissä kummankin puolen kanssa, koska ne muodostavat parin ja, kuten olemme nähneet, määrittävät vastavuoroisesti toisiaan?
Mikäli olen oikeassa, emme löydä Ernst Blochin tuotannosta yksiselitteisiä vastauksia hahmoteltuihin kysymyksiin. Hän halusi luonnollisesti tarjota filosofiallaan enemmän kuin pelkän inhimillisen toivomiskyvyn fenomenologian ja siihen kytkeytyvän, haalistuneiden tai unohduksen uhkaamien utopioiden arkeologian. Hänen tarkoituksenaan oli samalla kehittää myös toivomisen hyveoppia, siis oppia kyvystä antaa iduillaan olevan affektin kypsyä täyteen kukoistukseensa.3 Blochin tuotannosta ei kuitenkaan löydy suoranaista vastausta siihen, miten pystymme saavuttamaan tämän taituruuden, kun meiltä puuttuu vähäisinkin luottamus sosiaaliseen todellisuuteen kohdistuvien toiveiden ja päämäärien toteutettavuuteen. Bloch toki usein puhuu Aristoteleehen viitaten kaiken todellisen sisäisestä potentiaalisuudesta, jokaiselle elävälle oliolle kuuluvasta voimasta pyrkiä ylittämään vallitsevat olot, mutta täysin epäselväksi jää, millä tavoin tällaiset ontologiset spekulaatiot voivat tarjota meille perusteita luottamukseen tässä ja nyt. Jos yhteiskunnallinen asemamme on kerrassaan masentava, jos emme löydä lainkaan empiiristä tukea sille, että tilanne muuttuisi lähiaikoina paremmaksi, niin kaikkeen todelliseen kuuluvan dynamiikan ontologia ei kykene vakuuttamaan meitä päinvastaisesta. Oppiaksemme jälleen toivomaan ja saadaksemme luottamuksen myötä uutta tahdonvoimaa tarvitsisimme perusteita, jotka auttavat meitä uskottavasti ja ymmärrettävästi mieltämään, että yhteiskunnallinen kehitys voi ottaa kurssin kohti parempaa. Mitä tulee empiirisiin todennäköisyyksiin ja uskottavuuksiin, Blochin filosofia kuitenkin jättää meidät kärjistetysti ilmaistuna tyhjän päälle. Se tarjoaa meille ontologisia vakuutteluja, kun me haluamme konkreettisia osoituksia tässä ja nyt tapahtuvan edistyksen mahdollisuudesta.
Vain yhdessä teoksessaan, suurenmoisessa tutkimuksessaan Naturrecht und menschliche Würde,4 Bloch on osannut korjata tämän hänen toivon filosofiaansa sisältyvän puutteen. Teoksessa ei kehitellä tulevaisuuteen suuntautuvien tunnejärjestelmien fenomenologiaa eikä unohduksiin vajonneiden utopioiden arkeologiaa. Sen sijaan siinä esitetään hienostuneessa muodossa muistamisprosessi, jossa tuodaan tietoisuuteen 1500-luvulta lähtien luonnonoikeuden nimissä käydyt kamppailut ihmisen arvon ja koskemattomuuden vakiinnuttamiseksi. Arkeologian ja muistamisen välinen ero on siinä, että jälkimmäisessä muodostetaan jatkuvuus menneestä tämänhetkiseen tietoisuuden tilaan, kun taas edellisessä päinvastoin korostetaan jonkin menneisyyden palasen vastakkaisuutta nykyhetkeen, jotta etäisyyden avulla tulisimme tietoiseksi jostakin yllättävästä nykyisissä käytännöissämme. Sikäli voitaisiin sanoa, että yrityksellään palauttaa mieleen noiden sosiaalisten kamppailujen historia Bloch pyrki johonkin täysin muuhun kuin niissä tutkielmissaan, joissa hän arkeologisesti toi hautautuneita utopioita silmiemme eteen. Tässä yhteydessä on kiinnostavaa myös se, että muistaminen on täydentävässä suhteessa toivomiseen, silloin kun jälkimmäinen, eteenpäin suuntautuva tietoisuuden akti, voi tietyssä määrin tukeutua varmuutta tuoviin perusteisiin. Mitä voimakkaampi on empiirinen tuki sille, että kaivattu asiaintila voisi toteutua, sitä selvemmin toivo on ikään kuin tulevaisuuteen suuntautuva vastine muistamisen menneisyyteen kohdistuvalle tietoisuuden modukselle. Kun muistamisessa kertaamme ne menneisyyden vaiheet, joiden kautta olemme oletettavasti päätyneet nykyiseen tilanteeseemme, niin tiedon tukemassa toivomisessa tämä mennyt prosessi ulotetaan tulevaisuuteen, jotta saataisiin viitteitä todennäköisestä lopputuloksesta. Uskon, että näin hahmoteltu muistamisen ja toivomisen suhde antaa meille tilaisuuden pohtia uudelleen ja paremmin varustautuneina terapiamahdollisuuksia tämänhetkiselle tietoisuuden tilalle, jossa tahdottomuus ja epävarmuus tulevaisuudesta muodostavat lohduttoman parin.
Tällaista muistamisen ja toivomisen terapeuttisen yhdistämisen tietä on kulkenut Immanuel Kant. Kohdatessaan omana aikanaan samankaltaisia ilmiöitä, joita olemme edellä osoittaneet nykyhetkessä – kytevä edistysskeptisyys ja siitä seuraava toivottomuus – hän kehotti muistelemaan historiassa jo toteutuneita sosiaalisia parannuksia, jotta näin vahvistettaisiin toivoa niiden jatkumiseen tulevaisuudessa. Kant oli kuitenkin mahdollisesti paremmin kuin Bloch tietoinen siitä, että tuollainen yritys ei voi yksinkertaisesti vain viitata todelliseen menneisyyden edistysprosessiin. Hänen mukaansa ei ollut perustaa oletukselle objektiivisesta, teoreettisella järjellä todennettavasta inhimillisen historian kulusta kohti yhä uusia parannuksia. Luonnehtihan historiallista tapahtumien kulkua faktisesti ennemmin alituiset vastoinkäymiset, vallanpitäjien voittokulut ja toistuva tavallisen kansan raaka nujertaminen. Niinpä Kant käsitti muistamisen, joka oli tarpeen, jotta menneisyyden edistysaskelista saataisiin luottamusta oman toiminnan moraaliseen vaikuttavuuteen lähitulevaisuudessa, hypoteettisen konstruktion asiaksi. Omistautuneen filosofin tulisi mahdollisuuksien mukaan esittää siihenastinen historian kulku niin, että siinä voitaisiin uskottavasti tunnistaa moraalisen parannuksen kehityspolku, koska vain tällä tavoin meille tarjoutuisi tukea ajatukselle nykyisten toiveidemme toteutettavuudesta sekä oman toimintamme vaikuttavuudesta.5 Tässä menneisyyden edistysprosessin hypoteettisessa konstruktiossa Kantille ovat yhtä tärkeitä uskottavuus, jolla se voi vakuuttaa meidät empiirisesti, ja suggestiivinen voima, jolla se rohkaisee meitä tässä ja nyt viemään tarmokkaasti eteenpäin hetkellisesti taka-alalle jääneitä parannuksia. Luultavasti pitäisi jopa sanoa, että Kantilla molemmat näkökohdat riippuvat välittömästi toisistaan: mitä uskottavampi on konstruktio menneisyyden mahdollisesta edistysprosessista, sitä voimakkaammin se voi sysätä nykyhetken lannistuneita subjekteja pitämään jälleen toteutumiskelpoisina heidän jo hylkäämiään toiveita oman asemansa parantumisesta tulevaisuudessa, siten edistäen painokkaasti niiden toteutumista. Näin ollen Kantin terapeuttisten toimenpiteiden soveltaminen nykyajassa merkitsisi, että kaikesta läpinäkymättömyydestään huolimatta maailmanhistoriallisten tapahtumien kokonaisuudesta tulisi erottaa uskottava moraalisen edistyksen linja, jolla olisi suggestiivista voimaa synnyttää meissä luottamusta sen jatkumiseen.
Mitä tulee tuollaisen inhimillisen historian edistysprosessin konstruoimiseen, Kant on pohdiskellut historianfilosofisissa kirjoituksissaan erilaisia vaihtoehtoisia mekanismeja, jotka voisivat mahdollisimman vakuuttavasti selittää tämän prosessin väistämättömyyden. Olettamalla esimerkiksi spekulatiivisesti ”luonnon päämäärän” voimme kuvitella, että luonto on anteliaasti varustanut meidät kyvyllä parantaa pysyvästi moraalisia olojamme. Näiden vaihtoehtojen joukosta löytyy kuitenkin myös meitä paljon lähempänä oleva näkemys, jonka mukaan edistys on toteutunut pitkän sosiaalisten konfliktien ketjun tuloksena.6 Kant tosin nimeää tämänsuuntaisissa kohdissa toistuvien ja eteenpäin vievien konfliktien käyttövoimaksi inhimillisen taipumuksen alati tavoitella yhteisön piirissä yksilöllisiä huomionosoituksia, niin että viime kädessä moraalisia parannuksia historian kuluessa ovat tuottaneet kahakat maineesta ja kunniasta. Tuollaiset ainekset ovat kuitenkin vaivattomasti poistettavissa tästä selitysmallista, jolloin se saadaan lähemmäs Blochin Naturrecht und menschliche Würde -teoksen ajatusmaailmaa. Silloin mekanismina, joka voisi tehdä uskottavalla tavalla ymmärrettäväksi, miksi me olemme aina osa moraalisen edistyksen prosessia, olisi käsitys, että siihen asti ulossuljetut ryhmät ovat sitkeästä vastarinnastakin huolimatta kerta toisensa jälkeen yrittäneet saada hallitsevan yhteisön tunnustuksen ja tätä kautta vähitellen laajentaneet moraalisella äänellä ja arvokkuudella varustettujen subjektien piiriä.7 Lainaamalla lisäksi ajatuksia John Deweyltä8 sekä Karl Marxilta, jolla saattoi väikkyä mielessä jotakin samankaltaista hänen hahmotellessaan ajatusta inhimillisen historian läpäisevästä luokkataistelusta,9 tästä selitysmallista voisi tulla lähtökohta havainnollistettaessa sosiaalisen edistyksen tiettyä väistämättömyyttä myös lähitulevaisuudessa. Miksi näet olisi yhtäkkiä ja kuin tyhjästä pysähtynyt se joskaan ei yhtäjaksoinen muttei liioin koskaan täysin katkennut sosiaalisten kamppailujen sarja, joka on saanut historiassa aikaan yhä kattavamman sisällyttämisen tasa-arvoisten subjektien yhteisöön?
Kantin mukaan ei itse asiassa voida tyytyä siihen, että inhimillisen historian edistysprosessista tehdään teoreettisesti uskottava. Jotta lannistuneen, omaa vaikutusvaltaansa epäilevän kansan saisi todella innostettua ja rohkaistua ja sen luottamuksen todella herätettyä, pitäisi hänen näkemyksensä mukaan lisäksi paljastaa syitä, miksi menneisyydessä uskottaviksi tehtyjen parannusten tulisi toimia lähtökohtana ponnisteluille uusien parannusten eteen. Kant oli vakuuttunut siitä, että sikäli kuin tavoitteena on tehokkaasti rohkaista ihmisiä protestoivan toiminnan puolelle, hypoteettista edistyshistoriaa tulisi havainnollistaa huomionarvoisilla tapahtumilla lähihistoriasta. Kantin suurenmoisena ratkaisuna tähän ongelmaan oli ajatus ”historian merkeistä”, jonka hedelmällisyyttä ja käyttökelpoisuutta aiheemme kannalta on tähän päivään saakka huomattavasti aliarvioitu. Sen mukaan omaan aikahorisonttiimme sijoittuvat tapahtumat kykenevät vapauttamaan energiaa taannoin käynnistyneen edistysprosessin määrätietoiseksi jatkamiseksi, mikäli niiden voidaan esittää olevan kaikkien, myös ulkopuolisten katsojien, moraalisten intressien mukaisia. Hiljattain tapahtuneen reformin tai vallankumouksen symbolinen esittäminen tapahtumana, joka on saanut osakseen yleisen innostuneen hyväksynnän ja joka siksi merkitsee peruuttamatonta askelta sosiaalisen yhteiselämämme täydellistymisessä, voi motivoida kansaa jatkamaan tämän intomielisen kannatuksen perusteella määrätietoista kulkua ennalta merkityllä tiellä.10 Kantille hänen omana aikanaan tällainen tapahtuma oli Ranskan vallankumous, ja muita innostavia tapahtumia voidaan vaivattomasti luetella lähimenneisyyteen saakka: työväenliikkeen taistelujen myötä saavutetut sosiaalivaltiolliset toimenpiteet, feministisen liikkeen kamppailu naisten äänioikeuden puolesta, mustien kansalaisoikeusliike ja laillisen tasa-arvon omaksuminen, vapausoikeuksien voittaminen seksuaalisille vähemmistöille – nämä kaikki ovat olleet kehityskulkuja, jotka on symbolisten tiivistymien myötä sittemmin liitetty kollektiivisessa muistissa konkreettisiin tapahtumiin, jotka voidaan tulkita ”historian merkkeinä” Kantin tarkoittamassa merkityksessä. Samoin kuin tarkastellessamme Ranskan vallankumousta emme myöskään mainittujen kehityskulkujen tapauksessa enää kykene kunnolla kuvittelemaan, miten olisi kudottu ne argumentit, joilla tänä päivänä voitaisiin oikeuttaa ennen kulloistakin läpimurtoa vallinneet sosiaaliset olot, siis status quo ante. Sarah Gavronin tuore elokuva Suffragette (2015) riittää havainnollistamaan, kuinka suorastaan käsittämättömiltä meidän korviimme kuulostavat niiden miesten puolustuspuheet, jotka vain vähän yli sata vuotta sitten vielä vastustivat naisten äänioikeuden tunnustamista. Mitä lyhyempi on ajallinen etäisyys niiden historiallisten tapahtumien välillä, joita voimme nykypäivästä käsin tarkastella moraalisen yhteiselämämme tuskin enää purettavissa olevina askelmina, sitä selvemmin ne paljastavat reitin, jossa meidän on nähtävä edistystä. Emme nimittäin voisi pitää sosiaalisia käytäntöjämme oikeina tai ymmärtää niitä lähimainkaan asianmukaisesti (saati ymmärtää ymmärtämättömyyttämme aikanaan esitettyjä argumentteja kohtaan), ellemme olisi samalla vakuuttuneita siitä, että oli oikein ja oikeutettua jättää taakse nuo vanhat sosiaaliset säännöt. Meillä on likimain horjumaton usko siihen, että tapahtui jotakin moraalisesti oikeaa, kun perustettiin sosiaalivaltio, vakiinnutettiin naisten äänioikeus, tunnustettiin Yhdysvaltain mustille tasa-arvo lain edessä ja myönnettiin seksuaalisille vähemmistöille vapausoikeus. Tämä usko voi antaa meille nykypäivänä luottamusta siihen, että elämme jo saavutettujen edistysaskelien muodostaman yhteiskunnallisen perustuksen päällä ja että näitä edistysaskelia tulisi ottaa vastaisuudessakin.
Palatkaamme takaisin Kantiin, joka toivoi, että moraalisen edistyksen symbolinen havainnollistaminen rohkaisisi kansaa jatkamaan aikanaan aloitetulla tiellä. Historian merkkinä esitetty menneisyydessä tapahtunut moraalinen läpimurto synnyttää innoittavan vaikutuksen, joka voi luoda uskoa tuleviin parannuksiin myös niiden keskuudessa, jotka ovat eläneet elämänsä vailla intoa ja toivoa. Minusta näyttää siltä, että tämä Kantin oppi on ainoa keino, jonka avulla vielä voisimme herättää toivoa näinä toivottomina aikoina. ”Docta spesin”, niin kuin Ernst Bloch asiaa tarkasteli, täytyy hyödyntää Kantin suosittelemaa terapiaa, mikäli se haluaa tarjota perusteita lannistuneen kansan uskolle omien voimiensa vaikuttavuuteen. Kuten olemme nähneet, Kant ajatteli hoitokuurinsa koostuvan kahdesta osatekijästä, joista toinen on pikemminkin teoreettinen ja toinen taas tarkoitettu motivoimaan. Ensiksikin tulisi vastoin kaikkia empiirisiä vaikutelmia vetää inhimillisen historian läpi moraalisen edistyksen hypoteettinen linja, joka tekisi uskottavaksi, ettei ole mitään syytä epäillä parannuksiin tähtäävien ponnistelujemme vaikuttavuutta. Kantin argumentin mukaan se, mikä menestyi menneisyydessä, voi myös tulevaisuudessa kantaa hedelmää ja siten tarjota tukea uskolle omien toiveiden toteutettavuuteen. Varmana siitä, että tällaisella pelkästään teoreettisella vakuutuksella ei olisi tarpeeksi voimaa toivon siivittämiseen, Kant sisällytti terapiaansa toisen, motivationaalisen tekijän. Tämä muodostuu siitä, että hiljattain onnistuneita moraalisia läpimurtoja tulkitaan ”historian merkkeinä”. Se, että kaikki ulkopuoliset ja hyvänsuovat sivustakatsojat ovat kannattaneet näitä läpimurtoja, voi saada toivossaan epäröivät tiedostamaan olevansa oikealla eli yleisesti hyväksyttävissä olevalla tiellä. Kantin argumentin toisen osan mukaan tällä tavoin universaalisti hyväksytty moraalinen teko vapauttaa toimijoille uusia, ennakoimattomia voimia, jotka auttavat jatkamaan aiempien askelten viitoittamalla tiellä. Teoreettinen vakuuttaminen siitä, että olemme osa edistyksen historiallista prosessia, ja käytännöllinen rohkaiseminen siihen, että kehitystä kohti parempaa voi aktiivisesti jatkaa omalla toiminnalla – nämä olivat ne kaksi terapeuttista keinoa, joilla Kant toivoi auttavansa toivoa syttymään lohduttomina aikoina.
Kun sovellamme näitä suosituksia nykytilanteeseen, näyttää minusta olevan selvää, mikä intellektuaalinen tehtävä on asetettu meille, jotka emme halua luopua Blochin peräänkuuluttamasta toivosta liikkeelle panevana voimana. Meidän on yritettävä soveltaa molempia Kantin historianfilosofisen hoitokuurin osatekijöitä ratkaisevasti muuttuneisiin olosuhteisiin elvyttääksemme siten perusteita ja motiiveja orientoitumiselle kohti muutokseen tähtäävää ja eteenpäin suuntautuvaa toimintaa. Tällaisessa yrityksessä pistää ensimmäisenä silmään, että myös nykyään puuttuvat vakuuttavat näkemykset edistyksestä, joka osoittaa menneisyydestä tulevaisuuteen. Samoin kuin Kantin kohtaamassa tilanteessa keskeinen syy nykyään tuhojaan tekevään toivottomuuteen saattaa olla se, ettei menneisyydestä ole edes karkein ääriviivoin tunnistettavissa sosiaalisten parannusten linjaa, johon voisivat tukeutua perustellut oletukset parannusten väistämättömästä jatkumisesta tulevaisuudessa. Olennaisena syynä suurta osaa väestöstä lamauttavaan luottamuksen puutteeseen olisi silloin se, että tunne meitä kannattelevasta, kohti parempaa etenevästä muutosprosessista on haalistunut. Kantin mukaan oikeanlainen hoitokuuri tähän epätoivoon olisi se, että mahdollisimman vakuuttavan, yleisesti käsitettävissä olevan kertomuksen avulla herätettäisiin ihmiset jälleen näkemään menneisyydessä saavutetut edistysaskeleet, niin että tästä voitaisiin tehdä rohkaisevia päätelmiä sellaisten todennäköisyydestä myös tulevaisuudessa. Olen jo viitannut siihen sosiaaliseen mekanismiin, jonka avulla tuollainen moraalisen edistyksen prosessi olisi mahdollisimman vakuuttavasti selitettävissä. Tulisi palauttaa mieleen Deweyn ja Marxin teoreettiset ehdotukset ja tehdä sosiaalisten ryhmien yhteiskunnallisesta tunnustuksesta ja osallisuudesta käymästä kamppailusta avain sen tulkitsemiseen, miksi moraaliseen yhteisöön sisällyttämisen aste on joskaan ei yhtäjaksoisesti niin kuitenkin pysäyttämättömästi kasvanut ja siten vastavuoroisen osanoton piiri ajan kuluessa suunnattomasti laajentunut – tätä voidaan havainnollistaa sekä uusilla oikeussäännöillä että muuttuneilla käyttäytymistavoilla.
Kuten Kant osoitti, moraalisen edistysprosessin havainnollistaminen ei kuitenkaan vielä riitä. Sen lisäksi, että teoreettisesti varmistetaan menneisyyden sosiaalisten parannusten virran kannattelevan meitä, tarvitaan hänen mukaansa myös motivoivaa rohkaisua, joka kannustaa viemään jo tapahtuneita parannuksia omin voimin eteenpäin. Kuten sanottua olen jo pitkään ihmetellyt, miksi Kantin tätä tarkoitusta varten keksimä ”historian merkkien” instrumentti ei nykyään löydä laajempaa käyttöä niiden keskuudessa, jotka haluavat elvyttää kapina- ja vastarintahenkeä. Lähimenneisyyden poliittisten menestysten esittäminen symbolisesti niin, että ne tuovat muistomerkkien tavoin eteemme poliittisten kamppailujemme yleisesti arvostetut ja tuskin enää peruutettavissa olevat saavutukset, tulisi olla yksi niistä harvoista käytettävissämme olevista metodisista välineistä, joilla motivoida itseämme ja muita jatkamaan ponnistelujamme. Vaikkei siltä ehkä näytäkään, on myös toisen maailmansodan päättymisen jälkeen tapahtunut riittävästi moraalisia läpimurtoja ja parannuksia – kansainvälisen tuomioistuimen perustaminen, lasten oikeuksien maailmanlaajuinen hyväksyminen, vain kaksi mainitakseni – jotka voimme nähdä historiallisina merkkeinä emansipatoristen pyrkimysten menestyksestä ammentaaksemme niistä rohkeutta ja luottamusta. Kantilta on opittavissa, että toivon palauttaminen toivottomuuden sävyttäminä aikoina vaati aktivoimaan historianfilosofisen kuvitelman, joka tuo näkyviin oman vaikutuksemme menneisyyden moraalisissa edistysaskelissa.
_______________
* Kirjoittajan vuonna 2015 Wienissä pitämä puhe hänen tultuaan vastaanottamaan ”vuoden poliittiselle kirjalle” jaettua Bruno Kreisky -palkintoa. Palkinto myönnettiin Sosialismin idea -teokselle.
** Puhe vuoden 2015 Ernst Bloch -palkinnon myöntämisen yhteydessä Ludwigshafenissa.