Yhteiskuntia, joissa elämme, leimaa mitä kiusallisin ja vaikeasti selitettävä ristiriita. Yhtäältä tyytymättömyys sosioekonomiseen tilanteeseen, taloudellisiin olosuhteisiin ja työoloihin on viime vuosikymmeninä voimistunut valtavasti. Luultavasti milloinkaan toisen maailmansodan jälkeen eivät niin monet ihmiset ole samanaikaisesti vastustaneet niitä sosiaalisia ja poliittisia seurauksia, jotka liittyvät maailmanlaajuisesti levinneeseen kapitalistiseen markkinatalouteen. Toisaalta tältä laajamittaiselta vastustukselta näyttää tyystin puuttuvan aavistus normatiivisesta suunnasta ja historiallinen vainu esitettävän kritiikin päämäärästä, mikä jättää sen merkillisen mykäksi ja sisäänpäin kääntyneeksi. Ikään kuin tältä raivokkaalta tyytymättömyydeltä puuttuisi kyky ajatella vallitsevien olojen ylitse ja kuvitella kapitalismin tuolla puolen olevaa yhteiskunnallista tilaa. Suuttumus vailla minkäänlaista orientoitumista tulevaisuuteen tai protestit vailla visioita paremmasta ovat modernien yhteiskuntien historiassa tosiasiassa jotakin uutta. Ranskan vallankumouksesta lähtien kapitalistisia olosuhteita vastaan kapinoineita suuria liikkeitä siivittivät alati utopiat, joissa luonnosteltiin kuvia tulevaisuuden yhteiskunnasta – ajateltakoon vain luddiitteja, Robert Owenin osuuskuntia, neuvostoliikettä tai kommunistista ihannetta luokattomasta yhteiskunnasta. Tällaiset utopistisen ajattelun virrat, kuten Ernst Bloch olisi asian ilmaissut, näyttävät nykyään tyrehtyneen. Tiedetään kyllä varsin tarkkaan, mitä ei haluta ja mikä nykyisissä sosiaalisissa oloissa herättää vastustusta, mutta silti puuttuu puolittainenkin näkemys siitä, mihin vallitsevien olojen suunnitelmallisen muuttamisen tulisi johtaa.
Selityksen löytäminen tälle äkilliselle utooppisten energioiden ehtymiselle on vaikeampaa kuin ensi silmäyksellä saattaa näyttää. Syynä voidaan tuskin pitää vuonna 1989 tapahtunutta kommunistisen hallintomuodon romahtamista, johon intellektuellit mieluusti viittaavat selittääkseen sillä kapitalismin tuolle puolen kurkottavien toiveiden haihtumista. Tyytymättömät kansanjoukot, jotka tänä päivänä oikeutetusti valittavat kasvavasta kuilusta julkisen köyhyyden ja yksityisen rikkauden välillä mutta joilta samalla puuttuu konkreettinen näkemys paremmasta yhteiskunnasta, eivät varmastikaan vakuuttuneet vasta muurin murtumisen myötä siitä, ettei neuvostoliittolainen valtiososialismi kyennyt tarjoamaan sosiaalista hyvinvointia muuten kuin vapauden kustannuksella. Sitä paitsi se tosiasia, että Venäjän vallankumoukseen saakka kapitalismille ei ollut olemassa todellista vaihtoehtoa, ei suinkaan estänyt ihmisiä 1800-luvulla kuvittelemasta mielessään väkivallatonta, solidaarista ja oikeudenmukaista yhteiseloa. Miksi siis kommunistisen valtablokin vararikko olisi yhtäkkiä johtanut siihen, että tämä nähtävästi syvälle juurtunut kyky vallitsevien olojen utooppiseen ylittämiseen on tätä nykyä surkastunut? Toisena syynä tulevaisuuskuvitelmien puutteeseen esitetään usein kollektiivisen aikatietoisuutemme äkillistä muutosta. ”Postmoderniin” siirtymisen myötä – mikä tapahtui ensin taiteessa ja arkkitehtuurissa mutta sittemmin kulttuurissa kokonaisuudessaan – modernille luonteenomaiset käsitykset ennalta määrätystä edistyksestä leimattiin pysyvästi arvottomiksi siinä määrin, että nykyään on vallalla kollektiivinen tietoisuus aina samana pysyvän historiallisesta paluusta. Tämän toisen selityksen mukaan visiot paremmasta elämästä eivät voi kukoistaa uuden, postmodernin historiakäsityksen pohjalta, koska jokainen sellainen idea johtaa harhaan, jonka mukaan nykyhetki sisältämiensä potentiaalien kautta alituisesti ylittäisi itsensä ja osoittaisi jatkuvasti täydellistyvään avoimeen tulevaisuuteen. Pikemminkin tuleva aika esitetään nykyään jonakin, jolla ei ole tarjottavana muuta kuin menneisyydestä jo tuttuja elämänmuotoja ja sosiaalimalleja. Kuitenkin jo se, että me toisissa funktionaalisissa yhteyksissä, esimerkiksi lääketieteessä tai ihmisoikeuksien toimeenpanossa, vielä ehdottomasti odotamme myönteisiä edistysaskeleita, saa epäilemään, onko tällainen selitys vakuuttava. Miksi annetun rajat ylittävän kuvittelukyvyn puute ilmenisi ainoastaan tällä yhdellä alueella eli yhteiskunnan reformoitavuudessa, kun tällainen kyky näyttää kuitenkin toisaalla säilyneen pitkälti vahingoittumattomana? Väite perusteellisesti muuttuneesta historiatietoisuudesta olettaa, että kaikenlainen yhteiskunnallisesti uuden ennakointi on tänä päivänä kadonnut, ottamatta samalla huomioon niitä voimakkaita, suorastaan ylenpalttisia toiveita, joita liitetään vaikkapa ihmisoikeuksien maailmanlaajuiseen täytäntöönpanoon.3 Kolmas selitys voisikin viitata eroon, joka vallitsee näiden kahden mainitun alueen välillä, siis eroon kansainvälisesti sanktioitujen oikeuksien rakenteellisesti neutraalin toimeenpanon ja yhteiskunnallisten perusinstituutioiden uudistamisen välillä. Johtopäätös tästä olisi, että utooppiset voimat ovat vähitellen lamaantuneet ainoastaan suhteessa jälkimmäiseen alueeseen. Käsitykseni mukaan tämä väite on lähimpänä totuutta, mutta se vaatii toki täydennystä. On nimittäin selvennettävä, miksi juuri yhteiskuntapoliittiseen ainekseen ei enää saisi ladata utooppisia odotuksia.
Tässä saattaa olla avuksi viittaus siihen, kuinka taloudellis-sosiaaliset ilmiöt näyttäytyvät yleiselle tietoisuudelle nykyään aivan liian monimutkaisina ja siten läpinäkymättöminä, jotta niistä voisi tulla suunnitelmallisten toimenpiteiden kohteita. Ennen kaikkea taloudellinen globalisaatio nopeudessaan hädin tuskin käsitettävissä olevine transaktioineen näyttää kehittäneen eräänlaisen toisen asteen patologian, joka muodostuu siitä, että ihmiset pitävät yhteiselämän institutionaalisia ehtoja pelkästään ”esineellisinä” suhteina eli kaikkien inhimillisten väliintulojen ulottumattomissa olevina tosiasioina.4 Tässä mielessä Marxin Pääoman ensimmäisessä osassa kehittämä fetisismianalyysi saisi vasta nyt historiallisen oikeutuksensa. Vasta nykyaikana – eikä kapitalismin menneisyydessä, jolloin työväenliike unelmissaan ja visioissaan vielä piti vallitsevia oloja muutettavina5 – olisi siis levinnyt laajalle yleinen vakaumus, että sosiaaliset suhteet ovat leimallisesti ”asioiden välisiä yhteiskunnallisia suhteita”.6 Mikäli asia olisi näin, minkä puolesta puhuvat sekä arkiset havainnot että empiiriset analyysit,7 emme enää kykenisi ennakoimaan sosiaalisia parannuksia nyky-yhteiskuntien perusrakenteeseen, sillä tämä perusrakenne olisi esineiden tapaan olemukseltaan kutakuinkin muuttumaton. Silloin yhteiskunnalliset suhteet fetisisoivan käsityksen valta-asema – ei siis kapitalismille reaalisesti olemassa olevan vaihtoehdon luhistuminen eikä perustavanlaatuinen muutos ymmärryksessämme historiasta – olisi vastuussa siitä, että rikkauksien ja vallan skandaalimaiseen jakautumiseen kohdistuva laajamittainen vastustus on nykyään niin ilmiselvästi kadottanut kaiken tajun ulottuvilla olevasta päämäärästä.
Tämä kolmaskin selitys jää tosin vielä vajavaiseksi, koska se ei tarjoa minkäänlaista kuvausta siitä, miksi perinteisillä utopioilla ei enää ole voimaa purkaa tai edes heikentää esineellistävää arkitietoisuutta. Sosialistisilla ja kommunistisilla utopioilla oli kuitenkin yli vuosisadan ajan kyky kerta toisensa jälkeen sähköistää niin voimakkaasti ihmisten mieliä visioilla paremmasta yhteiselämästä, että he pysyivät immuuneina varmasti jo tuolloin olemassa olleille taipumuksille alistua sosiaalisten ilmiöiden hypostaasille.8 Se, missä määrin ihmiset kulloinkin pitävät yhteiskuntajärjestelmäänsä ”väistämättömänä” ja siten objektiivisesti välttämättömänä, riippuu pitkälti kulttuurisista tekijöistä, ennen kaikkea poliittisista tulkintamalleista, jotka kykenevät esittämään näennäisesti välttämättömän kollektiivisesti muutettavana. Historiallisessa tutkimuksessaan Injustice (1978) Barrington Moore on osoittanut vakuuttavasti, miten saksalaisten työläisten keskuudessa tunne auttamattomasta väistämättömyydestä alkoi aina siinä silmänräpäyksessä kadota, kun voimakas uudelleentulkinta pystyi osoittamaan heille, että se, mikä on institutionaalisesti annettua, on vain järjestettyä ja sopimuksenvaraista.9 Tällaisten pohdintojen valossa herää yhä voimakkaammin kysymys, mitkä ovat syyt siihen, että nykyään kaikki klassiset, aikanaan vaikutusvaltaiset ihanteet ovat menettäneet paljastavan, esineellistämisen tuhoavan vaikutuksensa. Vielä konkreettisemmin tulisi kysyä, miksei sosialistisilla visioilla ole enää pitkään aikaan ollut voimaa vakuuttaa ihmisiä siitä, että näennäisesti ”väistämätön” olisi kollektiivisin ponnistuksin sittenkin muutettavissa paremmaksi. Näin olen päätynyt pohdintoihin, joita haluaisin kehitellä tämän lyhyen tutkielman neljässä luvussa. Olen kiinnostunut kahdesta toisiinsa liittyvästä kysymyksestä, jotka näyttävät minusta edelleen aatepoliittisesti mitä suurimmassa määrin ajankohtaisilta. Ensiksikin pyrin jäljittämään niitä joko sisäisiä tai ulkoisia syitä, joiden seurauksena sosialismin ideat ovat nähtävästi niin peruuttamattomasti hukanneet aikaisemman vaikutusvoimansa. Valotettuani näitä syitä haluan toisekseen kysyä, millaisia käsitteellisiä muutoksia sosialistisiin ideoihin tulisi tehdä, jotta ne voisivat saada takaisin kadotetun virulenssinsa. Nämä tavoitteet pakottavat minut kuitenkin ensin rekonstruoimaan mahdollisimman selvästi sosialismin alkuperäisen idean (luku I); vasta toisena askeleena käännyn niiden syiden puoleen, jotka ovat sittemmin tehneet näistä ideoista vanhentuneita (luku II). Kahdessa viimeisessä luvussa yritän auttaa vanhentuneet ideat käsitteellisten uudistusten avulla jälleen takaisin jaloilleen (luvut III ja IV). Korostettakoon vielä alkuun, että kaikki seuraavassa kehiteltävät pohdinnat ovat luonteeltaan metapoliittisia, koska en missään kohdassa yritä viitata nykyajan poliittisiin muodostelmiin ja toimintamahdollisuuksiin. Tässä ei olla tekemisissä sen strategisen kysymyksen kanssa, miten sosialismi voisi vaikuttaa päivänpoliittisiin tapahtumiin, vaan kyse on vain ja ainoastaan siitä, miten sosialismin alkuperäinen pyrkimys tulisi muotoilla uudelleen, jotta siitä voisi jälleen tulla poliittis-eettisen orientoitumisen lähde.